Näin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:
--Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,
metsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille
metsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne
parahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet vastaanotettava!
Käsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti
taas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei lähdekään, ehkä
Tapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä
kaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä
likeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain
hänen eteensä riistaa ajaa.
Niinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan
latvasta lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta
vaaralle, poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja
ristiin rastiin halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa
utuisista kuontaloista, joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään
näköinen. Ja kun olivat aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin
huhuten karjansa ajoivat ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei
taipunut mielisuosiolla tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla
piiskoilla, jotka olivat tuolta puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki
itse karisteli koko päivän viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää
oksille ja huurua maahan. Tapio rakenteli siltoja soiden ja salmien
poikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo siintävät selät, kun hän
kultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien nenistä koetteli,
kestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki valmiina
saapua salojen sulhon.
On varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei
heikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä
naavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun
ensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka
ääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan
tanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä
pysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,
valkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.
Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja
siiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen
lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.
Neidot kyselemään:--Mitä näit?--Mitä kuulit?--Mitä tiedät Suuren
Jousimiehen nuotiolta kertoa?
Huuhkaja heille haastamaan:
--Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on
nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion
pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti
saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä
moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta
katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi
ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,
milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,
solakka kuin solkikoivu--sulhasenne!
Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi
tekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt
yhteen ääneensä huutamaan:--Riennämme katsomaan! Käymme likeltä
näkemään, ennenkuin emäntä nousee!
Vaan silloin huuhkaja torumaan:
--Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa
katsonette, kauemmitse kiertänette!
--Näitkö silmänsä, huuhkaja?
--En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun
sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.
Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas
korven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren
Jousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana.
Mutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä
hänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä
kohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.
Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.
--Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi
huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä
Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.
Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan
enää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun
taloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen
nousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä
edestään löytäisi.
Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt
painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin
metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä
ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen
tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen
lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä
takaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään,
kun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.
Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen
kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan
sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen
sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien
kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan
tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.
--Minne lähti?
--Tänne lähti, yli vesien tullakseen.
--Oliko ison riistan nuolet vai pienen?
--Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet,
karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.
--Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.
Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat
rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas
kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja
sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten
salojen keskessä.
Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli
silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,
solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.
Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä
aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä
yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.
Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä
puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,
ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion
taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.
Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät
hedelmät puusta pudottajaansa.
Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea
turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.
Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,
kerran vainun päähän päästyään.
Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki--ja
ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin--ja pudotetaan!
Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.
Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja
jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia
maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä
kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole
miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,
niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.
Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa
Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois
pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet
karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja
mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että
Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen
hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät
närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies
menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän
ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa
yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain
hyvitystä.
Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä
Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.
Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain
jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne
saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa
ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.
Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,
lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole
saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun
kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän
koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun
jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta
tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan
tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...
Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada
nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin
näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu
haastelevan hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa
kurkottavat... Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion
varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma
lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä,
kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena
kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.
Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät
näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.--Ei hän huoli
meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä
olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois
laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne,
ja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä
murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo
mailleen painuu.
--Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!
--Hirven hänen eteensä lähetämme!
Ja tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta
päästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä
metsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,
vaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.
Mielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä
kerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille
saavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa
juoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle
ajaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin
vilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren saaliin
jälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien
harppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta
niin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,
lähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista huolimatta.
Sillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista enää
välittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa
seuraten ja odottaen hirven uupumista.
Yhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren
Jousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja
jonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy
savu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta yhä
jatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot
nimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven
juoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven
kierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren
Jousimiehen kädestä surmansa saa.
Vaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan
tuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,
näkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta
huudahtavan:
--Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?
Ja tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:
--Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!
Kovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren
Jousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,
tuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen
koiranaan kulkevat.
--Se hänen koiranaan kulkekoon!
--Ottakoon sitten omalla onnellaan!
--Ottakoon vain naisensa onnella!
Kateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan
illan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,
josta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.
Punaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun
metsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina
parvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina
ulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky
järvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa,
ja hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten
paha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima
lunta ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä
kolmeen yöhön ovestaan ulos astua.
Mutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja
lauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua taas
lähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot
unohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat
taas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.
Ja vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain
omalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä
toivossa, että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että
saisivat kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.
Kerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen
metsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta
silloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot
havuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä
viimeistä untaan nukkuu.