patruunitkin. Nousi uusi sukupolvi, joka ei enää paljoakaan tietänyt
merestä eikä isäpatruunien suuresta meren- ja maankäynnistä, tulipa
tullista uutta sukukuntaakin, sellaisia "toispuolelaisia" sekä
"hälläuuniherskapia", jotka eivät ymmärtäneet merestä mitään, enempää
kuin oikeasta Raahestakaan, vaan rupesivat limppu kainalossa katuja
astellen häpäisemään hyvää kaupunkia, Samassa matkassa saapuivat toiset
puhtaan meren ja suurien haminain häpäisijät, tulilaivat, sellaiset
kuin Österbotten, Oulu, Tornio, Jakobstad, Döbeln ja Necken sekä muut
siivottomat nokiruuhet. Tervahovin möljään ne vain ajoivat, ja henki
kurkussa hälläuuniherskapi riensi niitä ihailemaan ja niillä ajelemaan.
Mutta kunnon merimies ei niihin kehdannut jalallaan astua, eikä pitänyt
höyrylaivan rähjyisiä nuohoojia oikeina merimiehinä.
Lopulta enää vain jotkut vanhat rouvat, harmaapäiset merimiehet ja
merimiesten muorit jäivät muistamaan ja kaipaamaan entistä merenkävijää
Raahea, joka kaikessa pienuudessaan kumminkin oli ollut suuri ja
toimellinen. Monesta heistä on koko nykyinen elämä kuin epätodellista
unennäköä ja varjojen vaeltamista verrattuna entiseen aikaan, jolloin
vanha Raahe valvoi, oli virkeä ja jaksoi tehdä täysinäisiä päiviä.
Varjojen valtakunnassa vaeltaa edesmennytkin vanha Raahe. Kaikkein
vanhin kansa, Kemi-Heikistä ja muista hyvistä porvareista aina pieneen
pirtin eläjään asti, lepää Kirkonmäessä keskellä kotikyläänsä. Muutamat
valiohenkilöt vain ovat saaneet olinsijansa kaikkein turvallisimmassa
kätkössä, itse kirkon lattian alla. Siellä ennen makasi "pappejakin
alttarin alla krajit kaulasa ja nimet päällä". Moni arvokas porvarikin
on siellä saanut majansa, kuten Åke Blackman ja Johan Kröger. Vanhan
kirkon mukana näiden valittujen vainajien pyhitetty lepokammiokin
hävisi. Muu seurakunta taas sai oman maansa kirkon ulkopuolella,
harmaan kiviaidan ympäröimässä vainajien pellossa. Hyvä oli siinäkin
levätä. Aina määräajoin kirkon pyhäkellot soivat ihan vieressä,
ilmoittaen viikko viikolta kuin tunninlyönteinä maanalaiselle
kansallekin ajan kulumisen ja tuomiopäivän lähestymisen. Hävinneet ovat
jo melkein kaikki haudat ja hautamerkit, ja entinen kansa on muuttunut
samaksi maaksi ja mullaksi kirkkokumpunsa kanssa. Viheriä nurmi omine
kukkineen sekä hiekkakäytävät, joita myöten jälkipolven Raahe käy
uuteen, vanhan puukirkon sijoille nostettuun kivitemppeliinsä, kattaa
vanhankansan valtamaata. Vain muutamien hautojen kiviset merkit,
pystypatsaat tahi vankat lepopaadet, ovat kestäneet ajan kuluttamisen.
Niinpä makaavat kirkon tyvellä kaupungin vanhat hyvät pormestarit,
Henrik Corte ja Carl Mentzer sekä entinen suurpatruuni Baltzar Freitag.
Alempana kiviaidan vierimailla ovat levolla jo aikoja edesmenneet
patruunit, vanha Matti Sovelius, ensimmäinen Johan Frieman ja Abraham
Montin. Kivien kirjoitukset kertovat lepomiehistään. Pormestari Corten
vanhassa ränsistyneessä lepopaadessa, joka 1907 laitettiin uudelleen,
luetaan: "Här Ligger Begrafven Den Fordom Ehreborn och Vählachtade
Heinrich Corte Borgmestare i Brahestad Och Befalningsman Öf Sahlo Socn
Hvilken Dödde Åhr 1680 Med sin K. Hustru Christina Forbus Död 1660.
D.M. Begraf Der A.S.K. Barn och Barnabarn".[57]
Aikojen kuluessa, kansan kasvaessa, pieni Kirkonmäki kävi ahtaaksi yhä
uusien vainajien pyrkiessä siitä osille. Viime vuosisadan alkupuolella
katsottiinkin kaupungin uudeksi kalmistoksi suuri vainio Etelän
maantien varresta Mettalaan mentäessä. Siellä olikin kyllä sijaa
suurellekin joukolle. Ensimmäiseksi vainajaksi uuteen peltoon joutui
vanha Haaralan ukko, päästen siten kalmiston vanhimmaksi. Ruvettiinpa
pian koko hautausmaata nimittämään _Haaralaksi_. Mutta ensi aikoina
monet vanhat eivät mitenkään olisi halunneet joutua lepäämään Haaralan
vainiolle, vaikka se olikin jumalansanalla siunattu. Se tuntui kolkolta
ja vieraalta, koska se oli kovin kaukana kirkosta sekä kaupungin
ulkopuolella. Kirkonmäellä olisi saanut levätä omiensa seurassa, ja
yhdessä oikean Raahen kanssa nousta tuomiolle, mutta Haaralassa joutui
kokonaan vanhan tulliaidan taakse, vieraaseen maaperään ja miltei
muukalaisten joukkoon. Olipa joku vanhus niin äkäinen, että uhkasi
tulla kynsimään silmät päästä, jos hänet ajetaan Haaralan pellolle.
Mutta vähitellen Raahe koteutui uuteen kalmistoonsa, kun sinne yhä
vuosi vuodelta vietiin levolle vanhaa ja nuorta, niin että Haaralaankin
viimein keräytyi edesmenneiden raahelaisten pieni seurakunta. Haudoille
istutetut puutkin nousivat aikuisiksi yhtyen tiheäksi kalmalehdoksi,
jonka hiljaisessa suojassa seurakunta sai olla rauhassa. Vaikka Haarala
olikin tulliaidan ulkopuolella, tuntui se silti jo olevan samaa
kaupunkia sekä osa oikeata Raahea. Kunnon kaupunkilaisen sopi kyllä
päivätyönsä päätyttyä lähteä sinne levolle. Joskus vain näkymättömien
henkien meno häiritsi rauhaa, niin kuin ainakin oikeassa vainajien
maassa, johon muotoa katsomatta kootaan samaan sarkaan kaikki kansa.
Vanha kalma sai sielläkin pian sijansa tarttuen joskus kalmistossa
kävijäänkin, ja kirkonväki asettui sinne vainajain seuraan. Toisinaan
siellä väki liikkui, niin että koko hautausmaa humisi. On väliin kuultu
kovaa tohinaa ja nähty oksien karisevan puista, vaikka on ollut aivan
tyyni. Joskus yöllä on kalmistossa nähty vanhan naisen kummallisissa
kauhtanoissa kuuppailevan, joskus on sieltä niinkuin tyhjä olento,
pitkä valkea haamu, lähtenyt astelemaan öistä kaupunkia kohden. Olipa
kerran taas komea, mustiin puettu, mustaviiksinen herra tarttunut
tanssihaluiseen tyttöön, käytellyt häntä käsipuolessaan pitkin
kaupungin katuja sekä viimein lähtenyt viemään Haaralaan. Kauhistunut
tyttö oli huutanut Herraa Jumalaa, ja silloin mustaviiksinen oli
kadonnut kalmiston metsään, niin että vain koninkoipi oli kopissut.
Satakunta vuotta Raahe on jo asuttanut Haaralaa. Sinne isäinsä tykö
on koottu kaikki "meiän kylän" suuruuden päivienkin isot ja pienet.
Ken on tutustunut entisiin suurpatruuneihin, meriläisiin sekä muihin
edesmenneisiin raahelaisiin, voi astua tänne kaupungin kalmalehtoon,
kulkea patsaalta patsaalle ja lukien tuttuja nimiä saada kuin
päätössanat ja loppupisteen heidän tarinaansa. Tuossa tumman kuusen
suojassa lepää tuima Matti patruuni, tuossa leveän kummun alla komea
komerssi, tuolla ovat vanhojen Fagervikien lepo kivet; tuolla taas
Saksasta saapuneiden Freitagien viimeiset nukkuvat lepopaatensa alla ja
tuolla Langien jälkimmäiset sekä vanha Zachris Franzén. Löydämme tuolta
tulimyllyn rakentajan Lundbergin leposijan sekä Durchmanien haudan.
Samoilla mailla Möllerin pappa ja mamma makaavat kaksine poikineen
kipsienkelten suojassa, ja tuonnempana tupakkatehtailija Leufstadius
jälkeläisineen sekä toimekkaat Fellmanin veljekset vierekkäin heidän
itse tuumalleen määräämissään hautasijoissa. Yhä vain toisia kuultuja
nimiä pilkahtaa, ja kylmät patsaat nostavat esiin aina uusia kohtaloita
menneiltä päiviltä. Kaikki ovat samaa tuttua väkeä, joka entisinä
päivinä eli ja ahersi pienessä rantakylässään, kävi kauppaa ja kulki
merta enemmän kuin kukaan, matkusti kaukaisillakin vierailla mailla,
mutta parhaistakin vieraista kotiin palatessaan aina arveli, että
kotikylä on sittenkin kaikista parhain ja kaunein. Ja omaan kotipeltoon
oli kaikkein onnellisinta päästä levolle.
Samassa järjestyksessä kuin kansa asui kaupungissaan, isot keskimailla
sekä meritullin vieressä ja pienet laitapuolissa, vainajatkin
asuttivat Haaralan hautausmaan. Länsiportille, pääveräjälle sekä
siitä lähtevälle valtakäytävälle, asettuivat patruunit, ja muut isot
kahta puolta, laitakaupungin joutuessa syrjäseutuihin. Sinne tänne
vain jokunen paattiskippari, toimekas timperi tahi merimies pääsi
pystyttämään vaatimattoman asentopuunsa parempiosaisten välimaille.
Muuten patruunien ja laitakaupungin välisen lepokentän valtasivat
kristillisessä järjestyksessä merikapteenit, pienet porvarit ja
käsityöläismestarit sekä muut senkaltaiset arvomiehet.
Komeiden, kiiltäviksi hiottujen kivien alla parhaat porvarit makaavat,
ja kultaiset kirjaimet heitä mainitsevat. Kaksin ja kolmin, viisin,
kuusinkin muistokivet seisovat vieri vieressä saman suvun lepokentällä,
joukossa valkeita marmoriristejäkin. Soveliusten valtamaalla, tummassa
kuusikossa, on kokonainen musta patsaisto, jonka pystyimpänä kohoaa
korkea, makaajansa medaljonkikuvalla koristettu komerssinpylväs. Kautta
tiheän kalmametsistön seisoo muistomerkkejä, pystykiviä, lepääviä
paasia, rauta- ja puuristejä. On joukossa jokunen suuri koristeltu
valkea marmorilaattakin, jonka joku merikapteeni on aina Italiasta
saakka tuonut hautaansa varten.
Mutta hautausmaan perällä, itälaidalla, on avonainen, puuton ja
pensaaton alue. Tämä pitkää heinää sekä punaisia horsmia, valkoisia
angervoja ja tuoksuvaa apilaa kasvava kenttä on etupäässä vanhojen
merimiesten maa. Nimetönnä, unohdettuna, lepää siinä sama päävoima,
joka lähinnä jumalantuulia, hiissaten purjeita ja seisoen ruorissa,
vei raahelaisten laivoja merien yli maanäärestä toiseen. Mutta vain se
väki, jota kohtalo auttoi voittamaan kaikki merien myrskyt ja kuumien
maiden tappavat taudit ja muut turmanpaikat, on päässyt tänne omaan
nurkkaansa lepäämään ja — unohtumaan, suuren osan tuhoutuessa maailman
matkoilla ja joutuessa myös unohduksiin. Vain muutamat tuulenpuremat
harmaat puuristit, jotka joskus köyhyydessään koettavat mukailla
rikkaiden marmoriristejä, seisovat köyhän pajupensaan suojassa, taikka
nousee heinikosta ruosteinen, sateiden huuhtoma, päivän polttama
rautapelti, joka entisten seppien takomassa kierrevarressa monine
rautakoukeroineen kallellaan seisoen yksinäisenä valittelee ja kitisee
tuulen käsissä. Ei saata hautamerkki enää ilmoittaa lepääjänsä nimeä,
eikä puhua mitään muutakaan hänestä, vain ristin ulkonäkö viittaa viime
vuosisadan 60—70-luvuille.
"Här hvilar"[58] on tavallisesti vanhan patruunin patsaassa tekstin
alkusanoina, taikka myös:
"Här under förvaras
jordiska lemningarne..."[59]
Ja lopuksi on joku sopiva värssy tai lause, esim.: "Frid vare öfver
hennes stoft".[60] Nuorena kuolleen kauppaneuvos Zachris Franzénin
vaimon, Johanna Langin, hautapatsaassa sanotaan:
"Tyst hennes korta vandring var,
Hon lifvets flärd förstod försaka.
Kärt hennes minne lefver qvar,
Hos mor och vänner, barn och maka".[61]
Toimekas ja miehekäs patruuni, Johan Lang, Zachris Franzénin appiukko,
on saanut hautapatsaaseensa itse runoilijapiispan, F.M. Franzénin
laatiman lauselman:
"Ej Glans men Kärna
Af Mannavett
Fornåldrig Borgensmanna Dygd
Utmärkte i Orten
JOHAN LANG".[62]
Mutta laitapuolien halpojen puuristien ja rautapeltilevyjen kirjoitus
alkaa sanoilla: "Täsä Lepää", taikka: "Tämän alla lebä", ja loppuun
tahi takasivulle on liitetty joku raamatunlause tahi värssy vanhasta
rakkaasta virsikirjasta. Niinpä luetaan jossakussa patsaassa;
"Me olem' tääll' menos' turhas',
Mutt' hän on hyvässä turvas'.
On kunnias', ei missään pilkas',
Paistaa kuin aurinko kirkas".
Ja toisessa taas huokaillaan:
"Juur' hartaast' maailmast' tästä
Pois halaan luopua.
Ja kaikest' pahast' päästä,
Ain' iloon joutua,
Mä tahdon tykös tulla,
Ja menoo riemullist'
Tykönäs taivaas' kuulla,
Jo joudu Jesus Christ'".
Kolmannessa lausutaan jälkeen jääneille omaisille:
"Siis laatkaan kyynel vuotamasta,
Ei sovi surra hurskaan kuolemasta,
Kuoleman kautta Jumala auttaa,
Omansa täältä taivaaseen saattaa".
Ja vanha monien myrskyjen kulkija merimies saattaa tänne päästyään
huoahtaa:
"Mä pääsen tyyneen rantahan
myrskyistä jotka pauhaa".
Tämä sama suuri Manalan sarka vartoo Raahen vielä elävää merikansaa
sen jo kohta sinne joutuaksensa edelläkävijäinsä vierustovereiksi.
Kohta viimeisenkin meren vanhimman pitkä vahti päättyy, tuntilasi
juoksee viimeisen kerran tyhjiin, malmikello helähtää hänellekin ja
purraamamies huutaa: "I Guds namn... åtta glas".
Silloin on vanhan Raahen merellinen tarina päättynyt, pitkä tarina
pienestä Pohjanperän kaupungista, joka "aina seelasi", ajaen
päiväpaisteet, tuulet ja myrskyt melkein kuin itse "Flain Töttsmanni".
Eikä sen jälkeen enää yksikään suu osaa muistella vanhaa oikeata
Raahea, "meiän kylää", joka oli merkillisempi kuin mikään muu paikka
maailmassa. Vain vanhat talot, muutamat kummittelevat rakennukset,
"Pöpö-pykningit" ja muut senkaltaiset, ja Katinhännän pikkuiset
viheriäsilmäiset pirtit sekä kalmiston äänettömät patsaat viittaavat
menneisiin päiviin. Suuri merikin, joka aikoinaan läheisenä ystävänä
sulki koko kaupungin kierrokseensa, on vetäytynyt pois ja hylännyt
kasvattinsa, joka niinikään on suuresta vanhemmastaan luopunut.
Vanha Raahe asuu silloin vain kalmiston mullissa, odottaen suurta
hetkeä, jolloin "meri antaa ylös kaikki kuolleensa ja ruostuneet
ankkurinsa".
Viiteselitykset:
[1] Kuoli pakomatkalla. Kuollut pakomatkalla vaimoineen... kuollut
paossa vaimon ja 4 lapsen kanssa.
[2] Rakas Junnu, älä lyö niin kovasti.
[3] Hyväksytään, hyväksytään.
[4] Jumalalle kunniaksi ja hänen P. Seurakunnallensa kaunistukseksi
ovat tämän kaupungin raatimiehet, kunnianarvoiset ja hyvin arvokkaat
Hans Färbus ja Lars Kranck antaneet reunustaa tämän ikkunan itselleen
ja jälkeentulevaisillensa muistoksi Vuonna 1760.
[5] H. Impivaaran mukaan (Raahen Sanomat 6.11.1913).
[6] M.A. Oravan muististaan sanelema. Vert. vanha virsik. 321.
[7] Mamsellikoulujen toiminta-aika H. Impivaaran mukaan. Ks.
Historiall. tutkimuksia J.R. Danielson-Kalmarin kunniaksi 7.5.1923, ss.
199—235.
[8] Vert. Kaarle Kauppila, Sofia Lybecker ja hänen koulunsa.
[9] Toukok. 1 p.
[10] Hän rakastaa, sydämestä, tuskalla, hiukan, ei yhtään.
[11] Variksenmarjoja.
[12] Oletko tyytyväinen naapuriisi?
[13] Niin, Amanda, hän oli kaunotar... enkä minäkään ollut ruma.
[14] Kummit muistakoot velvollisuutensa.
[15] Mamselli Janica Frieman suvaitsisi läsnäolollaan kunnioittaa
edesmenneen äitini maahanpaniaisia, tiistaina 17 p. huhtik. 1855 kl. 4
j.p.p. M.A. Sovelius. Sekä viettämään iltaa.
[16] Hyvää päivää... Tervetuloa.
[17] Milloin veli matkustaa?
[18] Ei. Se joka ensin tulee myllyyn, saa ensin jauhattaa.
[19] Kuule, mamma! Pitääkö (tähän) kirjoittaa pyöreä u tahi avonainen u.
[20] Lehmillä Kuopioon. Kur, kursläde = kuomu, kuomureki.
[21] Minä en tahdo nähdä.
[22] Iltarumpu soi.
[23] Mamselli C. Heickelliä pyydetään loppiaistanssiin 1849 kello 7
j.p.p. Hra Girsénin Salonkiin.
[24] Ei mitään järjestystä.
[25] Sattui niin ikävästi, että ennätimme jo syödä, mutta juodaan
toppakahvit, niin se on yhtä hyvä kuin päivällinen.
[26] Vaihdetaan taitoja.
[27] Jaloa puhtaine hyveineen surraan syvästi seuduillamme.
[28] Sinä taivaan lahja, tuota iloa ja lohtua isälle ja äidille elämän
syksynä.
[29] Kätesi omaani hellästi painan, ja sanarikkaankin kielen olen
sentään unohtanut.
[30] Amor on hupsu, emme häntä usko, Bacchus on viisas, juodaan pohjaan!
[31] 30 p:nä tulivat engelsmannit tänne ja polttivat, he tulivat kl. 4
j.p.p. pistivät tuleen 4 suurta laivaa varvissa, useita satamassa y.m.,
oli erittäin kaunis päivä.
[32] H. Impivaaran mukaan.
[33] Tiedot suvun vanhimmista jäsenistä H. Impivaaran mukaan.
[34] Tiedot suvun vanhimmista jäsenistä H. Impivaaran mukaan.
[35] H. Impivaaran mukaan.
[36] H. Impivaaran mukaan.
[37] Huonointa mitä on.
[38] Myynyt voin muille, ei mitään luottoa.
[39] Puhuu paljon, pitää vähän.
[40] Pieni veijari, ei enää luottoa.
[41] Huono asiakas ilman luottoa, velkaa ystävälleni Sundströmille 25%
yli talonsa arvon.
[42] Ei mitään luottoa, ajetaan pois.
[43] Lurjus, ei anneta mitään ei takuilla eikä ilman.
[44] Pettänyt Kalajoen markkinoilla... ei mitään luottoa enää. Heittiö
— ja lurjus, ajetaan pois.
[45] Kuinka teillä on?
[46] Laskekaa uudestaan.
[47] Suomi-nimessä lähde Suomen satamasta, kynnä merta ja ole
onnellinen, älä viivy kauan matkallasi. Joka hyvin soutaa, hän saa
tuloa.
Suomessa, täällä ylhäällä Pohjolassa, antaa maa niukasti
viljelijälleen. Etsi satoa sieltä, missä sitä on saatavana, vieraalla
rannalla, Suomen maalle.
[48] Hanhenkaula (Lepas anatifera), siimajalkaisiin kuuluva
meriäyriäinen.
[49] Mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään, pojat,
vetäistään! Ja mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään,
pojat, vetäistään!
[50] Feffa yritti sanoa: Run away, russian ship. Finland yes. (Juoksee
pois, ryssän laiva. Suomi on).
[51] Jumala minua auttakoon.
[52] Pyöriäinen (Phocaena communis).
[53] Flying Dutchman = Lentävä Hollantilainen.
[54] Sahahai.
[55] Ruots. sköldpadda.
[56] Runo Lauri Pyyn kirjoituksesta Kyläkirj. Kuval., A. sarja, 1914,
siv. 189.
[57] Tässä makaa haudattuna muinoin kunnianarvoisa ja hyvinkunnioitettu
Henrik Corte, Raahen Pormestari ja Salon pitäjän nimismies, joka kuoli
vuonna 1680, ynnä R. vaimonsa Christina Forbus, kuollut 1660.
[58] Tässä lepää.
[59] Tämän alla säilytetään maalliset jäännökset...
[60] Rauha hänen tomullensa.
[61] Hiljaista oli hänen lyhyt vaelluksensa, hän ymmärsi kieltäytyä
elämän turhuudesta. Rakkaana säilyttävät hänen muistonsa äiti ja
ystävät, lapset ja puoliso.
[62] Ei pinta vaan ytimekäs miehekkyys, muinaisaikainen kansalaiskunto
saattoi paikkakunnalla tunnetuksi Johan Langin.