Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen.
Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli
mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla,
ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä,
suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään
ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset
surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja
pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja
verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa
vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja
ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu,
milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi,
joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä
verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin
hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat
kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen
kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.
Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen
alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen
valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet
heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset
taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien
verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen
katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.
Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut
harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut,
kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin
illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja
hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.
Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on
sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena
sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.
On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma,
joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu,
jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä
yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia
asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta
yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen,
riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin
sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä,
että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi
muuttuu likaiseksi.
Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa
sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava
alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä
suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen
halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille,
pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani
syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro
sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista--todistus
siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella.
Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta
yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla
kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.
Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui
silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken
rannalla juoksee.--Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä
vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä
pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan
katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain
kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan
kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa.
Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin,
ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut
tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja
pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu
kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat
veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan
ja laskevat kolinkolia alas.
Se on komeaa--minusta!
Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa
asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli,
ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee--
hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun
käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi
siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se
oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja
hävittänyt pellon.
Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän
tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki
kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken
poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi.
Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen
ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain
kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.
Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon
tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa,
vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat
kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on
toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa
tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan,
ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia
puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä
tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.
Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos
silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän
korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan
alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa--vaan myöskin niitä
vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.
Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty
sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan,
kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin
sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä
saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä
alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan
lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä
rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu
myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa
edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista
taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä
näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei
maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat
vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat
voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat
toiveittensa täyttämisen toivossa--!
Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä,
niin siirtyy katsojain joukko--etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä
ja wieniläisiä matkailijoita--toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.
Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme
tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto
ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen.
Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja
puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja
viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta
rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä
kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.
Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä
taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä
ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa
pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee
suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen,
vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine,
sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.
Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun
talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset
herrasväet--müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset--
huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada
kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä
jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä
oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen,
vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan
kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara--vanhoja
vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista--pullahtaa ulos ja
sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat
kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa
alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä--ja se ei enää ketään
naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan
sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin,
vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.
Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi--se
jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle,
meidän rannallemme.
Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu
ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista
rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat
keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on
viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa
kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa,
niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan.
Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!
Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan
kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy
muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki
väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina--niin _aina_!--käy köyhiin
käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa
raukkoja--se _on_ susi sukuansa, se on koira tapojansa.
Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua!
Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista--yksi siellä, toinen
täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa
--keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä
on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin
pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua
kaivavan ja kaatavan veden voimasta. _Silloin_ kylän parhaat pojat, sen
reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta,
joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni,
ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien
oksien tieltä.
Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan
riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos
siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu
eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin
siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin
rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja
epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina
hätätilaisuudessa puuttuu--ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa
tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen,
silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa
uomassaan.
Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta
iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu
toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö.
Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen
tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan
molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä
oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät.
Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella
voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran
päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.
Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi
vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan
tuhoja tarkastamassa.
Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät
paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun
kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on
kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha,
pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi
ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat...
Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä,
suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja
kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja
poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja--ja ovat yhtä
ihastuneita.
Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat--müncheniläiset, wieniläiset,
berliiniläiset--kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu
mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä
»gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.
Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä
tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä
rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian
muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia.
Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa
aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee
seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se
sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana.
Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin
kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät
yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin
alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta
pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas
jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu
poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.
No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä
ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman
meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, _miksi_ luonto tällä
tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se
ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina--niin _aina_!--
heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait»,
joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden
jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.
Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin
veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys--ei
tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin
muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.--Juuri kun veden pauhu oli
korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus
ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa--ja sade
ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui
huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen
vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot,
kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa
tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan--
sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.
Ja me matkailijat--me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä
maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta
alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat,
ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on
seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa,
niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.
Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on
muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen
potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta
tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään,
noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään
pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen
vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää
jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen
tulevat polvet.»
Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän
laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät
aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa
ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.