Sanotaan, että Jumala antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin
huonoillekin. Uskotaan myöskin, ettei niin huonoa ja rumaa maata, jolla
ei olisi omia etujaan ja erityistä kauneuttaan Luojan lahjana. Sen
mukaan olisivat kaikki maat siis tavallaan yhtä kauniita. Joskaan ei
pohjolalla--sanotaan--ole etelän lämmintä kesää ja hehkuvata aurinkoa,
ei etelällä ole pohjolan puhdasta lumitalvea eikä sen hulmuavia
revontulia. Ei ole pohjolalla etelän hurmaavia kuutamoita, mutta ei
etelällä myöskään meidän valoisia kesäöitämme. J.n.e. Maailman laatija
on siis muka antimiaan jaellessaan menetellyt verrattain
puolueettomasti ja koettanut panna onnen lahjat jotakuinkin tasan.
Maailmata matkustellessaan tulee kuitenkin aika usein ajatelleeksi,
ettei hyvä haltija sentään ole ollut aivan niinkään puolueeton etuja
antaessaan. Hän on kuin onkin suosinut eräitä seutuja tekemällä niistä
ihmisten olinpaikkoja niin ihania, että kaikki muut jäävät niiden
rinnalla varjoon. Niihin lempipaikkoihinsa hän on kuin kokoamalla
koonnut kaikki, mitä on tiennyt, tehdäkseen suosikkiensa olon ja elämän
niin hauskaksi ja mukavaksi kuin mahdollista.
Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä,
miten tässä maailmassa voi ihmisten olon ja elämän järjestää kaikkien
heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti. Se on kuin niitä
varten, jotka tahtovat yht'aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa
ja kulttuurin keskessä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko
lyhemmän tai pitemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista
elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon--
ja hän tavallisesti valitseekin--Sveitsin olinpaikakseen.
Johan itse maan asemakin on aivan verrattomasti valittu. Sveitsissä ei
ole Pariisia, mutta ei sieltä Pariisiin kuitenkaan ole kuin muutamien
tuntien matka ja melkein yhtä nopeasti pääsee sieltä Wieniin ja
Berliiniin. Ei se ole Italia, mutta jos haluttaa käydä vierailemassa
Milanossa, Firenzessä, Venetsiassa tai Roomassa, ei tarvitse ottaa
aikaa mukaansa enemmän kuin lähtiessään esim. Kuopiosta Helsinkiin.
Kulkuneuvojensa puolesta se on parhaimman Euroopan keskessä ja saattaa
sieltä pistäytymällä ja niin sanoakseni päiväseltään käväistä sen
kuuluisimpia ja ihanimpia paikkoja katselemassa ja palata seuraavana
päivänä majaansa ylhäällä alpeilla tai hiljaiseen asuntoonsa jonkin
vuorijärven rannalla.
Mutta ei Sveitsissä asuvan tarvitse tehdä semmoisiakaan matkoja
päästäkseen osalliseksi siitä, mitä luonto ja kulttuuri parasta tarjota
taitavat. Hänellä on omassa maassaan omat sivistyksen kehdot semmoiset
kuin Geneve, Zyrich, Bern, Lausanne, Basel, joissa henkiset
harrastukset ovat yhtä vilkkaat ja opinahjot yhtä kuumat kuin missään
muualla Euroopassa. Ja mitä luontoon ja elämään sen helmassa tulee,
niin ei häneltä puutu mitään, mitä siinä suhteessa tarvitsisi lähteä
muualta hakemaan. Laaksoissaan on hänellä paikoitellen ikuinen kesä ja
ikuinen vihreys. Ylhäällä vuorillaan on hänellä loppumaton talvi, ja
voi hän siirtyä toisesta toiseen sitä mukaa kuin mielensä milloinkin
tekee. Etelä ja pohjola erilaisine kauneuksineen ja kasvullisuuksineen
ovat siellä niin lähekkäin, että kun hän soutelee purressaan jollakin
noista monista järvistään, joiden vesi on niin kirkasta kuin Välimeren,
tai istuu jossakin rantalehdossa kukkivien mantelipuiden siimeksessä,
voi hän siitä silmänsä nostamalla nähdä ylempänä vuoren rinteellä
pohjolan kuusimetsän lumikenttien keskessä ja rekien liukuvan rinteitä
pitkin. Ja kun hän astuu junaan ja tekee sillä pienen kierroksen maansa
ympäri, voi hän muutamien tuntien kuluessa siirtyä miltei
troopillisesta helteestä seutuihin, joissa ilma on niin viileä ja
puhdas kuin Lapin tuntureilla. Hän voi samana päivänä soutaa venheellä
ja reellä ajaa, viilettää polkupyörällä ja suksella hiihtää.
* * * * *
Oleskelin tuonnottain muutamia päiviä eräässä Sveitsin suosituimmista
seuduista. Paikka oli Genevejärven pohjoispuolella oleva Clarensin
kaupunkikylä, joka on kahden vähän suuremman pikkukaupungin, Veveyn ja
Montreux'n, välillä ja jota toisella puolen rajoittaa Geneven järvi,
toisella korkeat alpit. Se paikka on yksi ihanimpia ja mukavimpia
ihmisten olinpaikkoja. Ilmanala on tällä rannalla järveä niin lauha
kuin Välimeren rannoilla. Korkeat alpit suojaavat sitä kylmiltä
tuulilta, jotka puhaltavat yli. Kapea rantakaistale, jolle kaupungit,
huvilat ja hotellit ovat rakennetut, muistuttaa sekin »Rivieraa».
Kaikkialla kohoo loitompana kahden puolen lahtea ikuisen lumen
peittämät vuoret. Eivätkä ne kuitenkaan Clarensin puolella järveä ole
niin jyrkät ja jylhät, että olisivat asumattomiksi jääneet. Häipyvissä
korkeuksissa, jonne tiet ja polut mutkitellen kohoavat ensin läpi
viinitarhojen, sitten peltojen ja puutarhain ja metsien ja lopulta läpi
alppiniittyjen, näkyy aina kasvullisuuden rajalla, jopa sen
yläpuolellakin ihmisten asumuksia: linnoja ja upeita hotelleja,
maalaiskyliä ja kaikkein ylinnä karjamajoja metsikköjen laidoissa.
Tulin sinne loppupuolella toukokuuta pienelle, somalle
rautatieasemalle, josta lähdin käyskentelemään järven rantaa
noudattelevaa katua.
Se kulki kilometrittäin tasaista, kaareutuvaa rantaa ohi hotellien,
huvilain ja läpi kaupunkien, jotka ovat niin kaitaisia, että niillä on
tämä katu ainoana katunaan, jota myöten kaikki liike, käveleväin ja
ajavain, kulkee. Siellä täällä vähän leveämmässä paikassa erottaa kadun
rannasta jonkin hotellin tontti puistoineen. Toisin paikoin muodostuu
katu pienoiseksi toriksi, minkä laitaan laivat laskevat. Tältä
katutieltä kohoaa aina vähän päässä poikkikatu, useimmiten portaiden
muodossa, ylempänä vuoren rinteellä oleviin taloihin ja katkaisee sen
joskus silta, jonka alitse huimaava vuorivirta hyrskyy, pyörittäen
myllyjä ja pienempiä tehtaita. Tuon tuostakin pyyhkäisee sitä myöten
ohitse keveä sähköraitiovaunu, mutta hiukan ylempänä jyryää junia
vuoren rinteeseen rakennettua rataansa. Tie jatkuu viimein ulos
maaseudulle, järven päähän Rhône-virran niskaan, josta se haarautuu
kahtia, toinen puoli lähtien viljavaa laaksoa myöten, toinen järven
toista rantaa, missä vuoren rinteet ovat jyrkät ja asumattomat.
Pitkin kaikkia rantoja on laitureita, joihin yhtämittaa kulkevat laivat
laskevat järveä kiertäessään. Ne ovat mukavia, leveitä rataslaivoja,
yksinomaan huviretkeilijöitä varten rakennetuita. Niiden alituisena
tehtävänä on viiletellä pitkin Genevejärven pintaa paikasta paikkaan ja
tarjota tilaisuutta vesillä vierimiseen.
Yksi niistä saapuu juuri rantaan. Vihreän vaalea vesi helmeilee kuin
samppanja laivan siipien alla. Ei ole Geneven vesi meikäläistä
arkivettä. Se on juhlavettä, on kuin se ei olisi olemassa
käytännöllistä laivakulkua varten, vaan erittäin tilattua näitä
huvipursia keinuttelemaan. Laivan pohja kuultaa sen läpi, laivasillan
arkut ja paalut näkee pohjaan asti, ja kun rannoilla parveilevat
joutsenet sukeltavat päänsä veteen, näkyy kaulan koukistus veden alla
yhtä hyvin kuin sen päälläkin.
Laiva lähtee kulkemaan rannikkoa pitkin, ottaen yhä uusia matkustajia.
Asetumme kannelle mukaviin sohviin, selkäkenoon niinkuin teatterin
nojatuoliin.
Ja esirippu nousee.
Se on vain koristekappale, kulissinäytelmä, joka esitetään, mutta jonka
kukin saa täyttää ja panna siihen omain mielialainsa sisällön. Kun
laiva on käynyt kaikki pohjoisrannan laivasillat, lähtee se oikaisemaan
yli järven sen toiselle puolelle, ja silloin esiintyy, rannasta
poistuessa, järven päällä oleva vuoristo kaikessa komeudessaan.
Alimpana etualalla järven pinnan tasalla on siinä ensiksikin tuo
rannikko kylineen ja kaupunkeineen sulautuen kuin kirjavaksi päärmeeksi
takana olevan vuoren rinnan liepeeseen. Vuoren rinta on kuin poimuihin
heitetty viheriä verhostin, johon on kirjailuina siroteltu pieniä
kylä- ja talotäpliä, josta nurmirinteet ja metsät ja avopäät kalliot
erottaa vain niiden eri väristä ja josta auringon valoa heijastava
ikkuna, lasiparveke tai sinkkikatto välkkää kuin jalokivi samettityynyn
keskestä. Ylinnä katoo vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi
kallioseinäksi ja sen yläpuolella alkaa lumivaippa.
Ja kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu
äsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat
vuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita
taivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja. Eihän ole mitään niin
ihanaa, niin puhdasta, niin ihanteellista luonnossa kuin luminen
kenttä, hienoinen kimmeltelevä hanki. Kaikki maisemat,
yksitoikkoisimmatkin, rumimmatkin ovat talvisen vaipan alla kauniit.
Mutta monin kerroin kauniimmat ne ovat tuolla korkeuksissa, yhteydessä
_tämän_ maiseman kanssa, joka alkaa täältä tästä järvestä ja päättyy
tuonne. Ilman noita valkeita huippuja tuolla, joita ei aina voi
pilvistä erottaa ja jotka niin näkyvästi, niin suoranaisesti yhdistävät
maan taivaaseen, olisi koko maisema epäonnistunut, typistetty,
keskentekoinen, niinkuin se on mielestäni niissä vuorimaissa, missä ei
ole ikuista lunta. Lumettomat, korkeat vuoret vaikuttavat
rauhattomasti, vaikuttavat niinkuin joku, joka on pyrkinyt päämaaliinsa
eikä ole päässyt sinne, vaan joka kuitenkin röyhkeästi köyristää
selkäänsä. Lumettomat vuoret ovat jättiläisiä, titaaneja, jotka turhaan
koettavat taivasta valloittaa. Lumihuippuinen alppi on kuin autuas,
joka on päässyt, minne on pyrkinyt, ja sieltä ylisistä taivahista
suopein ja sovinnollisin silmin katselee alisihin maaemihin. Jylhyys
katoaa maisemasta, kivisten louhikkojen kovuus lauhtuu ja alppimaisema,
joka niin helposti rupee rintaa ahdistamaan sulkiessaan silmän tien,
käy keveäksi, läpikuultavaksi, viihdyttäväksi, melkein vienoksi
kaikessa suuruudessaan.
Laiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain
pienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en
ole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja vasta
kun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini luo,
herään taas todellisuuteen.
Todellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa
maailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu
kahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset,
kaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset
pöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin
salainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman
mielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja
kuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä
vain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla,
että nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet
vaikutusta samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva
alppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli
on muualla.
Ja toden totta!--kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa
perästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei
kynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja
sitä näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä
omistaisi. Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus
joltakulta:
--Katsokaa, kuinka ne hehkuu!
Se on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen
usein, kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä
näen tuon ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean
punertavilta laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt
menettäneet ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan
auringon viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on
mailleen mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa
katsoakseen sen jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä
osan meille, jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.
Istun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli
alppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan.
Luulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne
sattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.
Mutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan
huomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen,
kiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä,
vaan että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa
on niin hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana
vieraanaan ja näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.