Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat
lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle
olisi maailma ilman teitä?
Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin
jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin
suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus
ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja
jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.
Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena
päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan
väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot
karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,
vuoroin vaahtopäänä kuohuu,--kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää
ja käet kukkuu,--ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin
nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa
täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen
katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen
minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.
Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään,
vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.
Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on
hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni,
että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja
joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,
pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä
hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.
Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille
eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä
huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden
etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan,
vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.
Sillä minä tunnen teidät--te nostatte minut sieltä ylös jälleen--
autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen
tielläni tuikkivina majakkoina.
Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.
Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua
puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,
enkä soisi teidän koskaan sammuvan.