Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän
matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien
vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä
näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi
pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.
Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja
aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi
tuikkaessa, ilkkuva ilme.
Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen
alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,
varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite
kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina
ollut joku minua vakoilemassa.
Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli
kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa
hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä
huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään
tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi
lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut
lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä
ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien
taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään
uhkaavampana.
Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka
talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi
kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti.
Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut
alleen hautaa.
Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta
ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,
ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että
syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky
lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin
oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui
kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.
Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne
keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja
vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen
koskee.
Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä
mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti
kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle
rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja
hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan
poikki.
Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin
tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.
Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se
vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,
ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen
viimeinkin voittaneeni.
Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli
kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut.
Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen
suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne
siinä, niinkuin olisivat uhanneet.
Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät
edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin
isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät
pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja
toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.
En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,
minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma
siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään
niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät
ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,
jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin
humisemaan--pahan omantuntoni puita.