Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin
asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin
alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni.
Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä.
Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset,
tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua
suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului
siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!...
tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!
Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista
pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se
minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei
meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman
vamman polkupyörässä parantaa--josta minulla kyllä oli usein ollut
kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta
tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä
tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin
tarpeisiin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei
ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika,
ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut,
vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin
touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla,
ja huusin jo kynnyksen takaa:
--Hoi, seppä, hevostani kengittämään!--ja pyöräytin koneeni oven eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli
vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille
uskottua korjattavaa kapinetta.
--Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi
tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin
ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että
hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio
ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja
tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia
pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja
sen semmoisia--siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella,
varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.
Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän
omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut
tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne
nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat--no, niitä hän
tietysti voisi tehdä sivutöinään...
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä
tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja
itsestäni--olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni--koska minä,
sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu
paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin
kapineistaan.
--Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
--Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon
päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:--Olisi ollut
tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
varteen.
--Kukas tässä on takonut? kysyin.
--Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
--Missäs poika nyt on?
--Kuoli kaksi viikkoa sitten.
--Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt--näön vuoksi
vain, ilman sen suurempaa osanottoa:--Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päin--en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä,
ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja
että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja
virkkoi:
--Tapaturmaisesti hän kuoli.
Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin
hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli ...
minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
--Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
kuoliaaksi.
Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi
ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta
toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja
kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee
tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja
paiskaa sieltä alas...
--Ja siihen kuoli?
--Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa
eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.
--Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.
En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut
hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli
hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen
silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut
peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en
tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän
lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt.
Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen
kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus
semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi
ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se,
että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.
Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.--»Minnekkä se poika joutui?» kysyi
hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä
huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
--Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka
ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä
luun vikaa ... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin
kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia
kalventanut.
Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
vainaja oli maannut kirstussaan niin--kauniisti.
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä
olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
maailman nähtäväksi.
--Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
--Olisiko paljon viisikymmentä penniä.
Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
tässä maailmassa.
Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella--olisinkohan
minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa
hänen urheiluinnostukseensa--kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?