HANNA.

Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee

kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto

soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien

ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä

seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein

askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä,

ainiaaksi jälkeensä.

Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot

sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi

niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista

eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi

ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on

ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä

etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti

kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri

minulle niin ... mitä olen minä tehnyt?

Hän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole

osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen,

unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä

opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä

voimaa ja ollut sen alle menehtyä.

Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt

häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit,

mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he

parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden

ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka

kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on

hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.

Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli

ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei

hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja

tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla

matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian

kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin

koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa

koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana--hän.

Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet,

panneet palkkansa yhteen--se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta.

Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista

sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he

opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja

vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus

kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka--oli hän sitä alkanut

ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen

pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin

haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt

siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai

hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän

saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa.

Hän oli mennyt sinne.

Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi.

Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei

hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai

yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa.

Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä

hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin

toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli

jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut

mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena,

ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta

epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen

vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta,

niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja

luottamuksella, melkein varmuudella.

Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!

Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä

tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta

Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään

vahvistettaisiin.

Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli

ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi

eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä.

Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen

ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa

saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä

olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan

eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna

joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle

tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään

esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän

pöydässään.

Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin

hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun

kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä

iltana tapahtui.

Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja

esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien

puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin

taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.

Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei

kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen

olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita

varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi

hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.

Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu,

hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi

uskonut, mitä sanoi:

--Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.

--No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin...

Mikä sopi? Mitä hän aikoi?

Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että

neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä

valittavaksi johtokuntaan.

Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se

pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra

Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät

häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.

Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu

kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran

puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle

kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut

yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää

jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa

tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.

Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja

puheita ja maljan esityksiä--yksi niistä omistettiin hänellekin,

johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän

oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies,

josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin

elämässään ... menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä

ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan

siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen

ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka

rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».

Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne

rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian

aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja

tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra

Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään

ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian

pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen

jälkeen ja poistui.

Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?

Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko

hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?

Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma

tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan

ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt

siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.

Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa

viillyttelemässä.

--Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.

--Täytyy mennä, onhan jo aika.

--Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa

kesää!

--Samaa teille!

Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa.

Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli

kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli

tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?

Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu

oli ohi ja mieli rauhoittunut.

Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä,

ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä

välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut.

Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet

valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen

rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja

sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän

kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne

eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään,

oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta,

viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran

elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä

seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään:

tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat

astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi,

niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli

sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.

Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja

tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki

nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja

värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota

herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä

hetkellä oli muistettava.

Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia

miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna

lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden

ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä

kirkastuvan aamukoin valossa.

Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy

joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa

kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy

koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon.

Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä

tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.