II.

Taas viepi jyrkkä, mutkitteleva nousu alemmasta laaksosta toiseen,

ylempään. Sola, jonka kautta sinne kuljemme, on jälleen kaitainen ja

puristaa kosken yhdeksi ainoaksi kuohuksi. Mutta eivät kasva enää tämän

solan seinät puita eivätkä rehevää ruohoa niinkuin edellisen. Ne ovat

paljaat ja koleat, ilman verhoja ja uutimia nämä pihtipielet ovessa,

josta nyt tulemme vuorilinnan kolmanteen kerrokseen.

Laakso, joka on edessämme, on vain kesäisin asuttu. Tänne sataa pysyvän

lumen jo lokakuussa, ja saattaa lumi keskellä kesääkin yht'äkkiä

peittää sen nurmikot, sillä me olemmekin jo lähes puolitoista tuhatta

metriä merenpintaa korkeammalla. Me vaellamme nyt kuin rauniossa vanhan

linnan, jonka katto on pudonnut alas. Seinät ovat niinkuin sanottu

vailla melkein kaikkea kasvullisuuden koristusta. Siellä täällä pistää

niiden rakosista ja repeämistä vain esiin jotakin vihreää, kanervaa,

vaivaispetäjää ja vaivaiskuusta. Ja myöskin kukkia, alppiruusuja ja

muita. Mutta alempana, missä kuljemme, on vielä puuta, vaikka pienempää

ja harvempaa kuin äsken jättämässämme mehevämmässä laaksossa.

Kasvullisuus on kokonaan pohjoismainen, aivan pettävän pohjoismainen.

Siinä on koivu, jota harvoin alempana tapaa, siinä petäjä, aivan niin

käyrä kuin koskaan Suomen karuimmalla kivikkokankaalla, siinä

ennenkaikkea leppä virran äyräällä, sama sitkeähenkinen, toinen

toisestaan turvaa hakeva, hauras itsessään, mutta rotuna katkeamaton;

siinä kanervat, sammalet, marjanvarsikot, päivänkakkarat. Ellei olisi

noita kalliorinteitä ja tuota edessämme olevaa lumivuorta, niin olisi

vaikutus niin täydellisesti suomalainen kuin suinkin. Syntyy mielessä

aivan erikoisen omituinen tunnelma, kun tämä yhtäläisyys ja tämä

vastakohta vuorotellen vaikuttavat. Nyt ollaan Suomessa, astutaan puron

vartta, on siinä karjan ura, on Muurikin jälkiä ja merkkiä sekä savessa

että saven päällä--ja yht'äkkiä tie sitten avautuu, levahtaa esiin

outo, ihmeellinen luminen vaara, josta, jos sinne nousisit, näkisit

Italian. Tulen varmaankin sitä näkyä kaipaamaan, kun kerran taas

käyskelen kotoisia metsäpolkuja. Mutta ehkä korvaa siellä tuon

korkeuden huipun näkemisen kotoisen näköalan laajuus ruskeine

erämaineen, välkkyvine vesineen ja etäältä, hyvin etäältä siintävine

vaaroineen. Aivan varmaankin, sillä on tässä suurenmoisuudessa ja

jylhyydessä kuitenkin jotakin ahdistavaa ja painostavaa, kun näköala

aina on rajoitettu ja silmä ainoastaan suurten ponnistusten jälkeen

saapi kaikkein korkeimmasta linnan tornista vapaata horisonttia halata.

Maiseman ja ympäristön pohjoismaisuutta lisää vielä suuressa määrin se

elämä, joka tässä laaksossa vallitsee. Olemme näet nyt tulleet siihen

vyöhykkeeseen, jossa alppikansan pääelinkeinoa, sen karjanhoitoa,

kesäisin harjoitetaan. Olemme kesälaitumien ja karjakartanojen

valtakunnassa, jota lehmät, härät ja kilit, ja niiden paimenet ja

hoitajat hallitsevat ja vallitsevat.

Jos olette käyneet suomalaisessa sydänmaan mökissä, minne isäntä on

ajanut karjansa kesäksi, niin voitte jotakuinkin kuvailla sekä majan

ympäristön että sisustan. Mökin ympärillä on nurmikkoahoja, joilla

karja päiväkaudet haukkaa. Karjassa on ero ja on kelloissakin kotoisiin

verraten. Lehmät ovat isoa, tukevata, jäntevätä rotua, niin miehekästä

ja leveärintaista ja suoraselkäistä, että niitä ensi alussa luulee

kaikkia häriksi. Kun ne saavat nousta ja laskea ja kulkea kuilujen

partaalla, jossa ihmisenkin päätä huimaa, niin ei siinä pitkälle

päästäisi meidän rakkomahoilla ja lenkosäärillä. Kellot!--mikä ilo ja

soitto olisi meidän hiljaisissa metsissämme, jos karjassa olisi kello

ainakin joka toisella elukalla ja jos ne olisivat viritetyt toisiinsa

sointumaan niinkuin täällä. Eikö ole siellä kotona ketään musikaalista

maanviljelijää, joka ottaisi tämän uudistuksen tehdäkseen,

perustaakseen tämän orkesterin itsensä ja naapuriensa iloksi? Ja minä

luulen aivan varmaan, että Laukerit ja Helunat siitä itsekin

iloitseisivat ja siinä ilossaan lypsäisivät parempaa ja mehevämpää

maitoa. Ovathan hevoset musikaalisia, mikseivät sitten lehmät! Kun tuo

soittokunta sitten peräkanaa astelee jyrkkää polkua alas karjamajalle

ja järeät rautakellot ja heleät vasket ja kimeät tiuvut--! ja kun

alppipuron sohina soittaa ainaista pohjasäveltä ja vox humana

paimenpojan suusta joikuu!--niin, sanalla sanoen--säveltäjät, mitä

onkaan taivaiset soittonne tämän maallisen musiikin rinnalla!

* * * * *

Mutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin

puolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama

lehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat

matalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit--täällä täytyy.

sitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä

varalta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta

puolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä,

että täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, »säterijäntat», joista

kaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin

luullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana--ja

niiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että

voin ja juuston valmistajina.

Siinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä

kestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja

sen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä,

milloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin

keittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka

karjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun

matkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä

maitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun

juustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia

myllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon

kannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää,

koipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu »sennereiltä» eikä

»sveitsareilta», joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita.

Semmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja,

pulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei

liene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen

sivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan

koukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin

myöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin

lukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta

rodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan

kulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä

roomalaisia linnanraunioita. Jotakin »klassillista» siinä on tässä

kansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin

sopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää

senneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen

hullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella

tiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi

on näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä.

Juuston valmistus tapahtuu--niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten.

Mutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen

kattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan

päällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin

huoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin

paikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset,

ettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää,

mikä juuri juustonkin »käymiselle» otollinen bakteri se sopivalla

hetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen

tietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa:

»lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa»? Ja makeata, mehevää on

tuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä

tuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä,

onko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä

viisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien

hotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan

keskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla

märkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan--

kalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa

tämän savupirtin lattian alla.

Vaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi

kuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin

sijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja

lapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei

erittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten

tulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona:

»Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?»--samat: »ooho!--vai niin!--no,

elähän!--Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!»--nuo huudahdukset sen

johdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin

monen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja

kummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään.

* * * * *

Ollaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä

vuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä

neljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja

jääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista.

Se on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta

vähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua--toiset puulajit ovat

jo aikoja sitten uupuneet--sitten ryömylleen, viimein maata pitkin,

niin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan

niinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole

jaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa

ravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät

seuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua

mitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei

missään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin

näillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät

varjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan

ja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat

valkealla hangella.

Luonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä--kun

sille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa

harmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin

jo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni

poukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja

myrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja

kallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät.

Semmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää,

siellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä

ruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa.

Melkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä

vuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä.

Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa,

lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren

hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut

viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä

koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia

ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän

raitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää

pakastiainen pään päällä... Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta,

sinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta--sinulle lähetän terveiseni!

Pieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä

Tyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin.

Lepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä

purosesta, ja tapaamme toisemme huomenna--pyryssä ja pakkasessa!