I
Vaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen
kilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin
korkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea
vuoristo vasta alkaa.
Se päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten vaarain
rinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat
silmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin
halkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi
etäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin
laaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.
Lähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna.
Kuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi
yksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja
riihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja
olemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon
seinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse
huimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat
niin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan
täytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä,
kiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään
muodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla
harppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen
jalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin
ahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien
välissä--se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet
kohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee
ainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva
kuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut
vuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti
mieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan
hermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin
täytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka
pieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa,
niin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan
ponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin
vuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen
jälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut
jostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien
lähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.
Vihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin
sanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät
loittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi
nimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja
muuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta
pitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa
vuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne
ja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.
Laaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi
ravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja
ryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme
solan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso
kirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja
polkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain
minuuttien lepo uudistaa voimat--mikä on vuoristossa kävelemisen
suurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän
aikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa
taas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas
täytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen.
Virta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka
näyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.
Sinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla,
jossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin
ovat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään
puu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta
karkeampi, ja silloin se on »tapioitu» metsällä niin komealla--havu- ja
lehtipuilla--ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja
ruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon
mäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä
saatavissa--mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy
siellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä
kellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.
Tämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa
kuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja
kallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein
kauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa
kalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi.
Sitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja
sitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin
tuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas
jokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.
Sola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan
toisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen
ja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat
talot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran
partaalla--koski on taas muuttunut virraksi--on ylempänä loivilla
niittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden
päälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman
viileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät
viljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten
liian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki
viljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä
kolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu
syksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen
melkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset--
täällä sataa ainakin kolme päivää viikossa--täytyy sitä tehdä tuhrustaa
siihen katsoen.--Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa.
Ei tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä,
kun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla
kellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta
teloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.
Se kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on
uurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta,
niin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä
ammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade
saanut aikaan muutamia päiviä sitten.
Jossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen
huipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja
sinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä
purkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt
maata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen
lumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja
paria kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla
työntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta,
että vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista
hävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä
lennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se
on kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä
taloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko.
Maanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.
Niin, sillä tavalla saattaa täällä »sataa sisään», näissä vuoriston
laaksosalongeissa... Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä
peittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.
* * * * *
Noin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme
olemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen
tunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään
ollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se
joukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu
jäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia
pappoja, jotka vettä--ei, olutta--valuen ja niin vähissä vaatteissa
kuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja,
jotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa
vastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen,
lapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja
pienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat
kädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on
ystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei
juuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi
pullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen,
sortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen
kuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa
huomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan
juustoa ja makkaraa ja--näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla,
valmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat
ystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja
missä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja
lähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu
tänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa
sen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen
käsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että
Mayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin
pari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.
Hetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me
kiitämme heitä siitä--saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas
toinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa
kuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.
* * * * *
Pyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan
sitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan
edessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan
keskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas
vuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita
huuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka,
käsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu,
ruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin
halotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin
asetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä
kunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen.
Tämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva
kolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää
metsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine
ruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on
alasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka
päättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä
painanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja
kaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu
sitten vaaleansinistä taivasta vasten... Ja ilma on niin kirkas ja
kuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot
ja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.
Voi sentään, miten kauneus, somuus, hauskuus ja suuruus eräissä
paikoissa maanpalloa on kokoontunut yhteen ainoaan paikkaan, yhdeksi
ainoaksi kuvaksi, yhdeksi ainoaksi sopusoinnuksi! On rinnassani luonto
eri ilmiöineen, eri tunnelmineen soittanut monenlaista säveltä,
synnyttänyt satoja sointuja, pannut tuhannet tunnelmat liikkeelle,
alakuloiset, lohdulliset ja lohduttoman epätoivoiset. Mutta harvoin on
rintani riemuinnut niinkuin täällä.
Olen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja
harrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut
pitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä
kylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei
se enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana.
Minä tiedän sen, näen sen. Se on kyllä »kaukana» ja on »korkealla»,
mutta se ei katoa, ei väisty, se on ja pysyy ja odottaa siellä. Ja
minun täytyy sinne _omin voimineni_ tulla, luottaen ainoastaan omaan
tarmooni. Mitä siellä sitten nähnenkään, mitä sitten lienenkään
saavuttanut--sinne _on_ pyrittävä, sinne on päästävä, vuorilinnan katon
harjalle. Ehkä se on turhaa ponnistusta, palkatonta työtä ainoastaan
haaveksitun ihanteen tavoittelemista...
Niin sanovat aina maailman viisaat ja varovaiset. Mutta tyhmä,
epäkäytännöllinen idealisti tarttuu sauvaansa ja jatkaa matkaansa
korkeuksia kohti.