Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä.
Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja
ilmojen kylvyssä puhdistunut.
Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä
kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä
myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki
kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet,
olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten
kanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla
tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön
olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.
Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta
oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen
samalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja
mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän
on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa
hän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen--
lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta
siitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta
silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine
mukavuuksineen...! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja
taitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan
pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin
erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä
helmalapsistaan!
Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä
hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin
kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan
kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä
se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne
korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla
ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli
kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda--arvattavasti
pienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä--lattiat, katot,
ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja
ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista
kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä
lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä
rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. »Jos ensi kesänä
tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle
erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin», oli isäntä
sanonut, »ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen
näköala, kunhan usvat haihtuvat.» Me tietysti lupasimme tulla, ja me
olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme
vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin,
sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että
näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien
iloksi... Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana
vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.
--Mikä ihmeen elävä tuo on?--ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina
vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa
välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein
risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu
lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna
hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo
taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat--aasin jalat. Toisen
kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu
silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.
--Sehän on lautakuorma!
Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen
mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas
samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin
liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.
Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja
päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa
emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy
kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle,
voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa
tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja
sen lisärakennukseen.
Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä
tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.--»Oo jah!»--Hän ei
läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä,
hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa
täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut.
Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi
summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se
oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy _ihmisten_ kantaa?
Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.--»Tie on liian jyrkkä
juhdan nousta.»--»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»--»Jah,
gewiss.»
Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli
joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman
kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki
_ihmisten_ selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä
olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt,
ruuat, juomat--olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä
taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa,
upottavassa, tämmöistä mäkeä...! En ollut tullut sitä eilen
ajatelleeksi.--No niin, se nyt on niin--mitä se minuun kuuluu--ja minä
taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka
kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se
surisi siinä sittenkin.
Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen
vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin
kaadettu.
Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät
juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline
semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä
on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä
hyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne
kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen
katseellaankin vetää itseään eteenpäin.
Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä
töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.
Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret
pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään
rautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.
He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös--»työn orjat». Pitkästä
ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin
tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä
sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.
Välähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella
Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska
vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja
heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti--minä silloin
toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.
Katsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan
vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen
harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti
matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva
riemuisa lippu.
Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren
etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi.
Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä
kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen
polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko,
levähtääksemme sopiva... Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan,
kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla _on_ oikeus ja minulla
_täytyy olla_ oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä!
Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat?
Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat
työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina
minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa,
heidät tällä tavalla torjuin... No niin, me istumme siis tähän nurmelle
ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta
vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen...
Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen
vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla
uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa
tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin
olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta
pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja,
mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.
Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen
selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi
kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan,
nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.
Mies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin
hän syyttää minua jostakin, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes
itsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämeeni koskee. En voi
pysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta
hyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on
lähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta
miehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin,
yläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua
ja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus
elämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten
orjuutuksesta toisten iloksi--jotka ristiriidat olivat olemassa jo
silloin, kun pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa
kirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan
kohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.