TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!

Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava

hämäryys!

Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen

aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;

loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja

kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen

ystävä.

Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva

toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki

omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,

metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden

täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän

pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä

itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen

polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa

satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.

Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta

vapautumaan.

Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä

vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen

Hämärikkö.

Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität

näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee

uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.

Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat

harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,

joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle

vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena

lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia

teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi

pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle

maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon

ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni

ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.

Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja

tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä

tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki

on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla

ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka

loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo

soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani

tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle

sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan

muita niitä näkemässä tai kuulemassa.

Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin

olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,

että siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö

näe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre

nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse

hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin

kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta

tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään

tervehtävät.

Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman

ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön

tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin

pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain

rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin

kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,

suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja

epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos

ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.

Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä

pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan

tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei

joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa

uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja

annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni

ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen

Koitar sinut karkoittaa.

Lastuja IV-VII · 第 7 / 78 题