Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti
ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö
Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka
elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää
varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin
kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit
tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.
Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.
valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.
Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja
kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja
tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,
jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,
jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin
ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille
oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.
Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän
niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut
tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa
latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei
mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä
olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,
ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin
näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty
kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain
vastaanottajana--ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina
tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut
vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,
mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä
muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut.
Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,
panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä
siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille
taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen
sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa
liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,
intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,
omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää
liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa
meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä
liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa
syntyi kuin maahan polkien...
Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin
perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa--niitä kerrottiin
yksityisissä seuroissa--ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme
tupakkahuoneessa.
--Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen
kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se
on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa
tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta
samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,
perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,
paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,
jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!
Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja
hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.
--Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka
edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä
suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle
antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja
korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit
parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia
tarkoituksia kuin tähän saakka.
Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta
kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä
esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,
kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja
vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja
kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen
Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.
Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa
ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt
ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne
varmaan nousevat...
--Olla nyt joutilasta rahaa!--se oli aina loppuhuudahdus--niin tässä
tuhoja tehtäisiin!
Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli
me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita
yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja
tonttikauppoja--m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi
hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita--tiesi tillilleen tiilien
hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan
taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen
mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime
vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa
mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha
täti...
--Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä
tietäisin, mihin sijoittaisin!
--Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin
sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen
»drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.
Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi
miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen
sijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,
niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa
j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja
niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän
todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut
liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita
eikä niitä vain mielessään kuvitellut.
Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman
pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä
osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se
jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:
periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.
Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme
huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen
luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.
Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja
perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla
sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä
näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin
olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli
kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut
_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut
itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,
oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä
kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän
taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja
korkopäivä.
Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen
kirjanpäätöksestään.
--Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut
oman vertansa!
--Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.
Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen
kartuttanut?
Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme
olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin
kun hän virkkoi:--Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi,
että vaimonikaan saisi tietää.
--Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?
--Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään
tahtoo ... olisi hyvä jos tekin...
Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään
pitkälle... Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman,
jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän
on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata
prosenttia!
Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki
affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä
vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin
kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin
pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen
törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä
oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät
samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä,
että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi
kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi
varamieheksi--oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen
Sammon vuosikokouksessa.
Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä
rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän
eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin
pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän
meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin
tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa
itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän
parhaiten tiesi.
Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja
on käytettävä.
--Jos minä kerran rikastuisin...
--Johan alat...
--Jos minusta kerran tulisi miljoonamies...
--Olethan hyvällä alulla.
Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei
olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.
--Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla
ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää
jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään
tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan
kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä
ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en
häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä
taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita
pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja
yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle,
satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi
ihanaa!
Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten
keikauksella jatkoi hän:
--Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän
olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa
vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin
vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana...
--Ja konttoristin!
--Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä
mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen
pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä
vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja
aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.
Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei
siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla
alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä
varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.
Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja
suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö
Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista
asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat,
sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat
tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä,
että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan,
ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä
niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä
ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä
oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja
siitä hän valittamaan--sekin yksi hänen lempiaatteitaan--ettei ollut
saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli
hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli
suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut
liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä--mikä etu se nyt
olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!
Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin,
hän välitti, oli asiamies, osti ja myi ... hm ... niin, hiukkasen,
hiukkasen!--Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä
olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.
--Kun et ota konttoristia?
Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin
useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän
nauramaan yhtä aiheettomasti.
--Eihän nyt toki... mitäs minä...
--Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa--me
olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla--mutta hän tahtoo
tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin
on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin
joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit... nyt
nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».
--Ethän sinä, mitäs sinä nyt ... ethän kuitenkaan ymmärtäisi.
--Se on isoissa asioissa tämä Yrjö ... se alkaa kai kohta olla oikea
pomo, rikas.
--Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.
--No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään
meistä.
--Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme
rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata,
matkustaa ulkomaille...
Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta
aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan,
joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin
niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota
huvittaa ajo enemmän kuin saalis.
--Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä:
affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän
ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat
konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin
aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin,
minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on
ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat
liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja
tyttäriensä tuhlata...
--Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,--keskeytti rouva,--kunhan nyt vain
hiukankaan...
--Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän ... yksi ainoa puuttuva
pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin
ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta.
Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka
vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani.
Se on meitä varten ja liikkeeni tulot--otaksuttuna tietysti, että niitä
on--ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike
lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä...
--Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän
pilkallisesti.--Minä suuresti epäilen...
--Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.
--Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla
kaikissa oikeissa liikkeissä.
--Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.
Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen
huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään
tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut
varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä
vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti
ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.
Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.
--Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.
Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään
mahdollista arrangeerata ... emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.
--Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!
--Onko niin suuret summat kysymyksessä?
--Suuret on summat ... ja on siinä muutakin... En minä niin summasta,
mutta on siinä muutakin.
Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa
pahinta.
Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?
--Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä
muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.
--Ethän vain liene väärentänyt!
--Mitä väärentänyt?
--Joitakin nimiä...
--En minä tiedä ... eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä
olen...
--Saakeli sinuas ... kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?
--En tiedä itsekään ... olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista
kirjoistani.
--Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä ... ehkä skandaali on vielä
vältettävissä...
--Skandaali, niin, skandaali ... höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja
tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden
jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla
hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me
suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.
--Enhän toki ... ka, mitäs minä toki!
--Lupaatko kunniasanallasi?
--Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.
Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti
vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin
samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti
meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä
painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat
olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla
levänneet.
Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen
saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli
epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä
metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina
tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut
maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja,
nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin
tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa
koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se
oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa
sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.
--Se on siis se paperi?
--Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.
--Missä pankissa se on?
--Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa
pankeissa.
--Kenen nimi sinulla on siinä?
--Ei siinä ole kenenkään nimeä.
--Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun
nimelläsi?
--Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.
--Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.
--No, mutta onhan se päivän selvä asia ... vekseli on asetettu kuudelle
kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse...
Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.
--Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?
--Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä
kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty ... tässä laatikossa ovat
kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.
--Mutta mitä peliä tämä on?
--Ei mutta!
Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen
kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme
lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.
Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut
penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt
valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa
papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.
--Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^
--Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten.
Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että _jos_ minulla
olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat
ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut
kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen
edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi
ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty
mies.
Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa,
jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän
siitä vähän tointui, virkkoi hän:
--Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä
myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen,
sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan
puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään,
sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein
parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni
kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni
kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei
ollut, ei ollut.
Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.
--Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!
--Lunastaisitteko?
Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.
Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.
--Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.
--Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi
administratsionin alle.
--Akordinko? Administratsioninko?
Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä
nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla
tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin
»administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa,
suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta
velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli
joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi
uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata
yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan
sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.
--Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja
toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani
on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä
kunniakkaampi.
Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä
mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä
illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.
Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla
innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei
ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan
yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin--minkä hän itse on aikoja
sitten unhottanut--että tässä on vain kysymys kuvitelluista
affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen
liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että
_jos_ olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä
hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin
ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista
kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten
perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja
tuhansia, välistä miljooniakin.
Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on
jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että
hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut
siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia
taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me
olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte
vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja
kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää
ja vaihtaa.