Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille,
joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa
ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi
pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan
kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...
Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon
luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla
toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi
kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän
likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä
rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet
piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat
kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...
Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit,
etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä,
että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin
nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki
kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden
eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla
veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.
Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden
toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä
jonossa kulkevan...
Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja
vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko
maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka
yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...
Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,
peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen
uusia uria aukomaan.