Emme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun
eräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran
ja sitten: Pom! Pom! Pom!--aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello
oli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on
sota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti
vielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi
täysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna
tyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä
laukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä
pitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa
tekevät?--sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.
Ja yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom!
Pom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi
muista kylistä.
Jospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina
käytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon
marjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta
kuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin
suurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä
viettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita,
kiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä
laukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.
Jos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut
nukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan,
mitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen
jumalaansa palvelee.
* * * * *
Oli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen,
että sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen
mainittu. Se oli n.k. »primitz»-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä
sunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki,
joka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta
kunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää
arvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli
ollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla
oli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo
lauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori
fransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen
häntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka
ikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä
bengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä
kokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli
serenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan
rappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä,
joka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin
luo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi--se sama,
jonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia--ja muutamia muita munkkeja
ja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen
itse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja
muukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee
säveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron
jälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään.
Ja mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä
on, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha
eteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä,
markkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa
ilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen
ja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle
hymyilevän ja päätään nyökäyttävän.
* * * * *
Mutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii
kansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten.
Ne eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä
mikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon
edessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen,
ja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja
kantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien
keskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka
pää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria
valkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten
seuraavat »viranomaiset», joista tunnen metsäherran, postimestarin,
asemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina.
Ja lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta
on vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset
mustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu
hienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on
useimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta.
Päässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine
kukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää
kansaa--en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin
terveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun
merenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee
univormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä,
joihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.
Kun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja
loput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on
Mayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon
seinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.
Katolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua,
ja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla
hautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee,
rukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa »amenilla» ja muilla,
niinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen
miellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten
ääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä
ihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa
kirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä
itseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina
jumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä
kirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä
tietysti paljonkin voitettu.
Koraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori
fransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva,
lämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja
kuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se
sitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan
pahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten
pyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen
suurimpia kysymyksiä. »Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta
kaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin
nyt.» Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja
olisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.
Mutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen
julkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana
annettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta
ja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli
kirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin
välittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on--
sanoi munkki--enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja
ylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa
muulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla
kuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin
palvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän
pyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen
kuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa
käytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan
antaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä
olemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään
saarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä
sisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa
se, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on
tämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin--ja lopulta
kääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen
hänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä
seuraavaa vastuunalaisuutta.
Ei koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus,
eivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko
avaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin
korvissani.
Saarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka
rukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.
Ja sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen
kirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. _Hänen_
ehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu,
pappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti,
läsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii
leivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät
hetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa
kirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se
on salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta,
kun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua
yht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen
ulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa
antautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa
tilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja
viisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen
Pietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta
henkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut
soimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.
Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja
papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen
ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin
juhlassa ollut.--Pom! Pom!--ja taas--Pom! Pom!--pamahteli kirkon takana
olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä
vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat
tärähti.
Pataljoona asentoon!--Kunniaa!--komentaa tohtorikapteeni, ja kylän
kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut
ristinmerkkiä.
--Ladatkaa!--Lauk...!--ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet,
pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun
kanssa korkealle ilmaan.
Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita
ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä.
Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti
noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut.
Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine
pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut
liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten
töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla,
Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On
monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän
seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa
Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva--antaa
hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo
surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja
vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!
Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi
kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut
läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen.
Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä
kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia
kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään
ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä
kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus:
»Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan
edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen,
ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden
valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki
vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta
soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian
kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon
ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat
täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset
eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta
täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien
välissä, ikilumisten alppien alla.
Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi
ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset
parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä
viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja
korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö
kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta
syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa,
pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas
tasajalkatanssiaan.
Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti
on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla
ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä
--vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen
eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On
hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen
mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää
ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita
kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi--
ainakin hänelle itselleen.
Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille
tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin
ovat valmiit.
Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti
näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä
olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja
tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä
mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä
juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä
näyttikään.