Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja
aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa
ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten
satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja
vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä
kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken
varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä
vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia
toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet
laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet
puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa
vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä
ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli
heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta,
kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli
alkanut.
Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään
liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan
kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille
ja järvien rannoille.
Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä
saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea
työssä olla.
Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä
ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana
viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren
revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan.
Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne
jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli
tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.
Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin
nuoremman! ... ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä
ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen
tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla
kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.
Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta
ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei
tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi
mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta
vainioiden takaa.
Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen
kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin,
samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen.
Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja
lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten
se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen
keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin
tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä
komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo
suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi
jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan
pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja
kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se
on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä
näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan
immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan
houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä
takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas,
vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee
ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain
kanssa kilpaa juosta.
Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on
hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla.
Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä
kaivetaan,--tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa--siellä
penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa
pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia
lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.
Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen,
ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin
pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella
lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja
ihanammalle.
Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa
pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen.
Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä
seuraamaan... Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina
minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt
lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.
Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet
uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken
kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa
laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei
ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen
yksin omistamisestaan.
Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi
astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli
meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle
hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja
silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.
Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa
tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?
Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.
Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia,
ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita,
pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen
houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua
tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä
vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet
edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä
olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella
yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen--toisen koiraksen kanssa.
Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu
syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei
nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään
tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.
Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?
Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset.
Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa,
jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä
odottavan--poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin
voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen,
kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta,
kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen...
No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi--et häntä sinä saa, vaan hän
sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan,
pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan.
Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos
eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä
luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko
vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman
henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos
uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu,
haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta
muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä
löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se
heitä siittäköön!
Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja
houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa
hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä
kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä
täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys
painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän
talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui
pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen,
vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta
nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen
toistaan pelännyt.
Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se
olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan
eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi,
vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä
toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut
ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat
ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö
tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes
käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä
aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi
alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?
Ei vielä!--Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen
selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.--Ei vielä,
vaikka sadan suden suusta olisi otettava.
Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin,
minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle
puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan
katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.
Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään.
Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka
notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! ... se pysähtyy,
kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista
ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii--
tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän,
valmistan hänelle odottamattoman ilon...
Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä
pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha
kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana
liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun
Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito
vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi
puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla
sammuttamaan ... narttu oli samalla kadoksissa ... ja kun hän siitä
vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi
koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista
kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.
Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä
syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet
kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät
toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven
alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä
ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä,
mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti,
sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.
Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä
häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu
hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet
toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon,
joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.
Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin
se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee
hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa
puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on
semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä
ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä
älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä
on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut?
Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen
selvinnyt?
Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa.
Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee
koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla,
tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan
siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu
suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän
lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun
hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani
karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen
kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin
ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en
kaarra enkä jäljelleni katsahda ... päätynenpä sitten minne
päätynenkin. Heti paikalla lähden!
Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen.
Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen
kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä
yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja
tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus
ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei
koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen
peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa
kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja
toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli
tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet
nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän
niiden tähden suunnastaan poikennut.
Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan
tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana
yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan,
jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa
kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta
ja taivasta.
Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi
valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin
viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.
Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä
luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren
rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa
kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja
siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää
ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja
kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja
telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon
tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä
kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään
muita näitä eväitä jakamassa.
Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä,
jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!
Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan
tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo
vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.
Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee
meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia
purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja
tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään
kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja
tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi?
Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun
muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman
nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja
jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet
rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta--miksi on hänen niin ylen
hyvä ollakseen?
Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat,
vastaa hän itse:
--Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt,
että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista
ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä
hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten
oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan
vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja
lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin
minä tein.
Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen
lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee
tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja
ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää
tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän
vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.
Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner
salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta
ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä
nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja
vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen
näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin
kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana
kuolinpäiväänsä kellehtiä.