Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava
hämäryys!
Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen
aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;
loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja
kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen
ystävä.
Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva
toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki
omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,
metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden
täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän
pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä
itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen
polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa
satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.
Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta
vapautumaan.
Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä
vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen
Hämärikkö.
Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität
näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee
uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.
Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat
harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,
joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle
vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena
lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia
teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi
pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle
maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon
ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni
ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.
Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja
tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä
tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki
on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla
ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka
loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo
soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani
tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle
sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan
muita niitä näkemässä tai kuulemassa.
Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin
olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,
että siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö
näe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre
nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse
hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin
kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta
tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään
tervehtävät.
Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman
ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön
tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin
pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain
rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin
kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,
suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja
epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos
ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.
Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä
pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan
tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei
joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa
uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja
annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni
ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen
Koitar sinut karkoittaa.