Ahornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa
ylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo
Tsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta
kohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä
laaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle
kestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä
korkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka
hakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat.
Se on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen
vuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin
helposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se
kuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille
nousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella
asukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset
aina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä
tehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin
kylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja
suurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.
Minulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin--mikä
aina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta--ja että sain
siellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta
lumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä
ainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.
* * * * *
Laakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa
nähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen
aina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin
pohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita
viikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi
liikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi
sitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua
alppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa,
puristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää
sisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava
päivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen
kaikkein aavimman meren.
Sattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta
toisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja
vähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla
ilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa
melkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka
peittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja
sumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan.
Selkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat
siellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään
vastustettavissa.
Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin
huipulle.
Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren
huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä
tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli
huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa
harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta
kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä.
Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin
kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.
Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä
köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua
itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi
voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti
revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka.
Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä
sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan
tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa
alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin
liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin
olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse
huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin
soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli
kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja.
Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun
kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä
sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.
Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni
kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä
keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin
siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen
salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni
perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän
avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut
kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla
ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon
alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan
heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa
hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri
jumala, viihtyös vihainen valta...» tai jotakin semmoista.--Kun tulin
järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain
istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes
jotakin muistoa. Mutta silloin Hän--jumal-jättiläinen tuossa ylempänä
kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni
katsomatta ja kasvoni verhoten.
Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se
oli siis heillekin »hän»!--olento, kuinka korkea sitten lienee ollut,
en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että
vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat
korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja
paljon suuremmalla kuin paavista.
* * * * *
Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan
liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun
päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin
korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan
tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen
istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka
hän oli ja kuka minä kuolevainen.
Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle,
mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään
viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein
kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että
jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan
syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä.
Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä,
kuinka tulin pahimmista paikoista yli ... taisin taas olla nelinkontin,
tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista
kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani,
huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden
kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää
liukuneet.
En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee
mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta
tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin
samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi
laskeutua kuin oli ollut nousta?... Silloin kohahtaa korvaani kosken
ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se
kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden
aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja
silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja
katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin
hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia
huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan
eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää
oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään
kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.
Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota
ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se
taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema
enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä
ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston
huipusta.
Meri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa
siitä--vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen
vaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin
antaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä
»korkeaksi kuin vuori». Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut
olisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin
silmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin
tämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt
jääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on
ikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin
kuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä
ja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin
ristiaallokon nostamia.
On aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos
tässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.
Päätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo
jähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja
kirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan
hienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät
eivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina
jotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä
tästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat
alempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin
kesytettyjä. Ne ovat--vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa
vaihtuvat--kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja.
Ne ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua
rinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean
sivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa
olevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.
Sillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla,
suuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä,
ainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat
valmiita siihen milloin tahansa... Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee,
synkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä,
jotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat
louhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin
ystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput
heleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet
luokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai
iskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä
syleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri,
että jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut
ja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.
Ne uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole
voitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä
uhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille
lumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä
tarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina
nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on
sielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve
hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on
voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut
jotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on
jonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa,
teologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on
lukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa
marttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa.
Heillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät
paikkansa--tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää
ja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja
helpottamiseksi. Lukemattomat »Alpenvereinit», Saksan ja Itävallan
tasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja
ylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat
niiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta,
matka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat
aikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä,
annetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen
ylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.
Niitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie
tänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että
tuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt
yöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä
olisi koskaan tänne tullut.
* * * * *
Olisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan
tiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta
kun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan
sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin
laskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin
ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii--edes
jollakin lailla--pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi
avaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo
ainoastaan siitä, että _on_ täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että _on
ollut_. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää
kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se
antaa--aiheettomasti ja selittämättömästi--uskoa ja luottamusta omaan
entisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli
hyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi
vakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas
iltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin
ymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt
kaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta
sinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: »Kaikk' on vielä veljet
kerran...»
Vuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas
hetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä.
Mutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt
tähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee
tuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.