Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni
takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...
On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti
kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole
kukkokaan laulanut.
Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven
pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni
minua yöt ja päivät vetää.
Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän
lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt,
mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut
salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan
rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se
vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan
välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon
haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka
uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu
kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa
pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen
ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä
kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois
Tapiolan tiluksille.
Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä
kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut
lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet
jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi
mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee
metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa
ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.
Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi
kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen
kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.
Lehto ja hakamaa!--jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä
ihmistäkään pelkää--teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt
olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan
takaa...--lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,--tunnenhan
joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun
mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.
Veräjä, joka haasta niittyyn viet--mikä on minulle sinussa ihmeellinen
viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain
hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?
Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän
niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi
sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi?
Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi,
veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää
muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy
purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän
keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja
kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri
lähti siinä yönsä tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja
viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,--missä on _sinun_
salaisuutesi?
Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla
metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja
samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän
kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit,
lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät
suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin
aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi
varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa
turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen
sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne
saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin
valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja
iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa
heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa
nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä
rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen
luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi
eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi
longistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi,
ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi
nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä
lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen
raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet
vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta
itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta
raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja
vilu... Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää
siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme
pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen
kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en
missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan
isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä
seisoo...
Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin
vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,
ellet tunnussanaamme tunne!
Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.
Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan
kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,
ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä
kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.
Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin
kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa
salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan
humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta
painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän
ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä
vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä
aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä
kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka
jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään.
En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on
tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö
ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu,
sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten
risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka
juurianne lämmittävät?
Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,
sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku
minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien.
Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen
välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein
sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa
välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri
paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan
mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on
silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko,
kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin
notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se
rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä
sokea. Mutta vielä on aikaa siihen--ja ehkei se koskaan tapahdukaan--
vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä
aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän
vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.
Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka
päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.
Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan
korpeen kuusen siemenen kylvi--poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä
huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja
pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin
joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen
kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt
avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen
morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.
Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee
aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja
antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan
havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää
hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa
katsella--ja niin minäkin.
Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä
ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen
metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien
juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta
riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät,
laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat
kolisevat maantiellä...
Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä
näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat
äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!
Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole
luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen
kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua,
vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka
ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin
ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi
etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.
Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa
syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo
puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on
ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta
hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen,
maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa
kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat
lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus
kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin
ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa
hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on
kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin
ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.
Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.
Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän
reunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken
vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni
iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan
oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja
kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...
Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.
Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin
aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin
ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä
levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat
yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin
taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ...
ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla
pihasta ulos.
Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja
puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.
Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna
vaellan siellä taas minäkin.
Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut
löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen
elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen
vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani
onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.