Alppilinnan ylin kerros--kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu
ennen näkemäni maisema!--kuinka vähän vertauskohtia mihinkään
kotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu
tunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä
kallioriutoilta.
Ollaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja
ohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet
pohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön.
Ei mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin
kiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen
lattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin
katuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren
seinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä
varten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa
urheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä--
karjan paimenilla--ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä
tässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet
alkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja
lunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois
niinkuin noilla meren kareilla.
Lumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien
päässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin
selvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita
siihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet.
Kallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat,
kuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita,
ja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä.
Vähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin,
milloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut
vaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten
vähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu
parin kalliopaaden avulla.
Lumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja
jokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa
saada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät
koskaan kokonansa sula.
Mutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä
vastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja
se seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää
koristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä
huiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen
korkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi
pysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä
oleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla
rinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja
leveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden
puolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on
jää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se
heleältä vihreänsiniseltä.
Pian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin
kuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä
on kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut
kuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se
ei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona--ja
kuitenkin elää.
Se elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät
ja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä
selässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden
rinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se
tuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen
eteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu
eteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa,
murentaa ja jauhaa--ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas
laaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja
viimein suurien virtain avulla alas valtameriin.
On se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain
taikamylly!
Istahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan
sen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja
nyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta
tehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana
kesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani.
Kalliolla!--mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama
sileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se
tänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen
sielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä
saman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää... Kumma
tunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus--ja »kuka
voi hillitä miehen aatoksen lennon?» Ettäkö ihan totta koko Suomi oli
silloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria
mereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni
jäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan
kuin joutsenia?
Ja siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti
ja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan
maan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei _tälle_ jäätikölle mitään
mahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä
vielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan
siellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista...
Mitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään--taisin tehdä tyhmiä
vertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä--roudasta heidän
povessaan--taisinpa tulla alakuloiseksikin--aatella ystäviä, omaisia,
jotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät--joille mille päivä
maita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla
mailla--niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana,
jonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun
maahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö
jäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja
sydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään--se on ruvennut ajamaan
sitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen
harmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä
harso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne
tänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa
laaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta
jäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää
ovat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan
suoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa,
aaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä
seison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini
alla.
Ajattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta
kun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä
syöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa
Imatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi
totella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto.
Sireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä
avaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai
kuristaa: tappaa tulella tai vilulla.
Turvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka
tiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan,
suuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat
päälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa
painautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas.
Tie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se
vei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui
lumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä
eteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä
rakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani
kopistellen sen lämpimään suojaan.
* * * * *
Yövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen
minua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut
heistä kesävaatteissa ja olkihatuissa.
Koko iltapäivän ja yön pyrytti ja ulvoi. Sain nukkua kylmässä
kamarissa, usean asteen pakkasessa, täysissä tamineissa, villaisten
vaippain sisässä.
Puinen sänky ritisi kuin reslareki, ja unissani ajelin minä kotoisia
talvisia taipalia keskellä heinäkuuta.
Aamulla oli paiste ja pouta, kirkas ja talvinen. Hanget kimmelteli,
kiteet loisti. Lumisia, häikäiseviä huippuja niin kauas kuin silmä
kantoi. Tuolla hyvin alhaalla linnan pihassa vihreä laakso kylineen,
teineen ja rautateineen. En pyrkinyt ylemmä korkeuksia kohti; olin
saanut nähdä mitä halusin. Enkähän olisi päässytkään sinne läpi
hankien. Lähdin laskeutumaan alas laaksoon. En samaa tietä, jota olin
tullut, en linnan eri kerroksien kautta, vaan vuoren toista rinnettä,
jyrkkää kuin tikapuut. Nousu oli kestänyt päivän, toista; laskeuminen
meni tunnissa, parissa.
Suloisesti upposi jalka pehmoiseen lumeen alas astuessani. Tammikuu
muuttui maaliskuuksi puolen tunnin kuluessa, lumi vettyi, väheni, ja
toisen puolen tunnin kuluttua oli kesä ja vihreät lehdot ja kukkivat
niityt ja leuto ja lämmin ja kuului jostakin viikatteen hionnan helinä.