niin paljon kuin pareja mahtui saliin. Siinä oli monenlaiset pelit ja
tuurit ja "ristituurit". Aluksi ja lopuksi oli aina "purppurimarssi",
ja silloin parittain asteltiin ympäri salia, "första pari" edellä ja
"sista pari" perässä. Välillä tanssittiin monet valssit ja "franskat",
hakuvalssit ja angleesit. Pari tuntiakin kesti sama tanssinmeno, jos
purppuriin otti osaa parisenkymmentä paria. Parhaana purppurimiehenä
hääri joukossa komea Pyyn Antti, taitavia olivat myöskin Grundströmin
veljekset ja Sorron pojat, sekä tytöistä Leppäluodon Augusta,
Roitolinin Sohvia, Pyyn Hanna, Luodon Olga ja Hongan Fiija.
Vaihteeksi "tanssattiin ringiä" ja laulettiin: "Höökä pärjää, juupa
taalar", tahi "Viska seera haavraa", tahi: "Hei liilum, hei laalum,
hei lustik som häär!" Joskus taas joku merenkiertäjä otti pelivärkin
ja alkoi soitella "engeskaa", jolloin toiset meripojat, kaksi tahi
neljä miestä vastakkain, saivat näyttää taitoaan sukkelasti sääriään
sätkytellen. Englannin sotiisiakin merenpojat joskus yrittelivät,
vaikkeivät Raahen rukiilla ruokitut tytöt siihen niin hyvin soveltuneet
kuin piskettejä pistelleet englannittaret, joita engelsmannit
nakkelivat tanssin tahdissa niin korkealle, että ne oikein leijailivat
ilmassa ja alas tullessa ei kuin sääret vain vilahtelivat.
Vanhaan aikaan oli tanssittu _melkutinta_ ja laulettu:
"Minäpä tanssaan melkutinta
kultani kanssa kappia.
Onpa minun kullallani
kiiltäviä knappia,
rai rai rallalalei,
kiiltäviä knappia.
Musterill' on mustat silmät,
musterin mieli mustempi.
Musteri vietiin Kauhavalle
kyröläisille malliksi,
rai rai rallalalei,
kyröläisille malliksi".
Vanhoja tansseja oli myöskin sotiisintapainen _tantuli_, jota
laulettiin:
"Lähettiinpä taas, lähettiinpä taas
tuota tantulitanssia tanssaamaan.
Jos se käypi laatuun,
sitä en tiijä,
vaan pitäisihän noita
flikkoja viijä".
Tantuli oli niin mukava tanssi, että itse vanhakehnokin sitä harrasti.
Ainakin kerran äijä oli komeana herrana koninkavioineen ajanut Raahen
Etelätullista ulos ja sanonut kyytimiehelleen:
— Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia.
Saloislaisille lienee oppi ollut tarpeellista, mutta Raahen nuoret
oppivat kyllä tanssimaan vanhattakehnottakin. Salongin, Lassurin
ja Riihimäen pirtit olivat hyviä kouluja, ja meripojat hyviä
koulumestareita, niin että "lukeminenkin ennen unohtui kuin tanssi,
vaikkei siitä palkkaakaan maksettu". Mutta tanssimaan käydessään tytöt
saivat vetäistä vaalealle karttuunivyötärölleen nenäliinan, ettei
hikisessä tanssinpyörinnässä merimiehen tervan tuntuinen koura painaisi
leninkiin ruskeata otettaan.
Tyhjin suin eivät meripojat tyttöjä tanssittaneet. _Lassilaiska_
tahi _Klaaveska_ eli _Alapereiskä_ oli pyydetty pitojen laittajaksi,
ja "trakteeringi olikin ylevää". Juotiin kahvia ja näperreltiin
sokerileivoksia sekä Lassilaiskan valkoisia ja ruskeita piparkakkuja,
jotka maistuivat niin hyviltä, ettei "niitä ennää ikkää saa".
Tarjottiin myöskin konfekteja sekä viiniä, jopa hienoa likööriäkin.
Kaikki tarjoilu tapahtui meripoikain kukkaron varassa, tulivat ne
sitten maksamaan enemmän taikka vähemmän. Meripojat pitivät huolta
tanssista ja tanssipirtistä, syönneistä ja juonneista ja vielä
kotiportille saattamisista.
Sillä meriläiset olivat maissa ollessaan niinkuin herroja. Heillä oli
rahaa ja repäisevää toimekkuutta, komea vaatetus sekä taitoa esiintyä
herroiksi. Hyvällä syyllä he saattoivat tanssipirtissäänkin laulella:
"Näin lauloi seelari,
näin lauloi seelari:
Säätymme on kunniaksi meille ijäti.
Kun raitis ruumihimme
se työsä vahvistuu,
niin neitostenkin mieli
se meihin kallistuu.
Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!
Hurraa, hurraa, hurraa!
En laula kerskaten,
en laula kerskaten,
vain urhealla innolla
mä sanon vielä sen:
Jos misä miestä tarvitaan,
niin siellä meitäkin,
ja poijes meijän joukostamme
luonnon pelkurit.
Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!
Hurraa, hurraa, hurraa!"
Niinpä meripojat koko kesäkauden hallitsivatkin kaupungin ja koko
lähiseudun tytärkansaa. Talvella kun meriläiset olivat poissa, tyttöjen
kyllä täytyi tyytyä kisälleihin, oppinoukkuihin ja renkeihinkin, mutta
heti kun komeat meriläiset kesän kanssa tulivat, kisällit ja rengit
jäivät kuin patsaat seisomaan tyttöjen lähtiessä merimiesten mukaan.
Eivätkä meripojatkaan voineet sietää kisällejä eikä renkejä, jotka
heidän tyttöjään aina talvikaudet maanittelivat, Ei ollut kummankaan
lajin miehillä menemistä meriläisten tansseihin. "Voitaleivän isäntiä"
kisällit vain olivat merimiesten mielestä, eikä rengeistäkään
ollut mihinkään, ennenkuin he olivat ottaneet herneen johonkuhun
laivaan. Yksin parhaat värjärinkisällitkin nakeltiin niskasta ulos
tanssipirtistä ja sanottiin:
— Mitä nuo sinikäpälät tänne tullee?
Yhteentoista asti saatiin salongissa ja Riihimäellä tanssia. Mutta
vuosia erossa eläneet nuoret eivät halunneet heti heittää toisiansa
kerran taas yhteen päästyään. Kauniina kesäyönä he astelivat
laivavarviin ja jatkoivat siellä tanssejaan pantturilavalla, joskus
rakenteella olevan laivan kannellakin. Aamupuoleen valoisaa yötä
elettiin ilossa, juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin.
Ahkeraa merikansa oli tanssimaan. Aina vähän päästä koottiin lauma
ilopirttiin, ja kun kotilaiva saapui meren takaa, pantiin taas pystyyn
tulotanssit. Joskus tuli yhtaikaa kaksikin oman kylän laivaa, niinkuin
kerran Satama ja Vasamakin, ja silloin tanssitupa jyskyi kahta
kovemmin. Silloin täyttä päätä hypittiin vanhan raahelaislaulun tahtiin:
"Raikuupi, kaikuupi
fiulut ja pillit,
neiot kuin villit,
ja nyt katrillit,
purppuri, hyppyri
iloisesti ääntää...
Olut se opettaapi tanssaamaan.
Vaan pääsä on hiki
ja väsymys liki,
neiotkin koittavat kannustaa".
Toisin illoin merimiehet kävivät tyttöjen kanssa kävelemässä
Pitkässäkarissa, rakentelivat sinne takarannalle turpaspenkkejä ja
istuskelivat siellä tarinoiden myöhäiseen yöhön. Tahi meripojat
kulkivat pikku talosta toiseen tyttöjä puhuttelemassa, ja silloin
istuttiin iltaa talon pihalla pihlajan alla, juotiin kahvia ja
laulettiin merillä opittuja lauluja. Tytöt olivat kiitollisia
kuulijoita ja oppilaita. Helposti he oppivat poikiensa parhaat laulut,
muutamat hankkivat vihonkin, johon kirjoittivat niitä talteen. Jotkut
merimiehet osasivat sepittääkin lauluja sekä merimieselämästään että
muista kokemuksistaan. Kapteeni Lindmankin runoili meripojan kovasta
vaelluksesta, ja _Haksluoto_ lauleli tytöistä:
"Kun iltasilla astelin
ja flikkaisia katselin,
tuli neito naurusuinen
minua vastahan.
Kukkasia paljon kasvaa
maalla sekä merellä,
vain ei kasva niin kaunista kukkaa,
oman kultani vertaista".
Merimies _Svanström_ värkkäili meriläisten elämästä niin mestarillisia
värssyjä, että niiden alkukirjaimista kokoontui tekijän nimi, tahi hän
lopetti laulunsa:
"Se joka laulun kirjoitti,
matkoillaan vaaran ties,
nimeltään J. Svanströmi,
Raahesta merimies".
Saattoi Svanström laulaa tytöistäkin. Ainakin Ojalinin Loviisalle hän
teki 12-värssyisen virren, sepittäen sen loppusäkeistöksi:
"Näin nyt olen laulanut,
Ja koko nimesi
Olen myöskin kokoillut,
Oi, minun Neitoni.
Jos joka värsyn huomannet,
Sun aivan alkukirjaimet".
Aikansa otti myös kapakoissa käyminen, ja siinäkin monet merimiehet,
sekä vanhat että nuoret, olivat mestareita. Saivat miehet ryypätäkin.
Kotiin tultua ainakin "kolme vuorokautta oli lupa elää, miten
tahtoivat, kun ne oli ollut niinkuin fankeuvesa". Ryyppypaikkoja oli
kaupungissa kyllä omiksi tarpeiksi, sen lisäksi, mitä Mölleriltä,
Roosilta ja Nordströmiltä sai viinaa ja oluttehtaasta olutta. Riihimäen
tanssipirtissäkin sai olutta, ja lähellä oli _Nevanperän_ olutkapakka,
jossa "Krevinnaksi" sanottu _Matelan Anna_, spinhuusissakin käytetty
joutava ihminen, oli tarjoilijana. Samoilla kulmilla oli myöskin
Montinin kellari, jonka alakerrassa merimiehet saivat ryypyittäin, mitä
vain halusivat, olutta, viinaa ja rommia. Gellinin rantakapakassakin
saivat ryyppyjä sekä hyvät että huonot. Katinhännän rantapuolessa
piti kapakkaa _Wahlgren_, myyden olutta sälleille ja merimiehille, ja
Reiponkadun varrella oli _Erikkilän Tuomaan_ olutpirtti. Aitakadulla
oli Homppa-Pekan "Viimeisen pennin krouvi" ja Härkätorin laidassa
vanhan Tabellin "Turkkikrouvi", johon joku ryyppymies oli kerran
heittänyt turkkinsa pantiksi.
Kapakasta kapakkaan ympäri kaupunkia monet meripojat kiertelivät
kovasta otettujen vähien säästöjensä varassa, päätyen lopuksi
Homppa-Pekan "Viimeiseen penniin" ja sitten jo "Turkkikrouviinkin".
Olutta meriläisten pöytään enimmin kannettiin. Siinä pöydässä oli
merentuntu: puhuttiin merestä, riideltiin merestä ja laulettiin
merestä. Siinä olivatkin koolla
"Meripojat ne kulkevaiset,
ransuu vei ja ransuu,
aina maailman äärillä reisaavaiset,
ransuu pois ja ransuu".
Osasivat miehet laulaa meripojan ikävästä ja ilosta, osasivat laulaa
meren myrskystäkin, jota kyllä olivat kokeneet. Niinkuin kerrankin:
"Voi kuinka se oli kauhiaa
pränningin pauhinaa:
maat ne näkyi keulan eestä,
luuvartista ynnä leestä.
Kapteeni kun karjasi,
niin pojat liinaa manasi,
kysyi, että onko vettä
pohjan alla ollenkaan.
Vettä ei ollut liiaksi,
vaan hyvästi se piisasi.
Kyllä päästään tästä häästä
friille veelle seelihin".
Kuultiin myöskin laulu kehnosta oululaisesta Toivo-laivasta. Siinä
monen muun asian lisäksi kerrottiin, kuinka
"Viisikymmentä perämiestä viijen vuojen sisään
kerkes herra laivuri laivasansa pitää,
vain kukin kerkes kyllästyä olohonsa
laivasa Toivosa Oulusa,
Hurraa, hurraa sen omistajalle!
Hurraa, hurraa sen kuljettajalle!
Vain Toivon herra kuuluu kyllä kaikkein korvisa,
laivasa Toivosa Oulusa".
Mutta sitten taas saattoi kajahtaa iloinen rallatus tahi joku säepari
tyttökansasta, vaikkapa:
"Kyllähän flikat korioita on,
vain täytyy mennä sivu.
Mitäpä se auttaa senkin pojan,
tällaisen kuin minun.
Minä se olen hoikka poika,
hoikempi kuin hauki,
En minä mene flikkain viereen,
vaikk' on ovet auki.
Enpä talon tyttäristä
ylppijöistä huoli,
Vaikka on köyhä piikatyttö,
kun se on vain nuori".
Voitiinpa lopuksi kymmenien tyhjien olutpullojen äärestä kuulla:
"Eipä sitä jaksa,
ja markat ei maksa
meriläisen menua
ja ylppiästä elua.
Ruumis on kipiä
kokonaan,
ja päätäkin huimaa
kohmelo tuima,
ja olutkin se tahtoo
oksettaa,
vaan iloinen ja raitis
on meripoika vaan".
Sitten kun miehet lähtivät astelemaan kaupungille, kävi kulku useinkin
vanhan laulun malliin:
"Huipata, hoipata
poikien täytyy,
päähän kun äityy
juominen".
Eipä monelle lavean meren purjehtijalle tahtonut tavallinen katu
riittää, vaan täytyi kuten kapeaa Turkinsuntia luovia laidasta laitaan,
sitä vaille, ettei Kanniaisen tapaan puskenut kliivaripuomia matalasta
akkunasta sisään. Joskus sai katuja luoviva Turkkikrouvin kävijä kuulla
joltakulta tyttötuttavaltaan komennuksen:
— Mitä siinä, tyhjään kryyssäät? Ota tikti piilivinni!
Kraatarin Janne laski niin väkevästi, että teki haaverin Etelätullin
maantien ojaan, josta huuteli ohitse kulkevalle Fagervikin patruunille:
— Voi herranpoika! Voi Konstanttinuupeli! Auta minua vähänkään!
Mutta kaikkein parasta ja turvallisinta oli marssia käsikkäin letissä
koko kadun leveydeltä. Se oli komeaa ja ylpeää meininkiä, kun näin
monessakin letissä kesäiltaisin mittailtiin kotikylän käytäviä. Ja
laulettiin. Koko joukolla laskettiin:
"Kah, kuinka urheasti
meripoijat astuvat!
Kaikk' kauniit neitosetkin
heitä ihastelevat.
Kun ovat urhoolliset
ja ilomieliset
ja merelle uskaltavat
he nuoret henkensä.
Me nuoret meripoijat
merelle menemme,
aina oomme valpehella,
vain harvoin nukumme".
Merimiehet olivatkin ylpeätä väkeä. Maajalassa oltaessa ei heitä
paljoakaan saanut komennella eikä moitiskella. Soveliuksen
Matti-patruuni kerran kysäisi ryypyissään olevalta Eppu Björkmanilta:
"Kuinka kauan Björkmanin kestää tuolla tavalla olla?" Mutta Eppu heti
tokaisi:
— Seittemänkymmentä vuotta... kolme ruplaa joka päivä!
Ei komenneltu Hannilan Nikuakaan silloin kun hänellä vähänkään oli
rahaa, Ahlqvistin patruunikin häntä muuanna aikaisena aamuna, kun mies
palasi kapakasta, houkutteli laivatyöhönsä.
— Onko lokkus monta? Niku vain kysyi.
— Viisi! patruuni katsoi.
Niku otti kukkaronsa, laski rahansa ja kysyi taas:
— Mikä päivä nyt on?
— Keskiviikko.
— No, kun on kerran keskiviikko, antaa mennä koko viikko, kosk' on
pussisa pieniä, Niku arveli lähtien toikkaroimaan.
Oman arvonsa tunteva herra oli Kokki-Ollikin, joka piukoissa
housuissaan teikkaroi katua pitkin ja huomaamattaan pudotti
kolmiruplasen. Mutta ei Olli viitsinyt kumartua sitä ottamaan, sanoihan
vain rahan putoamisesta huomauttavalle eukolle;
— Se on rumaa, että merimies pyllistelee.
Mutta väleen ja laulellen vierähti meriläisen lyhyt kesä ja kotipäivät
tansseissa, kapakoissa ja tyttöjen kanssa kävellessä. Muutamat häät
vain ennätettiin pitää ja toisia varten sitoa salaisia liittoja siksi,
kunnes taas parkaasilla soudetaan kotirantaan. Jos soudetaan.
Kohta jälleen flaku heilui sjömanshuusin katolla herneen ottoa
varten, pidettiin surulliset lähtötanssit, ja kaikki parhaat miehet
toinen toisensa jälkeen menivät taas maailman meriä kiertämään. Vain
vanhat äijänkörrit jäivät kotikylän kaduille astelemaan. Nyt jälleen
kisällitkin ja renkimiehet kelpasivat tyttöjen tanssitovereiksi. Tämän
meripojat kyllä arvasivat. Siksi he, kun merellä muistelivat iloisia
kesätanssejaan ja iltakävelyjään, saattoivat tytöistä laulella:
"Ei he meitä muistakkaan
kuin päivää viisi, kuusi,
sitten heill' on ilo taas,
kun ystävä on uusi".
Vanha vaipuu.
"Kun olis yhesä läjäsä ne kaikki Raahen laivat, niin se olis koko
flota".
Vanha Vitolin näin muisteli Raahen mennyttä suuruuden aikaa. Sillä "se
oli semmoinen merifaartti meiän kyläsä, että ei misään".
Tämä olikin totta. Sillä Raahella oli laivoja enemmän kuin millään
muulla Suomen kaupungilla, ja joka vuosi lyötiin uusia. Parhaina
päivinä, siinä 1870 vaiheilla, purjehti Raahen nimissä Suomen vesillä
ja maailmanmerillä kuutisenkymmentä alusta, niistä 29 fregattia ja
parkkia sekä 12 prikiä. Kaiket kesät laivoja tuli ja meni Raahen
rantaan. Joskus sattui 16—17:kin kotilaivaa yhtaikaa Roskan redille,
lisäksi vielä joitakuita "ulkokylien" ja ulkomaan laivoja. Ja tämä oli
komea näky. Silloin Raahenkin satamassa seisoi mastometsä niinkuin
ainakin maailmanhaminassa, ja pienessä rantakaupungissa oli elämää,
Merimiehiä liikkui joukoittain kaduilla, laulut kajahtelivat entistä
voimakkaammin, ja tyttöjen piti joka ilta kiirehtiä tansseihin. Vain
parituhantinen oli rantakylän asujaimisto, mutta satoja parhaita miehiä
siitä riitti maailmanpallon kiertäjiksi, toiset oman kylän laivoilla,
toiset milloin milläkin ulkomaan astialla. Vanha raahelainen oli
oikea merenmies syntyperältäänkin, jo monessa polvessa enimmän osan
elämästään kiikkunut laivankannella. Hyvin hän kelpasikin ei vain
kotilaivaan, vaan mihin maailman alukseen tahansa. Eikä entisessä
Raahessa ollut kuin kaksi kotoista miestä, Penttilä ja Karlund, jotka
eivät olleet merillä käyneet.
Mutta Raahen suuresta merifaartista tuli viimein loppu.
Oli kyllä sitä jo kauan aavistettukin ja pelätty. Isontorin
kokouksissaan jo entiseen aikaan patruunit monesti keskustelivat
rakenteilla olevasta Saimaankanavasta ja päättelivät:
— Niin se käypi meille, että saahaan kauppahommat ja laivat heittää,
kun Saimaankanava saahaan valmiiksi.
Ei vielä sentään käynyt aivan niin kuin Isotori pelkäsi. Tervoja ei
kyllä enää tullut ylimaista niin paljon kuin ennen, eikä etäisen Savon
ukko enää ajanut Raaheen suolanhakuun, joten kaupungin ikivanha suuri
kauppamaa paljon pieneni. Mutta sen sijaan Raahe rupesi yhä ahkerammin
ajelemaan ja ansaitsemaan merillä rahtilaivurina.
Mutta aika ajoi taas Raahen ohitse. Suurien merien vaiheilla asuvat
maailman rikkaat rupesivat rakentamaan suuria rautaisia _tulilaivoja_,
jotka tuulista välittämättä nokisina ja savuten mennä ryöhäsivät
merien ylitse yhtäkkiä maailman äärestä toiseen. Syrjäinen Raahe ei
pienillä puulaivoillaan, vaikka niissä olikin kuparinen pohja, kyennyt
näiden isoisten kanssa kilpailemaan rahdinajossa, varsinkaan, kun
puulaivojenkin lyöminen entisestään yhä kallistui. Sitten myöskin
rakennettiin rautateitä yhä enemmän, ja nekin ottivat osaa tavarain
kuljettamiseen. Niinpä täytyi raahelaislaivan, joka oli ennen
ajanut vuosittain toistakymmentä prosenttia pääomalleen, lopulta
tyytyä vain muutamaan prosenttiin. Ennättivät Suomeen sitten suuret
puutavaraliikkeetkin sahoineen ja kaikkineen vetäen mukaansa monet
pääomat ja työntekijät.
Vanha merenkävijä Raahe, joka satoina vuosinaan oli rakentanut satoja
laivoja, ei voinut enää lyödä ainoatakaan uutta alusta. Vanha varvikin,
joka viidessä työpaikassaan oli kesät, talvet ahkerasti paukutellut,
jäi seisomaan autiona ja äänetönnä. Viimeisiä laivoja, jotka Raahen
varvista lykättiin vesille 1873—75, olivat Johan Langin Johan Lang ja
Bacchus, Fredrik Soveliuksen Matts August, Lundbergin Norma ja Johan
Fellman sekä Durchmanin Iris, joka entisen Raahen viimeisenä laivana
laskettiin veteen 1876.
Ja vanhat rakkaat, kotirannoilta nousseet laivat, jotka ainakin joka
kolmas vuosi kuin koti-ikävän pakoittamina olivat uineet takaisin
syntymäkyläänsä, tuoden samalla isännilleen rahaa ja rikkautta,
täytyi viimein kannattamattomina kappaleina hukata pois. Monet
komeat merenhalkojat myytiin halvasta hinnasta Norjaan, jotkut taas
raumalaisille tahi ahvenanmaalaisille. Viimeisiä Raahen laivoja oli
1869 rakennettu parkki Amphitrite, joka patruuni Aspegrenin varustamana
kapteeni Himangan komennossa lasketteli 1898 Meksikonlahdelle. Mutta
kesken matkaansa laiva joutui raumalaiselle ja sitten taas jo muutaman
kuukauden kuluttua ahvenanmaalaiselle.
Mutta moni vanha laiva oli aikojen kuluessa virkaheittona vaipunut
kotirannan matalalle. Ruonanojan suupuolessa lepäili Johan Soveliuksen
1819 rakennuttama pikku priki Aurora, ja samalla lahdella ajelehti
kauppias Berghin entinen Neptunus, jonka sitten Marjelin korjasi
polttopuukseen. Kaupungin rantapuolessa makasi hylkynä Hedmanssonin
vanha Minerva ja Reinin pikkuinen Ainet. Vieläkin vanhempien
laivaranien jäännöksiä oli pitkin rantoja, ja vanhoja panttureita vain
nousi esiin sieltä ja täältä. Kotiranta oli tullut monien kotilaivojen
viimeiseksi leposijaksi, vaikka kyllä taas kovin monet olivat saaneet
hautansa vierailla rannoilla ja suurilla valtamerillä.
Meriliikkeen loppuessa joutui Raahen suuri merikansa kuiville,
maajalkaan. Vanhat meriläiset jäivät kotikylille, mutta monet nuoret
jatkoivat merenkäyntiään ulkomaiden laivoissa, kunnes hekin aikaa
myöten vähitellen koteutuivat. Jos koteutuivatkaan. Sillä varsin
monet Raahen pojat ovat kerran lähdettyään jääneet ikipäiviksi sille
tielleen, useat hävinneet kerrassaan tietämättömiin, milloin kokonaisin
laivakunnin, milloin yksitellen. Toiset taas ovat vierailla mailla
löytäneet sopivan olinsijan, Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa,
Ameriikassa. Saattaapa raahelaista perua tavata aina Austraaliasta asti.
Kotikylälle jääneet ja kotiin palanneet meren äijät ovat joutuneet
toinen toisensa jälkeen hautaan. Mutta vielä on entisestä meriväestä
rippeet jäljellä. Saisi heistä ainakin yhden laivan, jopa täysirikisen
fregatin besättningin, jos nostettaisiin flaku vanhan sjömanshuusin
katolle. Olisi vanha kapteeni, oikein lunaarilaskelmiin perehtynyt
valtamerien kävijä, päämieheksi, olisi styyrmanni ja konstikin, olisi
hyvä Ulkolaisissa laivoissa palvellut stuuvartti sekä kokki. Sitten
riittäisi kyllä timpereitä ja puosu ja sekä matruuseja, niin ettei
tarvitsisi mönsträtä ainoatakaan renkiä jummanniksi, eipä ottaa vähän
kokeneita lätmatruusejakaan. Ja takaavat vanhat karhut kapteenista
alkaen, että laiva seelaisi yhtä komeasti kuin ennenkin. Jaksaisivat
äijät vielä kaahaista mastoonkin, ja raskaita purjeita hiissattaisiin
kuin nuoret meripojat, varsinkin jos Oravan ja Vitolinin Matti Aukustit
olisivat laulaen yllyttämässä:
"Meripoika kun merta seelailee,
huu veiju vei..."
Vanha veri läikähtää vanhoissa kuivettuneissa suonissa ja vanhat
muistot nousevat esiin. On siinä ukkoa sellaistakin, joka "ei ole
koskaan kivikaria kontannut" sekä sen näköistä, jolle "vesi on kuin
velimies", ja taas poikia, jotka eivät "paatisa pelkää, vaikka se
kuinka heiluis", mutta keikkuvissa kärryissä on luonto heti pois; on
äijiä, jotka vesillä kyllä osaavat kulkea kiertäen kaikki kivet ja
karit, vaikka metsässä tuota pikaa pyörähtävät sekaisin. Ja jonkun
iänikuisen merenkävijän koura on vanhanakin yhä merimiehen koura:
peukalon ja etusormen välihankurassa tuntuu vieläkin hiissausköyden
sija.
Merimiehiä ukot ovat vieläkin, vaikka ovatkin kokonaan kuivan
maan eläjiä, ahertaen kuka missäkin pikku toimessa; maalarina,
vahtimestarina, kalamiehenä, "pressujen" ompelijana. Pieni talo,
entisinä meripäivinä meren säästöillä rakennettu, on melkein joka
ukolla, perunamaa ja vanha muori, joka nuorina päivinään enimmät
ajat yksin istuttuaan nyt ukon kanssa kaksin jakaa vanhuuden päiviä.
"Tupakkirahoja" juoksee usealle merimiesten eläkekassasta, ja moni
pienen pirtin eläjä saa vuorineuvos Lagerlöfin miljoonarahastosta
avustusta, jotkut parituhattakin vuodessa. Jollakulla vanhalla vaarilla
on pirtissään sänky "lojokoijana", uuni, jonka lämmintä kylkeä vasten
saattaa seisoa kojottaa, "kojokoijana" sekä pihalla iso nojauskivi,
"nojokoijana". Mutta muuan kaikkein vanhimmista vaareista elää taas
uudelleen laivankannella: entisenä konstina hoitelee avainkimppua, muka
laivan ruokasäiliön avaimina, ja ahkerasti hankailee vaaterievulla
uunin kylkeä ollen laivaa pesevinänsä. Ja "engeskasuolalla" entiseen
merelliseen tapaansa ukot joskus vieläkin ajavat tautejaan pois.
Vanhaan hyvään tapaan ukot käyvät kirkossa ahkerasti, muutamat miltei
joka pyhä istuvat omalla tutulla paikallaan, jotkut huonokuuloiset
kiipaisevat lehterille ihan saarnatuolin korvaan. Sieltä täältä muiden
joukosta vain hohtaa vanhan merenkävijän harmaja tukka. Vanhoja
mereltä tuotuja kirjoja ukot vieläkin "stuteeraavat" pyhien kirjojensa
rinnalla. Mieluista on katsella yksin vanhaa merimieskalenteriakin,
jossa on merkittynä m.m. "kaikki konsulaatit, merimieskirkot, ynnä
syönti- ja juontipaikat". Ja vielä mukavampi on tutkia "Säiklopediiaa"
(Everybody's Pocket Cyclopaedia), jossa selvitetään kaiken maailman
asiat ja viisaudet, sellaisetkin kuin "kaikki pääkaupungit mitä
maailmasa on", ja "asuransit" ja "insuransit" ja "kaikki apteekin
alkuaineet alfapeetin jälkiin" ynnä "ensimmäinen veitti tehty
Englannisa 1563". On siinä "puolet toktorikirjaakin", sekä vielä
mainittu "jumalan nimi, se pyhä nimi 48:lla eri kielellä".