Vihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen
rautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen puutarhan
hiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi käyriä
omenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää järven vesi.
Se vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa
silmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri ... vielähän ehdimme ...
nautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten
... vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!
Niin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin
sitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin
läpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea
kauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin,
valkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi,
aurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi
jäähdytti ... jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui
vuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän
vuorien väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla
kelluu, on kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin;
valkoinen tiira, joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on
kuin lumipilven lonka alppien huipuilta irtautunut.
* * * * *
Loivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa
hellivän silmän.
Kauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki
tähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita
rivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka
yhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on
helminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa
vuoren rinnettä toistensa takana;--monikirjava se on: vaalea,
valkoinen, vaalean punainen;--monimuotoinen se on: yksityisten
asunnoita, hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden
partaalla että ylhäällä vuoren rinteellä.
Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi
keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla
kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu
röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.
Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi
muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat
ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat--muiston, jonka voit
loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien
mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.
Sulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen ja anna katseesi kohota pois veden
pinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhain--kohota
ylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja
joiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia
kuusipuita kasvavia jyrkänteitä--kiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä
veitsiviilokallioita--ja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput
siintävät.
Taivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa
sointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon
verhotessa heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo
heleimmästä sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka
reunat se puhtaimmalla kullallaan kirjailee.
Herää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen lasna
ollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne katsot,
sitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää rinnan.
Painu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne
ikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.