Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä
sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös
makeimmista unistasi.
Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa
tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan
jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli
olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan,
kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat
vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi
korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut
ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan
hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.
Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha
kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja
myhäellen minulle silmää iskevän.
No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä ... kaikkia vanhoja romuja tässä ...
tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!
Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen
raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka
sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko,
pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja
keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi
minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn
omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa
vierasten nähden.
Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni,
ja se antoi--löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.
En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin.
Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä
varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin
etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki
unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se
aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti
kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja
poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja
herättäjäkellon välillä!
Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.
Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on
tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa
yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu
jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa
koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei
raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat,
joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä
levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö,
avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on
kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä
on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla
naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin
taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin
uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.
Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee
sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin
kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se
ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen,
kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja
tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt
mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista
jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua
liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se
minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin
rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti
näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu
ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot,
joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan.
Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona
kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se
vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää
ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se
aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää
lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen
ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika
joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä
kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan
takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu
eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että
kerran viikossa häntä kohennat.
Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu
ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti
hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen
kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet
liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta,
kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman
vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä
kohti, valmiissa kirstussaan.
Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että
tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää
kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan
muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan
aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata
vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa
vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.
Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin
suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni
käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.