Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen
yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä
vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä
muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja
housut.
Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille
värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide
lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa
sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan
uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.
Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis
ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan
tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa
ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina
ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen
laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut
menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme
sävelillään.
Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään
elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä.
Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää
kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään--soutelimme rantoja pitkin
varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä--käyskelimme
yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä
parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet
ja kaikkialla kuulimme.
Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan,
vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla
hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa
elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun
tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa
tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja
lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä
järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta
on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla.
Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen
laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka
harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun--saat olla varma,
että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut
jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.
Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän
tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista
yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät
sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista
asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki
olisi vain heitä varten varattu... Heitä varten kyntää kartanon herra
auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika
rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan
pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla
ansansa metsäpoluille.
--Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!--ja se on ainoa tunnustus,
minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille,
jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.
Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu
yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön
päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle
lähtöä... Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista,
havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta
karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa,
yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa--sillä
eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he
itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa,
tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen--vainottu
vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee
niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien
saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan--ja
häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta
varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat,
syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen
ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen
suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja
koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa
painajaista.
Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse
lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa.
Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille
yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on
vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä,
viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli
niskaan.
Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä
irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta
tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä.
Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis
parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja
säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat,
tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen,
ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia,
ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa
riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin
varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän
siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että
heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo
itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa
kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen
ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät
pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja
pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään
aidanseipääseen.
Haukka kirkaisee taas korkeudessaan ... kirkukoon! ... me varikset
maassa tepastelemme!... Meidän on maat, meidän on mannut, pellot,
meidän metsät ja järvien rannat!
Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä
siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko,
lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes
ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla
ulapoillakaan,--niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.
* * * * *
Suomi on variksen kotomaa--niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen
varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä,
ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen
Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki
palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.
Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä
rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat
yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei
kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel
surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa
luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja
kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli
kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.
Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet
kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että
ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin
erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen,
kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin
kuuluvan puheen:
--Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe--sillä varistenkin kurkku on
aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta
pitämään.--Kaa!--Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että
siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö
varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä
tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin
minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit
olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä
sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut
neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti--
»yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät
päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja
kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä
ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee.
Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna,
johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan
katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää,
niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole
koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen
aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta.
Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut,
olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla
muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!--
kaa!--kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää
sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!--vaa!--varsinkin siitä,
mitä olisit voinut olla.
Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon
tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli
lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.
Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.