Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä
tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.
Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut,
toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut,
toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa
ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella
maannut ja toisen saunassa kylpenyt--ahneitten isäntien, jotka kovia
töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat.
Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt--
paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo
rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän
takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin
että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa,
kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu,
turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen
ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset
voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei
ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä
hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että
pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.
Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen
tuli elämässä omaan takkaan.
Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla
kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä,
mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka
tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja
heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän
valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa
metsää vasten kelmeän syysillan valossa... Se on hänen tupansa, hänen
oma tekemänsä... Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan... Hän
katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin
jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja
nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän
oksaverkon läpi ... ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi.
Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa
hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä... Nyt se on
taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä
vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa...»
Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä
nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään
ajattele.
Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla
naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja
lyönevät?»--Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta
puolen järven:--»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»
Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu
enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi.
Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän
suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan
karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.
Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen
keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen:
»Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»
Toisille oli Matti tupansakin tehnyt...