Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse
menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät
sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat,
valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani
kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin
pyhättöihin--ja sentähden minä sitä kuljen.
Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole
vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan
se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten
soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja
metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,
uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut
minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein
unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni
kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on _minun_ maani.
Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on
elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää
siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee,
miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty,
vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei
kulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä
niinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi.
Ken omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen,
varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka
näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä
seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja
suohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo
kaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada
kovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja
likaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun:
»parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se
vuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina
kuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain
vastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se
on unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas;
saatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät
kohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät
polkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua
sinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että
se vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä
samalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut
ja maailmata katsellut--ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja
tyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei
rakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos
vain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja
lampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on
lähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan
polveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta
niille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja
pitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään
voi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen
päästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään,
silloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.
Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien
asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo
hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos
hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa
hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä.
Ja jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää
hän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie
eksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut
liian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin
ja auttaa sen taas uudestaan syntymään.
Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä
harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos
joku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän
tienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon
ja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien
luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain
kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa
haastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä
pitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti
valitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja
viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa
sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää
männynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän
käpyä nakertamaan.
Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka
hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan
nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se
tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta
puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen
taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä
menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy
kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven
eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan
poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä
kuin siihen tulikin.
Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat
maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan
koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?
Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan
vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista
etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin
penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka
käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,
jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.
Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista
kievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen
palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti
kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy--
niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo
tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä
osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.
Jos poikennenkin--sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!
Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset
vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani
levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja
orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja
onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä
on se, joka heidän onnestaan iloitsee.