Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.
Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai
kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää!
Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi,
kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut
otetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!...
Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten
lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä
isosti aikaakaan. Sinne pääsee--rautatietä!
Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta
kuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi.
Aippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva
pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa
muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa
kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut
uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa
horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä ... ainoa apu,
mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan
ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin
kristityn vaellusta kaitaista tietä...
Ja nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää
tietä tahansa.
Mutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille
tullaan, kunhan kerran tullaan... Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat
tulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin...
Kulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin
hattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.
* * * * *
Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on
rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa,
ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat
jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain,
että lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen
rautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä
melkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie
tai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.
Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy
tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä
rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin.
Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin.
Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen,
samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan
alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan
säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan
vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin.
Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää
vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista »vinttaamista». Liikkeen
järjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on
vaunuissa jarrulaitos.
Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu
koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei
minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.
Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä
omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki
huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten
kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan
kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas
niittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki
tien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren
rinnettä--ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella
olevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee,
ihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,--ja
samalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko ... kunhan
ei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä
huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle... Se on omituinen sekava
tunne, jolla on oma viehätyksensä.
Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta,
kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on
kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan.
Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa
hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri
osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä
matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi
kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on
aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin,
niin on vielä suurin osa matkasta edessä.
Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia
katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun
varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn
lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta
»Alppila» se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on
vuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin
maailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen,
jota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin
liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä
mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat
ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada
jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden
keskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten,
kunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi
maailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja
voimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin
yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee;
mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin
iloita.
* * * * *
Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna
oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se
tietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko,
hammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää
junaa ylös.
Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman
arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään
siinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä
tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin
voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä
voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan
luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.
Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan
valloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.
Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet
liikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja
kukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden
pohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja,
lohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse
ohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä
ympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan
vuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut
seisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan.
Keskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan
suunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään
tuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä
suoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja
tasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat,
tykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki
höyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen
voitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on
saavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole
antautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se
maanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla
säännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.
Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä
sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita
puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.
* * * * *
Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla
matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin,
miltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset
käyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia
kaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä.
Se oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä
hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli
sielläkin etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät
enää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa.
Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja
etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja
kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin
hetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena--oli tultu
Itämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola!--siinähän on koivu, tuossa
petäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea
suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja
lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka
reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli
huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä
astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa.
Sydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä
täällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun
lehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.
Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat
pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi,
kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa
on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan--siinä on suo,
suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen
sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä
autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä
nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan,
Välimeren rannalta--Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty
ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset,
joita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki
kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen,
niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei
kuitenkaan ole unta.
On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä
tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää
vievän suoraan Geneven järveen,--kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi
viettäväksi lakeudeksi,--ja edessä on vielä vaikein taival ylös
kirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.
Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle,
peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut
ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä
kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai
pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin.
Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei
näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten
huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta
on valokuvista päättäen--Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja
Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.
Ja kuitenkin, kuitenkin--ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä
lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy
juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin
Seurahuoneen talo Helsingissä.
Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen
aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista.
Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä
mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison
viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de
Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien
vuorenhuippujen keskellä...
Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien--jos sinne joskus
omin voimin nousen.