niin sielläpä vasta suuria saatiin,
kun kolme miestä paattiin nosti,
niin se hartiain päälle kovasti koski.
Ja nähä se oli niinkuin joku kaunis mööpeli.
Ja kapteenin nimi oli Johan Eerik Lööperi,
ja styyrmannin nimi oli Kalle Hypinetti,
joka syltpatoja kiinni otti".[56]
Parikymmentäkin syltpataa toisinaan saatiin ja tuotiin vesilaatikossa
Englantiin, jossa maksettiin kolmekin puntaa kappaleesta. Oikein isot
"mööpelit", sellaiset, joita piti olla mies joka nurkasta kantamassa,
maksoivat vielä enemmän. Kapteenikin tiesi, että "tuollainen maksaa
paljo enemmän kuin Suomesa lehmä".
Komea oli jo Välimeren portti. Gibraltarin kaupunki seisoi sen vierellä
korkealla vuorella, kallion sisään rakennettuna, mahtavat lumilakiset
vuoret vielä päällä ja ihania appelsiinipuita alhaalla.
Ennen Gibraltariin tuloa nähtiin jo kaunis Lissabon, jossa sunnuntaisin
kymmenin kirkonkelloin soitettiin yhteen oikein kauniisti nuotilleen,
eikä niinkuin täällä iänkaiken yksitoikkoista pium-paumia. Ja
kun illalla mentiin tanssisalonkiin, niin siellä klinkutettiin
mandoliineillä ja kaikenlaisilla klinkutuksilla, ja porttukeesarit
sekä spanjeerit tanssivat "fantankkua". Hikipäissään miehet hyppivät
ja heittelivät koipiaan ja tuon tuostakin klinkutuksen mukaan
käsillään paukauttelivat takamustoitaan. Mutta kauppaa tehdessä
piti Portugalissa ja Espanjassa olla aina silmät auki. Muuten tuli
siellä vääriä "pisetoja" niin että vilisi, eikä niitä saanut menemään
takaisin pimeässä kapakassakaan. Ei ollut juuri muuta neuvoa kuin panna
rahat talteen ja ostaa, niinkuin Ehrolan Jussi, niillä hämyhetkinä
Tanskansalmen trokapaateista viinaa.
Välimeren toisessa päässä, itäisellä äärellä, oli ihmeellinen Pyhä maa,
entisten raamatunmiesten asuinmaa, apostolien ja itse Jumalan Pojan
vaeltama suuri seutu. Moni raahelainen merien vaeltaja sai tämänkin
merkillisen maan rantoja katsella. Siellä vieläkin vuoti öljyä, viiniä
ja hunajaa. Beirutistakin kerran lastattiin ruokaöljyä Englantiin
vietäväksi, ja kun muuan tynnyri oli vuotavainen, smörjättiin Pyhän
maan öljyllä styyräyskonetta, ja siitä koko laivanakteri haisi niin
hyvälle kuin kaikkein paras ruokaköökki. Ja Pyhässä maassa tällaista
ainetta juoksutettiin öljypuista tynnyreihin niinkuin meillä koivuista
mahlaa. Näillä mailla nähtiin vieläkin samoja vanhoja _viinakuurnia_,
joista Raamatussa kerrotaan. Heiskarin Erkkikin kerran tovereineen
oli katsomassa, kun kolme miestä aivan paitasillaan ja paljain
jaloin sotki viinirypäleitä kuurnassa; antoivatpa he maansa hedelmiä
raahelaisillekin maistella. Suuria ja raskaita rypäleet olivat, aivan
kuin entisten Israelin vakoojien kannannaisissa. Maa kantoi vieläkin
hyvää hedelmää. Samanlaisissa vaatteissa kuin Raamatun päivinäkin,
Pyhän maan kansa vieläkin vaelsi, monenvärisissä koreissa koltuissa ja
liiveissä niinkuin nähdään raamatullisissa kuvissakin. Ei tarvinnut
Raahen merimiesten uskoa, vaikka muuan körttimies väittikin, etteivät
Jumalan lapset ole koskaan olleet sellaisissa puvuissa kuin Vapahtajan
kuvissa nähdään, vaan ne ovat aina olleet tummissa verhoissa.
Maalarit vain maalaavat sellaisia, että kuvat olisivat koreampia. Ja
ikivanhoilla "Paavalin aikaisilla" aluksillakin näiden maiden kansa
vielä ajeli merillään, sellaisilla hyvin keikoilla pitkäkeulaisilla
laivoilla, joiden kokka ja perä kohosivat korkealle, mutta keskikohta
oli melkein veden tasalla.
Nähtiin näillä itäisillä pyhillä perukoilla muitakin Raamatun
muistoja. Smyrnassakin, jonka rantapuoli oli kuin Raahen Rantakatu,
oli vielä pystyssä viimeinen Raamatun seitsemän seurakunnan kirkoista.
Vanhassa Smyrnassa se seisoi, mökyläkivistä kyhätty neliskanttinen
rakennus. Alttarin mustassa verhossa oli reikä, josta, pari piasteria
maksettuaan, sai kurkistaa sisään. Kirkko oli parin tunnin matkan
päässä satamasta ja sinne voi ratsastaa _purikalla_, joka oli "sama
kuin aasintamman varsa". Purikan selässä sai istua kuin herra, ja
kyytimies leveine hamehousuineen ja punaisine piippalakkeineen
haapsotti perässä hoputtaen aasintamman varsaansa. Suitsitta mies vain
ajeli, ja purikka kantamuksineen köpsötteli milloin kivistä tietä,
milloin tienvieristä kivikkoa.
Purikoilla ajettiin Aleksandriassakin ja koko Egyptissä. Aleksandrian
möljällä tuli purikkamiehille kova riita, joskus tappelukin, kun
kaikki tahtoivat väkisin viedä purikoillaan merimiehiä katsomaan
"Joosepin jyväaittoja". Monet lähtivätkin "rattastaan" ja saivat nähdä
maahan muurattuja holveja, joihin entinen Raamatun mies seitsemänä
viljavuotena oli koonnut jyviä seitsemän nälkävuoden varaksi. Ja holvin
seinät olivat täpösen täynnä merimiesten puumerkkejä.
Olisi Egyptissä päässyt helposti Suezin kanavan kautta katsomaan
Punaistamertakin, joka entisen ylpeän faraonin upotti sotajoukkoineen,
mutta se kuului olevan niin hirveän kuuma, ettei sinne tehnyt mieli.
Egyptissäkin oli kyllä katsomista. Mahtava Niilikin, jonka leveänä
tulviva vesi kuljetteli vippipurjeisia jähtejä. Ja kaupungin rannassa
seisoi mahdottoman korkea ymmyrkäinen "Pomppein pilari", joka "mitä lie
ollut muistoa". Vanha faraonien kansa, jota ennen heinäsirkkalaumoilla
ja kaikenlaisilla vitsauksilla kuritettiin, oli vieläkin samaa
mörkkiveristä väkeä. Miehet roikkivat paljain säärin, jotkin matalat
anturaresut ja leveät hamehousut jaloissa, ja naiskansa käyskenteli
mustana pitkissä kaapuissa, kasvotkin vedettyinä peittoon, niin ettei
näkynyt kuin pikkuisen silmäreikiä. Millainen tapa lienee ollut
Egyptinmaalla siihen aikaan kun Israel siellä orjana raatoi, mutta
silloin kun Raahen meripojat Niilin suulla lastasivat pumpulinsiemeniä
ja polttouhrin luita, kuului olleen sellainen maanlaki, että miehet
saivat vaihdella vaimoja mielensä mukaan. Jalkoja ja pohkeita he vain
saivat tunnustella, jotta onko nuori vai vanha, mutta vasta kotona sai
ottaa peiton pois kasvoilta. Jos sieltä paljastui ruma naama, täytyi
vetää peitto päälle ja mennä heti uudestaan markkinoille jutkauttamaan
toista mörkkiä poikaa.
Mutta kun mentiin Kreikanmereltä Mustaanmereen, täytyi ajaa
läpi Turkinmaan pitkin kapeita Turkinsalmia, Dardanellia ja
"Konstantinuupulin suntia", ja väliin "klareerata" laiva, ettei
olisi ammuttu jälkeen. Merkillinen maa oli Turkkikin ja kummallista
sen kansa. Siellä eli kamalia "pasiposukkejakin", joilla oli aina
suuret puukot kupeellaan, toisilla kyynärääkin pitkät, toisilla
taas kaksikin pöytäveitsen kokoista asetta samassa tupessa. Niin
julmia pasiposukit olivat, ettei heillä poika armahtanut isäänsä,
eikä isäkään poikaansa. Härillä Turkinmaan kansa ajeli ja purikatkin
kävivät laitumella niinkuin ennenkin Itämailla hurskaan Jobin aikoina,
Burmankin, kun Minnet-laivan haaksirikossa joutui toveriensa kanssa
turkkilaisten valtakuntaan, sai olla apulaisena suurta mustaa härkää
kaatamassa ja kengittämässä. Härkäpari nelipyöräisten vankkurien edessä
mahometti-äijät ajella kohauttelivat, niin että peli kitisi ja ratisi,
ja selkäraudattomien pyörien kiekkokäyrät vuoronperään avautuivat ja
sulkeutuivat, irvistelivät ja parkuivat.
Oli komeaa menoa, kun Konstantinopelin _luneria_ seilattiin Turkinmaan
komean pääkaupungin ohitse. Pitkin salmen vartta, kahden puolen, oli
kauniita taloja, toisia aivan rannassa ja veden päälläkin. Varoen piti
kyllä ajaa, ettei käynyt niinkuin ennen raahelaiselle kaljaasille,
Ahdille, joka puski kliivaripuominsa mahomettiläisen akkunasta sisään
tuoden nokassaan turkkilaisnaisen hameen. Pari tuhatta turkinpuntaa
tuli se vaatekappale maksamaan. Salmen rannalla oli vielä tuon
tuostakin Turkin keisarin komeita linnoja, joissa keisarin monet vaimot
asustelivat. Kolmesataa sanottiin niitä olevan. Linnojen akkunat olivat
luuerille päin, ja sieltä vaimot vinkkailivat ja pokkuloivat ohi
kulkeville merimiehille, eikä heillä, kun olivat huoneessa, ollut edes
peitettä kasvoilla. Ja merimiehetkin vilkuttivat vastaan ja huutelivat
keisarin kauneille mustasilmille. Se kyllä ei ollut luvallista menoa,
sillä kristitty ei saanut juuri sinne käsin katsoakaan. Tällaista
tapahtuikin vain silloin, kun keisaria itseä ei ollut näkyvissä.
Mutta mahomettien pääkaupungissa, Konstantinopelissa, oli komeita
kirkkoja, joita sanottiin minareeteiksi. Vanhat äijät kiertelivät
ylhäällä ympäri minareettien tornia huudellen tuon tuostakin:
— Innan moolaa!
Eppu Björkmania tämä huuto niin huvitti, että hänkin rupesi laivalla
huilauttelemaan;
— Innan mooraa!
Mutta pian ilmestyi laivalle turkkilainen poliisi kysymään, kuka
huuteli. Ei kyllä sanottu, mutta poliisi ei lähtenyt pois, ennenkuin
kapteeni oli pistänyt kouraan jonkin piasterin. Kirkon tornissa
huutaminen oli näet mahomettien jumalanpalvelusta eikä sitä saanut
pilkata. Kuultiin toisessakin tornissa vanhan äijän haikeasti
hoilaavan. Tämä kuului huutavan:
— Allaa — aa — ah!
Monta kertaa äijä tätä samaa huuteli aina vähän päästä. Allah kun on
Turkinmaan jumala, niin äijä sitä rukoili. Lassilan Jussi kyllä väitti,
ettei äijä huutanut Allahia, vaan että hän huuteli:
— Mahomee-et!
Pooki flakkaa.
"Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa!"
Näin kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan pienessä Raahessa,
kellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt, Ja suuri humaus
kävi yli koko kaupungin.
— Pooki flakkaa... pooki flakkaa... pooki flakkaa! kiiri iloiten
kadulta kadulle, lensi avonaisesta ikkunasta ja hypähteli yli aidan
pihamaalta toiselle pihalle. Kuin suuren iloisen juhla-aaton henki
puhaltui koko kaupunkiin, Katinhäntää, Nätterporia ja Paavonperän mäkeä
myöten. Kansa kiirehti kaduille, juoksi rantaankin:
— Flakkaako pooki?
Poikavarsat kapusivat katoille katsomaan:
— Flakkaa pooki!
Monet mennä kapistivat kellotapuliin Skogmanin äijän luokse todistaen
sieltäkin:
— Flakkaa pooki!
Kraaselin majakasta oli ensin huomattu kotilaivan täysin purjein
puskevan ulapalta Raahea kohden ja sen merkiksi oli heti vetäisty flaku
ylös. Ja siitä sinkosi kaupunkiin iloinen humaus: "Pooki flakkaa!"
Enempää ei tarvinnut sanoa. Koko kylä siitä tiesi, että kotilaiva oli
tulossa.
Joku patruunikin kapusi kellotapuliin kiikari kainalossa, ja kohta
lensi tieto yli kaupungin:
— Se ja se laiva on tulosa!
Silloin jo suunnilleen tiedettiin, ketä siellä on kotiin saapumassa.
Ilon- ja pelonsekaisin mielin moni koti jäi odottamaan, ja
yhtä suurella mielenkiinnolla koko kotikyläkin odotti kaukaa
maailmanrannalta palaavia poikiansa. Sillä tulijat eivät olleet vain
joidenkuiden isiä ja poikia, veljiä ja sulhasia ja tuttavia, vaan ne
olivat koko "meiän kylän" omia poikia.
Melkein koko kaupunki riensi sjömanshuusin rantaan, missä aikoinaan
oli meripojille hyvästitkin heitetty. Yhtenä silmänä se seurasi laivan
hiljaista komeaa tuloa Roskan redille. Tarkoin tiesi vanha raahelainen,
mitä suuntaa laivan piti ajaa kotirannoilleen. Yksin Planetin
Anna-Liisakin ymmärsi sen asian, ja sai kerran syytä ihmetellä:
— Olkoon kapteeni kuka hyvänsä, ja niin hyvä mies kuin onkaan, mutta
ei oo laiva oikealla tamholtilla.
Mutta kotiin palaavien merimiesten emännät pysyttelivät kotipirteissään
valmistellen vastaanottoa. Sillä yhtä vähän kuin sopi sivullisille
näyttää suruansa miehen lähtiessä, yhtä hyvin piti hillitä ilonsa ja
ylpeänä kätkeä se vain itseensä ja pikku pirttiinsä, vaikka mies olisi
palannut monivuotiseltakin vaellukseltaan. Kapteenienkaan rouvat eivät
menneet rantaan, kotonaan vain pysyttelivät vartomassa tulijaansa.
Mutta vaikka laiva ajoikin Roskan redille ja seisahtui kotirannoille,
täytyi Raahen vieläkin hetkinen odottaa ennenkuin sai nähdä omiansa.
Kapteeni kaikkein ensinnä jikillään soudatti maihin noutamaan laivaan
"visitatsuunia", laivan redaria, lääkäriä ja tullimiestä toimittamaan
tarkastusta. Komeasti kapteenin komennon mukaan miehet möljää
lähestyttäessä nostivat aironsa pystyyn ja taas kuin yhtenä miehenä
löivät alas, niin että vene heti pysähtyi. Vasta kun visitatsuuni oli
toimitettu, miehet pääsivät irti. Se oli iloinen hetki. Lähtöryypyt
siinä vielä muutamaan kertaan otettiin, ennenkuin arkkuineen ja
säkkeineen astuttiin suureen parkaasiin, jolla lähdettiin soutamaan
kaupunkia kohden. Hyvästä ja "tykättävästä" laivasta lähdettäessä
nostettiin hyvästiksi parkaasissa airot yhtaikaa pystyyn ja koko
joukolla hurrattiin, mutta huonon laivan kapteeni sai harmikseen nähdä
hiljaisen ja murjottavan lähdön.
Kohisten parkaasi puski vettä, monta miestä kun oli joka airossa,
ja joka mies pyrki kotiin. Kun parkaasi pääsi Fantinnokalle,
juuri Mentzerinkadun kohtaan, niin että sjömanshuusin rantakansa
näkyi, kohahtivat airot taas kuin yhtenä pystyyn tervehtimään
kaunista kotikylää ja kotikylän kansaa, ja rantaan asti kuului kova
kolminkertainen:
— Hip, hip, hurraa, hurraa, hurraa!
Ranta vastasi samoin huutaen "hurraatansa".
Komeita poikia sieltä tulikin. Parhaimpiinsa miehet olivat
laittautuneet. Sininen taikka punainen, Tanskasta ostettu villapaita
oli päällä, ilman liiviä ja takkia, sekä mustat verkahousut, joiden
lahkeiden sivussa vielä voi olla valkea raita. Vyötäröllä oli musta
englantilainen _peltti_ messinkisine ankkurisolkineen taikka komea
punainen, Välimeren ääriltä ostettu pitkä silkkivyö. Jaloissa oli
englantilaiset solkipatiinat ja päässä komea tanskalainen plankkilakki,
joskus pyöreä nauhaperäinen _skottskeppilakki_. Ja vielä komeampi oli
näky, kun saman laivan miehet olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin
vaatteisiin, joskus aivan valkeaan, sininen vyö vain vartalolla. Ei
tarvinnut enää maanjussin eikä entisen renkimiehen häpeillä ihmisten
joukossa, varsinkin kun kova meri oli puristanut heistä pois pehmeän
maantunnun ja polttanut sijaan tumman miehekkään jälkensä. Madetojan
Jaakokin jo osasi tavoittelematta astella merimiehiksi.
Raahe ei kyllä enää tuntenut kaikkia poikiansa. Moni oli ollut poissa
viisin, kuusin vuosikausinkin. Eppu Björkman oli yhteen menoon
kolmattakymmentä vuotta. Moni oli saanut pitkän oudon parran, ja
monesta kajuutpojasta oli noussut reipas mies. Otto Nikanderkin oli
kuusivuotisella merimatkallaan niin paisunut, etteivät vaatteetkaan
menneet enää kiinni, eikä rantakansa ollut häntä tunteakaan, joku vain
öynästeli, että "oisko tuo Nikanteri, kun on niin hirveästi paisunut".
Eivät lapsetkaan aina tunteneet isäänsä, vaikka olivat rannalla
vastassa, eikä isä keksinyt omiansa, jotka viivyttyinä vuosina olivat
paljon varttuneet. Mutta uskollisena odottanut kotikylän tyttö kyllä
tunsi omansa, vaikka hän olisi kuinkakin muuttunut herraksi, ja vaikka
meri olisi kuinkakin hänen muotonsa polttanut ja parkinnut. Ei tyttö
sentään iloaan ilmoille kuuluttanut, koettihan vain niinkuin muutkin
tervehtiä tulijaa, vaikka silmät ihan huusivat julki, mitä sydän kätki.
Ei ollut Raahen tytär unohtanut merenmiestä, vaikka meripojat joskus
olivat laulelleetkin "pettäjätytöistä".
Palaavassa laivassa ei aina ollut sama täysi "besättninki", mikä siihen
aikoinaan oli herneen ottanut. Kuka oli ulkomailla karannut vieraisiin
laivoihin, kenen oli tapaturma tahi tauti tappanut, kenen taas meri
ottanut. Murheellisin mielin näiden kadonneiden kotiväki oli rannassa
katsomassa muiden iloa.
Kuuma kahvi odotti merimiehiä kotona, ja ensi ruokana he saivat
pistellä kotoista _fiiliä_, jota eivät olleet nähneetkään sen jälkeen
kuin olivat sulkeneet kotipirtin oven. Sitten jo odotti vanha musta
sauna, jonka kiuas tuntui ihan ilosta sihisevän ja paukkuvan. Ja saunan
jälkeen tuli vasta oikea kodin tuntu, kun sai punaisenpalavissaan
istahtaa pihapihlajan juurelle hengittämään kotikylän kesäistä
iltailmaa, ja sitten pukeutua kotona valmistettuihin puhtaisiin
alusvaatteisiin. Eivät olleet miesparat saaneet kunnon saunaa moniin
vuosiin, ja itse he olivat saaneet vaatteensakin pitää puhtaina ja
ehjinä.
Monet mereltä palaavat muistivat kotiaan tuomisilla. Mieluisia
tuliaisia lapsille ja aikuisillekin olivat pienet _fiikunamatot_, joita
suolalastissa palattaessa tuotiin Espanjasta ja Italiasta. Ne olivat
pieniä, viikunoilla täytettyjä, kokoon käännettäviä heinämattoja.
Makeita olivat myöskin Välimeren maiden appelsiinit, aprikoosit ja
plummonit, Saksan "äpylit" ja marjamehut sekä Englannin pisketit.
Porsliinitavaroita sai moni pienikin koti, Englannin "kultamukeja"
eli kultarantuisia porsliinikuppeja, kahvikuppeja, "teriineitä",
lautasia, fajanssiruukkuja, juomalaseja, porsliinikoiria sekä
muita kaapin päällyskoristeita. Pienen pirtin emäntäkin voi saada
tuliaisiksi englantilaisen leninkivaatteen tahi kauniin shaalin,
pikku tyttäret koreita huiveja ja pojat hauskoja skottskeppilakkeja.
Mutta nuoren meripojan arkun piiloissa oli Gibraltarista ostettuja
pieniä "potelleja", jotka sisälsivät _floridavettä_, "hyvänhajuvettä"
— Floridanmerestä vanhat puosut sanoivat sitä otettavan. Ne olivat
mieluisia tuliaisia tytöille. Toivat nuoret miehet katsotuilleen
myöskin kauniita puna- ja valkeapohjaisia, sinikukkaisia _pastihuiveja_
sekä _merinoohuiveja_. Mutta Kiinassa ajellut meripoika ilahdutti
kotikylän tyttöä isolla punakuvaisella silkkihuivilla, joka oli niin
hieno ja pehmeä, että sen saattoi kokonaan puristaa vaikka kouransa
sydämeen. Kapteenien tuliaisarkussa oli myöskin floridavettä, jopa
joskus hienoa ruusuöljyä pikku lasiputkessa. Saivatpa kapteenien
rouvat kalliita Turkin shaaleja, italialaisia kamé-rintaneuloja sekä
englantilaisia porsliinisia pöytäastiastoja, kahvi- ja teekalustoja.
Tuttavatkin saivat tuliaisia. Koteutunut merimies kiersi pian ympäri
kaupungin sukulaisten ja tuttavien luona sanomassa "terveisiä mereltä"
samalla antaen parhaimmille jonkin pikkuesineen.
Ja kaikenlaisia merien ja kaukamaiden kummia oli merimiesten ja
varsinkin kapteenien matkassa kotikylän ihmeeksi. Marjelinilla oli
lentokalan siipi, jota "ei joka pojalta löytynytkään". Pyyllä oli
kaunis paratiisilintu, joka kullankeltaisena hajoitti loistavan
pyrstönsä ympärilleen, niin että ennemmin olisi sitä luullut
taivaalliseksi olennoksi kuin syntisen maan eläjäksi. Oli sitten
kenellä mitäkin: simpukoita, koralleja, merihevosia, möhkäkaloja,
sahahain- ja krokotiilinpäitä, kilpikonnia, vielä kokospähkinöitä,
maissintähkiä, Haitin tupakkaa, sokeriruokoa sekä villien ruohohameita,
aseita, työkaluja, nenäkapuloita, koristeita, viuhkoja ja
kaikennäköistä kummaa. Näiden avulla raahelainen merienkiertäjä tahtoi
antaa kotiväelleen ja kotikylälleen edes vähäisen aavistuksen siitä
merkillisestä maailmasta, mihin he olivat saaneet tutustua. Sen he
kyllä käsittivät, ettei moni tietänyt, missä päinkään ja kuinka kaukana
heidän käymänsä ihmemaat olivat.
Itse laivallakin oli tuomisensa. Toisinaan kyllä tultiin kotiin vain
joutavassa "paarlastisa", ainoastaan isännille tuoden ulkomaiden
hedelmiä ja hyviä Italian viinejä. Mutta usein oli tuotavaa laivan
täysin. Lyhyen matkan pikku laivat, kuunarit ja kaljaasit toivat
Englannista laivan rakennusrautoja sekä laivan ankkureita, kettinkejä,
pumppuja, kroospelejä, tahi Venäjältä hamppuköysiä ja viljaa. Mutta
kaukamerillä kulkevat laivat palasivat kotiin useinkin Välimeren maiden
suolalastissa.
Suolat olivatkin kotilaivojen tärkeimpiä tuomisia. Niitä tarvitsi
kotikylä ja maakunta, ja niitä Savon ukotkin joka talvi kuormittain
vedättivät kaukaiseen ylimaahansa. Roskan rediltä tuotiin suolat
kaupungin rantaan isoilla jähdeillä, jotka "makasivat 6—7 jalkaa
veesä" — isot parkkilaivat "makasivat veesä" 18 jalkaa — ja
saattoivat uida ihan Hevossiltaan sekä Puluvärkin ja Fantinsaaren
rantamakasiinien ääreen. Fantin etelänokan rantapuolessa oli
vesikivessä iso rautarengas, ja samanlainen rengas oli kaupungin
puolella Jyrkän partaalla. Fantin "Rengaskiveen" ja taas kaupungin
rannan renkaaseen kiinnitettiin värppitrossi, kun hivattiin jähtiä
suolalastissa "sisään" taikka taas tyhjiltään luovittiin takaisin.
Vanhat luotsiukot, Tabell, Sabutsky, Läksy ja Ojalin, olivat
suolalastia tynnyreittäin mittaamassa, suuren naisjoukon ahertaessa
lossaustöissä. Kaksittain "suolankantaja-akat" riiputtivat korvoilla
suoloja siltaa pitkin makasiineihin ja väliin äkäpäissään tyrkkivät
toisiaan mereenkin, kiroilivat ja "puhuivat rumia", niin että kaupungin
koko rantapuolella oli iltayökseen kuulemista. Jähti kun illansuussa
saapui rantaan, niin naisten reuhaamista riitti aina aamupuoleen.
Heti kun oli saatu "afräkninki konttuurista", meripojat panivat
toimeen iloiset _tulotanssit_. Vanha olutpanimon "salonki" oli
tavallisesti meriläisten tanssitupana, tahi taas Riihimäen iso sali
Puusepän- ja Rantakatujen kulmassa, joskus Lassurin talo Mettalassa.
Niin suurenmoisesti pantiin tanssit pystyyn, että niihin oikein
kutsumalla otettiin tyttöväkikin vastaan. Poikanen pantiin kiertämään
kaupunkia saattelemaan "kuttuja" pikku talojen tytöille, porvarien
palvelustytöille ja puotineitsyille. Kutsua olikin kovin odotettu, ja
parhaimpiinsa pukeutuneena tyttökansa saapui salongin ilopirttiin,
jonka katolla kolmekin "flakua" iloisesti lepatteli. Leveät hameet vain
pimpottivat merimiestansseihinkin rientävien tyttöjen päällä niinkuin
isoilla mamselleillakin. Friisen saunamuori saattoi vielä vanhanakin
kehuskella: "Kun minä olin nuori, niin minulla oli niin leveä hame
kuin herskapeitten kremerkreeli". Ja mereltä tuodun hyvänhajuveden
tuoksu asui meriläistyttöjenkin seurassa. Mutta vain pasti- tai
merinoohuivi oli pään peittona, sillä hattupäinen merimiehen tytär tahi
puolineitsyt olisi ollut kansan kauhistus. Vielä aikojen kuluttuakin,
1880—1890-lukujen vaihteessa, koko kaupunki katseli suurin silmin,
kun muutamat merimiesten tyttäret edelläkävijöinä rupesivat astelemaan
hattu päässä. Mutta hattu työnsi pian huivin pois muidenkin tyttöjen
päästä, ja isäukko mereltä palattuaan sai päivitellä: "Ennen oli
skaapisa leipää, nyt siellä on vain hattuja".
Kävi salongissa sitten mahtava tanssinmeno, niinkuin parhaissa
kutsuhäissä, niin että "oli oikein somasta, kun aikaiset miehet tulit
meren takaa ja alettiin hössyttelemään tyttöjen kansa". Pelimanneja
oli kaksittainkin. Väliin _Rimmen vaari_ ja _Siniluoto_ kilvan vetivät
viulua, väliin vanha _Villman_ soitti viulua ja _Miilun Jussi_, komea
Pattijoen poika, puhalsi pilliä, taikka oli viulumiehenä _Sorvarin
Erkki_ Kalajoelta ja pillinpitäjänä merimies _Antti Pekuri_. Joskus
taas _Pärkin pappa_ istui viulussa, _Ojan ukko_ puhalsi "viijen tahin
kaakkuria" ja _Pärkin Fransa-poika_ "löi tampurpaasin päälle", niin että
koko tanssisali soi ja helisi, tahi Pärki poikineen päästeli "Pärkin
pappaa ja pottukappaa". Oikein hyviä mestarisoittajia oli aikoinaan
Saloisten _Oravan Matti_, joka kiverää leivosenpolskaakin lasketti
niinkuin ei mitään.
Tansseja oli monenlaisia ja aina valittiin, "mikä parraalta maistu",
milloin valssi, milloin polska, milloin "sotteisi" ja taas katrillikin.
Polska ja valssi olivat kyllä etupäässä vanhojen ihmisten sekä
pyhäjokisten tansseja. Mutta kun oli toista jos toistakin pitkän aikaa
tanssittu, niin jo joku huusi;
— Mitä ne naaput! Pannaan purppuri ylös ja liika väki ulos!