meri vei miehiä terveeltään. Toisinaan kolkko vieras tuli yllättäen,
toisinaan taas saattoi tuloaan jo edeltäkäsin ilmoitella, joskus
vielä jälkeenpäinkin kuvatella. Kerrankin yöllä kuultiin mastosta
huudettavan: "Minä putuan, minä putuan!" Monta kertaa yhä uudestaan
kuultiin sama valitus. Viimein perämies Forsman sanoi: "Putua, ja putua
Herran nimeen!" Niinkuin ihmisenhaamu rojahti kannelle, ja sillä oli
niinkuin saappaan koron jälki otsassa. Haamun nähtyään kajuutpoika
pelästyksissään tunnusti, että hän oli toveriaan, joka hiljakkoin oli
pudonnut mastosta mereen ja hukkunut, potkaissut saappaankorolla otsaan.
Väliin merenmies voi jo edeltäkäsin aavistaa pikaisen lähtönsä.
Meri ikäänkuin salaisesti jo kutsui häntä. Niinpä muuan merenkävijä
istuskeli iltavahdin aikana yksinään mietiskellen, kaivoi arkustaan
vanhat kotikirjeensä ja niitä lueskeli sekä selaili Uutta
Testamenttiaankin. Ja yöllä mies putosi mastosta, loukkaantuen niin
pahoin, että aamulla kuoli.
Surullinen ja vakava tapaus oli koko laivatalolle, kun joku sen
asukkaista piti haudata mereen. Olivat miehet aikoinaan monta kertaa
laulaneet kapteeni Lindmanin sepittämää laulua:
"Kuule sinä, merimies,
ma kirjoitan sun ties:
sä olet häilyvä
noilla meren aalloilla.
Sun ties on onneton
ja muihin verraton:
kusa meri kuohuupi,
siell' on sun hautasi".
Ja nyt oli taaskin saatu uusi todistus yhteisestä onnettomasta tiestä
häilyvillä aalloilla.
Omiin makuupeittoihinsa vainaja käärittiin ja ommeltiin, ja vanhoja
rautaromuja pantiin jalkapuoleen painoksi. Iltapäivällä sitten
asetettiin mereenmenijä käärössään leveälle laudalle laivan reunalle,
jalkapää hautaa kohden, laivanlippu vielä peitoksi, Sillä "merimies
kuuluu flakun alle" viimeiseen asti. Kapteeni siunasi haudan ja luki
rukouksen hautauksesta merellä. Siitä pari miestä kohotti laudan
pääpuolta, niin että ruumis hiljalleen luikui alas, putosi ja vajosi
mustaan syvyyteen. Äänettöminä ja vakavina monta kovaa kokeneet ja
monien myrskyjen pieksämät miehet seisoivat. Muistui siinä heidän
mieleensä:
"Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan,
pahain kalain kidas
on sun hautasi.
Sun kirkkomaatas kukkaset
ei koristelekaan,
laajasti vain lainehet
on pantu kulkemaan".
Muistivatpa monet vielä kuulleensa, ettei kaikkein syvimmällä merellä,
ei Atlantinkaan suurissa syövereissä, ruumis jaksanut painua edes
pohjaankaan, kovan maan turviin lepäämään ja yhtymään mustiin multiin,
vaan jäi sinne johonkin pohjattomuuteen seisoallaan rautajalassa
kellumaan. Siellä synkässä syvyydessä merivirrat häntä ajelivat ja
velloivat, eikä onnettoman tien vaeltaja päässyt kuoltuaankaan lepoon.
Tämä oli jo kolkko kuolleen kohtalo. Mutta sellaisenkin kohtalon moni
raahelainen merenpoika sai. Meri ensin houkutteli poikansa komeaan
laivaan läikkyville laineilleen ja sitten sieppasikin miehen ikuiseen
hautaansa.
Maailmanpallon ympäri.
Vain "puoshakaseelareita" olivat ne merimiehet, jotka kolusivat Suomen
rantoja, sellaisia matalia vesiä, joiden pohjaa saattoi puoshaalla
sorkkia. Oikea merenäijä ei pitänyt heitä minään merimiehinä, vaikka
he olivatkin niin tarkoin porkanneet Pohjanlahden perukankin, että
"joka kivi oli tunnettu, mikä Raahesta Pohjan perään asti oli meresä".
Vanha merikarhu saattoi ruiskaista ruskean syljen ja sanoa tällaisille
seelareille:
— Et ole käynyt suolaiseen vetteen ees sylykemäsä!
Eivätkä nekään, jotka olivat tehneet vain yhden merimatkan, olleet
muuta kuin "päiväpaisteen merimiehiä". He eivät paljoa tietäneet
oikeasta maailmanmerestä eikä maailmanmeren möyrivästä myrskystä.
Vasta ne olivat oikeita merimiehiä, jotka olivat vuosikausia ajelleet
suurilla merillä sinne ja tänne ja saattoivat omina kokemuksinaan
laulella:
"Meripoika merta seelailee,
hailii hailuu, hailii hailuu,
harvoin hän maita nähä saa.
Hurraa, menen mä pois!
Meret, maat ja mantereet,
hailii hailuu, hailii hailuu,
ja laivantäkki tantereen.
Hurraa, menen mä pois!
Ustinjasta Västintiaan,
hailii hailuu, hailii hailuu,
Västintiast' Itaaliaan.
Hurraa, menen mä pois!"
Sitä ylpeämpi merimies voi olla, mitä useamman matkan hän oli tehnyt,
ja sitä arvokkaampi, mitä kauempana käynyt. Vanhat merenäijät
joutuivat monta kertaa keskenään inttämään, kuka heistä oli arvokkain
merimies. Erikkiläkin ja vanha Burmanin Kalle-vaari useasti kinailivat
matkoistaan. Erikkilä oli käynyt aina "Valapparaisosa" asti, mutta
Burman oli myöskin käynyt siellä, vieläpä "Monttuviitesäkin", josta
Erikkilä ei tiennyt mitään. Eivätkä Raahen viimeisetkään merimiehet
ole sen huonompia. Kymmenin vuosin karttuu ukoille merielämää, ja
suurien merien takaisia maita nousee näkyviin, kun vanhat karhut käyvät
tekemään tiliä vaelluksistaan. Atlantin takana on joka mies ajellut,
moni on nähnyt "Västinjan" ja Brasilian sekä kiertänyt Etelä-Ameriikan,
moni on käynyt, kuten Fyhrin vaari, "Runta-Kaapisa", jopa jatkanut
matkaa aina merkilliseen "Ustinjaan", missä rommi oli juossut jokina
ja sokeria oli hakattu vuorista, sitten Kiinaan ja Japaniin, joku
taas käynyt Suuren Valtameren ihanilla saarilla, "Havaijalla" ja
Samoasaarilla, joku ollut Austraalian saaristoissa sekä Austraalian
myrkyllisten "kärvästen" mailla, Pellikka-Matti ollut Austraaliassa
paimentamassa maissipeltoa valkioilta papukaijoilta. Ja "maailmanpallon
ympäri" on moni kiertänyt, jotkut kahteen ja kolmeenkin kertaan.
Onpa muuan raahelainen seelari ollut mukana, kuten ennen vanhaan
puosu Kuusratikin, kun on laivalla laskettu niinkin kaukaisille
maailman äärille, että maa ja taivas ovat hiipponeet toisiaan,
vieläpä uskallettu työntyä niin ahtaalle, että isonmaston kaltoppi on
katkennut, jolloin vasta on täytynyt kääntyä takaisin.
Merillä kulkiessaan Raahen miehet saivat nähdä kaikenlaista
merkillistä. Yksin puoshakaseelaritkin, kun painuivat Suomenlahden
pohjukkaan, löysivät sieltä jotakin maailman kummaa, ainakin suuren ja
vilisevän kaupungin. Skogmanin Jaakokin, joka kuunari Salahmilla kulki
kymmeniä kertoja Pietarissa, tuli siellä viimein hyväksi tuttavaksi
itse keisarin kanssa. Kerran kun Jaako asteli siellä maajalassa, niin
keisari, "pervoi-trukoi-majuri, tuli Riikan sillalla vastaan" ja sanoi:
— Jassoo, Jakop Skukmanni täälä! Mitäs sinne Suomeen kuuluu?
— Eihän sinne mitään... Herrat vain kulukee pyhävaatteisa
arkipäivänäkin, Jaako vastasi.
Keisarilta pääsi iso nauru. Hän löi Jaakoa olalle ja sanoi:
— Lähetaänpäs ryypyille!
Mentiin Pietarin komeimpaan hotelliin ja otettiin hyvät ryypyt, jotka
keisari maksoi. Sitten mentiin keisarin linnaan. Keisarinna vielä
makasi, ja keisari huusi ovenraosta:
— Nouseppas, akka, ylös! Täälä on Jakop Skukmanni Raahesta.
— Vie sun Skukmannis! keisarinna vain sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta
keisari antoi vielä ryyppyjä sekä hyvää ryssän mahorkkaa.
Sitten taas Skogman tapasi keisarin Helsingissä, kun oli siellä kuunari
Vilkkaan mukana. Juuri kun Jaako seisoi ja jutteli möljällä raahelaisen
satamanaisen, Pulkkis-Sohvian, kanssa, joka oli "enämpi kolokko
ihiminen, kasvojenmuoto jokseenkin kauneuvesta pois", keisari sattui
siihen, ja lyöden vanhaan tapaansa Jaakoa olkapäälle, sanoi:
— Jassoo, Jakop Skukmannihan se on?
— Joo, niin on! Jaako tervehti ja sanoi:
— Ja tämä täsä on Sohvia Pulkkinen Raahesta.
Keisari katsoi Sohviaa, löi häntäkin olalle ja sanoi:
— Jo ne on nuo Suomen naiset kauniita!
* * * * *
Itämerta, Tanskansalmia ja Pohjanmerta vanhat merikarhut olivat niin
monta kertaa puskeneet edestakaisin, että he Raahesta Englannin
rannikoille saakka tunsivat kaikkien majakkain ja paikkojen nimet.
Olivat heille tuttuja Itämeren "springarit",[52] jotka uida vilistivät
pitkin merenpintaa terävän selkäpiilun vain viiltäessä vettä, niin että
vanhatkin merimiehet erehtyivät luulemaan: "Siinähän menee eteläläisiä
piilu seläsä Pohjanmaalle laivatöihin". Tuttuja kauppakumppaneita
olivat Tanskansalmien "trokapaatit", jotka monilukuisina kärkkyivät
hitaasti kulkevan taikka ankkurissa seisovan laivan ympärillä,
vaihtamassa paksua Tanskan ruisleipää, tupakkaa ja viinaa laivan
rasvajäännöksiin ja lumppuihin, Monikertaan käytyjä olivat Tukholma
ja Köpenhaminakin. Sen etempää ei kenenkään tarvinnut lähteä etsimään
huvittelupaikkoja. Siellä oli niitä tarpeeksi asti, kesäisinkin puistot
pöytiä täynnä ja juomia sai, mitä vain halusi, ja pelejä ja musiikkia
ja tansseja oli kaikkialla, ja kaikenlaisia näytöksiä ja komeljantteja.
Piti vain, kun näytöksien loputtua tultiin rahoja keräämään, siirtyä
syrjään taikka sanoa kerääjälle niinkuin ennen raahelaisrouva, että on
kotoisin "från Lappmarken", niin kerääjä meni ohitse. Kaukamaissa kyllä
oli vieläkin suurempia hupipaikkoja, Lontoon "Grand-teatterisakin"
ihanat enkelit leijailivat ilmassa liikutellen käsiään ja siipiään
ihan kuin oikeat elävät enkelit. Se oli niin ihmeellistä ja ihanaa,
että moni vanha Raahen muori "vissiin olis luullut olevansa taivaasa,
jos olis säkki silmillä sinne viety". Mutta kun Lyypekissä mentiin
Mariankirkkoon sunnuntaina 12 aikana, niin laulukuoro lauloi, ja 12
apostolia astui esiin kiertäen kirkon lehterin.
Oli siinäkin katsottavaa, kun engelsmannin sotaväki marssi pitkin
kaupungin katuja. Se oli toisenlainen joukko kuin Raahen Härkätorilla
ryssäläisen komennon mukaan temppuileva nahkajussien plutuuna.
Pituuttakin oli jonolla, niin että olisi ulottunut ainakin Raahen
Rantakadulta Antinkankaalle. Ja siinä kun oli komeita poikia ja
mahtavia kenraaleja ja vaikka kuinka suuria sotaherroja, ja "saakeli
vie, kun ne oikein pörhisti ittensä, niin ei ne kattonut sivullensa,
vaikka olis ollut kuinka korioita naisia".
Englannissa Raahen pojat tavallisesti:
"Kävivät Leverisä
ja ostivat klinkkuveitten,
josa oli kakstoista asetta".
Sitten kun lähdettiin laskemaan suurille merenselille ja merentakaisiin
outoihin maihin, niin sielläkin oli aina merkillistä nähtävää.
Ihmeellinen oli jo suuri meri, jota sai viikoittain, kuukausittainkin
ajella näkemättä muuta kuin ikuista rannatonta ulappaa, joka otti
päivän illalla lepoonsa ja taas aamulla herätti sen ylös. Vain
joitakuita suuria purjeita näkyi silloin tällöin, milloin etempänä,
milloin lähempänä, liikkuvan laveaa merellistä tietä, joka joskus voi
painaa koko laivakumman pohjattomaan pimeyteensä. Mutta kun jouduttiin
eteläisille merille, Kap-Hornia kiertämään, nähtiin niillä vesillä
vielä muitakin lavean tien kulkijoita. Siellä ajeli monia suunnattomia
jäävuoria, jotka etäälle kuvastelivat kokonaisilta kaupungeilta
taloineen, kirkkoineen ja korkeine torneineen, päiväpaisteen vain
kimallellessa kirkkaissa huipuissa ja läikkyvissä katoissa. Ylpeinä ja
kylminä sekä mistään välittämättä ne puskivat omaa tietänsä tuulien ja
merivirtojen mukana. Ihailevan laivankin oli parasta katsella niitä
kammoten ja ohjata kulkunsa niin kaukaa kuin suinkin.
Rannattomilla aavoilla ajeli sellainenkin merkillinen laiva, joka "aina
seelasi", pääsemättä milloinkaan haminaan, Täysin ja reivaamattomin
purjein "Flain Töttsmanni"[53] vain lasketti kaikkein kamalimmassakin
myrskyssä, eikä sille milloinkaan tullut minkäänlaista haaveria eikä
förliisausta, se kun oli ikuisesti määrätty kiertämään maailman meriä.
Raahelaiset merenkiertäjät eivät kyllä koskaan sattuneet samoille
vesille onnettoman laivan kanssa — elleivät sitä tehneet ne laivat,
Finland ja Gephion, jotka aikoinaan kaikkine miehineen katosivat
jäljettömiin. Sillä suurta onnettomuutta "Flain Töttsmannin" näkeminen
ennusti.
Ikuisesti kiertävää laivaa ei kyennyt _virvelikään_ eli _hurrikaani_
upottamaan, vaikka se joskus upotti muita laivoja. Suurilla merillä se
yhtäkkiä riehahti esiin. Pienenä mustana pyörönä, "hevosensilmänä", se
ensin istahti veden pinnalle ja alkoi siinä pitää pientä piirileikkiä,
yhä kohoten ja kasvaen ja viimein hurjistuen mielettömään pyörre
tanssiin. Nostaen meren ihan pilviin asti se hirveällä melulla ryntäsi
eteenpäin ja jos laiva sattui sen radalle, riepsautti se mastot
ja purjeet palasiksi ja paiskasi valtavat meret yli aluksen. Itse
paholainen lienee siinä päässyt valloilleen, sillä taivaskin pohotti
samaan aikaan verenkarvaisena.
Kovan elämän piti Etelä-Amerikan rannoilla _pamppeeruskin_, semmoinen
"lyhyt orkkaani", joka yhtäkkiä pamahti ilmoille syytvästistä tulta
iskien ja riepoittaen ja ulvoen nelisenkin tuntia, mutta vain
parikymmentä minuuttia ollen niin raivona, ettei sietänyt seisovaa
miestäkään. Pamppeerus raastoi helposti laivan pilalle, ellei jo
edeltäkäsin, "parumeettarin" ankarasti laskiessa, laivan rikiä
vähennelty, niin että ilmanväki sai rauhassa ajaa ohitse.
Aavoilla yksinäisillä ulapoilla oli laivakansan matkatovereina useinkin
vain merenelukoita. Kuumissa merissä, "passaatisa" ja "Västinjan
kustollakin", kulki laivan matkassa _delfiini_, lohen kokoinen kala,
syöden laivanpohjaan tarttunutta, laivaa syövää longhalsia. Miehet
taas vuorostaan söivät delfiiniä, pudottivat arinan niskaan ja
paiskasivat hyvänmakuisen kalan kokin kattilaan. Tuoretta merellistä
antoi _lentokalakin_, joka suurin parvin joskus lentää kopsautti ihan
laivaan. Se oli sillin kokoinen siivekäs elukka, joka aallonnokasta
otti potkun ja mennä vihelsi parikymmentäkin syltä ennenkuin putosi
veteen. Monta kertaa hirveä _haikin_ tulla porhalsi laivan perässä,
pitäen vielä matkassaan _luusia_, pientä kalaa, joka aina uida vikelsi
sen suuren vatsan suojassa. Mutta hullusti kävi petoäijän, kun
laivamiehet panivat läskipalan kettinkikoukkuun ja heittivät mereen.
Elukka hotaisi heti syötin ja miehet hivasivat pedon laivankannelle.
Julma merisusi riuhtoi, niin että olisi luullut laivan hajoovan, ja
sen hurjat silmät ihan iskivät tulta. Se oli sellainen poika, joka
ei pyytänyt armoa, eikä itsekään sitä kenellekään antanut, ja kaikki
mereneläjät se olisi helposti upottanut hirveään kitaansa, ellei sen
olisi pitänyt joka suupalaa ottaessaan kääntyä selälleen. Kapteenin
kävelykepiksi joutuivat hain selkänimakat, ja kalan kovaa nahkaa laivan
timperit kuivasivat puun silitysaineekseen. Mutta _sahakala_[54] oli
armottoman hainkin herra. Sen tieltä täytyi isonkin haipedon paeta, se
kun helposti voi puhaltautua alle ja pitkällä sahallaan viiltää vatsan
halki. Saattoi sahakala äkäpäissään porauttaa julmalla kuonollaan reiän
laivan kylkeenkin. Suurilla kylmillä Jäämerillä nähtiin tavattomia
meren jättiläisiä, _valaskaloja_, jotka purskuttivat ilmaan korkeita
vesisuihkuja. Valaskaloja ei kyllä uskallettu pyytää, mutta mistä
lienee silti entinen Pyyn ukko saanut "valaskalan hampaan", josta aikoi
Aholinilla sorvauttaa malspiikin, vaikka mestari siitä varvasikin
lavemangin röörin, kun sellaista juuri kaupungissa tarvittiin. Vielä
tavattomampi valaskalaa oli _nuurtkaapari_, joka joskus oli suurilla
valtamerillä nähty. Se oli niin mahtava, että saattoi puulautua laivan
alle ja kaataa koko meritalon.
Maita lähestyttäessä liittyi laivan seuralaisiksi joukoittain
_stormipääskysiä_. Tuntikausittain ne lentelivät mukana ennustaen
myrskyilmoja.
Tiedettiin maan lähestyminen muutenkin. Ainakin kun oltiin Ameriikkaan
menossa, tiedettiin jo kymmenien penikulmien päässä, missä asti on
mantere. Sillä "Ameriikalla on laajat juuret, ja sen hietapohja nousee
aina jalan joka meripenikulmalla". Viidenkymmenen penikulman päässä on
meren syvyys 50 jalkaa ja 20 penikulman 20 jalkaa.
Monenlaista maata, kansaa ja kaupunkia merimies näki kiertäessään
maailmanpalloa. Näki sellaisiakin ihania kaupunkeja kuin Brasilian
"Riiu", joka oli rakennettu vuoren laiteeseen, niin että paikoin kadut
kulkivat kattoja ylempänä, ja taas sellaisiakin kummallisia rötistyksiä
kuin Meksikonlahden kylät ja kaupungit, jotka oli nostettu tolppien
nenään. Ja niin myrkyllinen ilma oli täällä Meksikonlahden ja Brasilian
rannoilla, että väliin laivan koko miehistö kuoli. Santoksessakin
kerran vaasalainen laiva menetti kaiken väkensä keltakuumeseen, samalla
kuin toukat söivät aluksen pilalle. Näillä myrkyllisillä mailla
raahelainen Nikanderkin kerran sairastui keripukkiin ja kerran taas
afrikalaiseen feeberiin, niin ettei miehellä lopulla ollut muuta kuin
ikenet jäljellä ja vähän untuvia päässä. Mutta maan mörkkiveriseen
alkukansaan tauti ei tarttunut. Se oli merkillistä väkeä. Oravankin
Matti Aukusti kerran, kun oli Brasiliassa sokeria lastaamassa ja lähti
vähän maajalkaan, näki siellä "kukkusnötti-metsäsä" ilki alastomia
mustia sieluja juoksentelevan. Miehillä oli joku ripu edessä, mutta
naisilla ei rihmankiertämää. Oksista ja lehvistä rakennetuissa
kopperoissa nämä paljaat pakanat majailivat, kahilamatoilla vain
istuskelivat, kun Orava kurkisti oviaukosta.
Tuttuja olivat monelle Kapmaankin kaupungit. Usea oli ainakin niiden
ympäritse kiertänyt ajellessaan Ustinjaan, ja Matti Aukusti Vitolin oli
aikoinaan monta vuotta Port-Elisabetin poliisina. Siellä Vitolin kerran
sai nähdä kuulun Thomas Alva Edisoninkin, joka silloin oli "luseeria"
Kimberleyssä. Suuri mestari esitteli Kimberleylle omatekoisia
ihmispäitä, jotka vuoroonsa mulkoilivat ja irvistelivät ja lauloivat
mestarinsa komennon mukaan ja lopuksi yhteisesti pitivät komean
"konsäärin". Outoa oli täälläkin alkukansa, ainakin kummaa sen kieli.
Muutamaakin "kirjainta" lausuttaessa piti kahdella sormella puristaa
nenäänsä, ennenkuin tuli valmista. Kaupungin virkamiehet kyllä puhuivat
engelskaa, ja sitä vain Vitolinkin osasi, vaikka sitä "äänestettiinkin"
aivan eri lailla kuin kirjassa oli.
Mutta maailman kurjinta kansaa raahelainen näki Kiinassa. Siellä
ihmisiä asui laumoittain lotjissakin veden pinnalla, "siitä kun ei
mene veroa, kun asuu ve'en päällä". Laivojen ympärillä vedeneläjät
haaveineen usein ajelehtivat, ja kun kokki viskasi keittiön ja
sairaitten sotkuja mereen, oli heti kymmenen haavia niitä riitelemässä.
Vinot silmät vain vilahtelivat ja kolittu lettipää keikkui, kun merestä
saatu sotku pääsi rääsyjen peittämää sielua yllä pitämään, "Onko
yks' maku kuin mämmesä?" saattoi Raahen mies heille huutaa laivasta.
Mutta "tsin tsin tsan tson tsung", kuultiin lotjakansan vain puhua
litsuttavan, ja se oli semmoista puheenpartta, ettei sitä olisi osannut
"äänestää", vaikka olisi kymmenellä sormella puristanut nenäänsä,
Kaiken maailman kansaa saikin merillä nähdä, ja ulkomaan laivoissa
maailmaa kiertävän meripojan työtovereinakin ja koijakumppaneina oli
monesti hyvin kirjavaa väkeä. Niinpä muuan raahelainen merimieslaulaja
valittelee:
"Mun täytyy vieraana olla
engesmannein joukosa,
afrikkalaiset neekerit
ne on seuralaiseni,
kans' tääll' on spanjeerejä
ja myöskin tanskeja
ja kaikenlaisia kansalaisia
kuin taivaan alla on".
Maailman suurissa haminoissa nähtiin koko maailmanpallon kansaa
lastaavan ja lossaavan. Siellä "italieenaritkin" hosuivat ja
viittilöivät käsillään, niin että raahelaiset tulivat siihen
käsitykseen, etteivät he saata pimeässä puhua mitään, Mustia neekereitä
ja partaisia ryssiäkin oli monissa satamissa. Ja neekeritkin vain
laulelivat niinkuin kaikki muutkin maailman meriläiset, vieläpä
oikein komeasti ja englanninkielellä, vaikka olivatkin niin syntisen
mustia ja pakanannäköisiä kuin pimeyden perilliset. Belisissäkin
Meksikongolfilla neekerit lastasivat lankkuja, ja ihan päiväkausin
laulu kuului ruumasta. Avojaloin nokipojat vain astella kiskottelivat,
eivätkä pakanalliset varpaat kertaakaan litistyneet lankkujen väliin.
Kovia olivat ryssätkin laulamaan, kun laivaa satamassa lastasivat.
Varsinkin jos viskasi heille ruumaan pisketin ja huusi: "Senk, senk"!
ryssä yltyi isoon ääneen. Toisinaan Raahen pojat saivat satamassa
kuulla "itävalta-unkarilaisen" kieltäkin, toisinaan taas "iiresmannin
väykytystä". Kerrankin osuivat lähelle ja saivat korvaansa, kun
iiresmannit hieroivat kalakauppaa: "Juka ten kätvisk, särr? — Jees se
si sei. — Ju tänk ju särr. — Trii hätn se siis". Monesti kuultiin
Kiinan poikain puhetta; kerran oltiin todistajina, kun kölipäät
riitelivät ja huusivat: "Ai tu too na luu ta tsee na!" Nähtiinpä kerran
kun taivaanpojat hilppoivat pakoon palavasta talosta parkuen:
— Mäi jää käi jää käl läl lää!
Mutta syrjään sysätyllä Välimerelläkin, joka oli vain pikku purtilo
maailman isoisten rinnalla, oli maailmaa kiertäneelläkin merimiehellä
paljon merkillistä nähtävää. Itse "Metelhaavikin" jo oli niin
ihmeellinen, ettei se tullut koskaan tulvilleen, vaikka siihen
kahta puolta, Gibraltarinsalmen kautta Atlantista ja Turkinsalmien
kautta Mustastamerestä alituisesti työntyi niin kova virta, että
laiva tyynelläkin ilmalla kulki pari, kolme "solmua" tunnissa.
Eikä Välimerestä päässyt pois vastatuuleen luovimalla, sillä minkä
tuulen avulla pääsi eteenpäin kapeassa salmessa, sen virta työnsi
takaisin. Tätä kummaa veden kulkua laivakansa monta kertaa imehtien
katseli. Mutta vanhat tiesivät, että meren pohjassa ajoi toinen
virta päinvastaiseen suuntaan. Välimeren vesi myöskin väheni paljon
kuivamalla. Suolaksikin sitä kuivattiin pitkin merenrantoja, ja täällä
olivat mailman parhaat suolamaat. Cagliarista ja Trapanista Raahenkin
laivat useimmin ottivat suolalastin kotimatkalleen.
Välimerellä ei nähty nousu- eikä laskuvettä, niinkuin suurilla
valtamerillä, yksin Valkeallamerelläkin; ja Raahessakin nousi vesi
joskus toista kyynärää, kun oli kova tormi mereltä päin, ja taas kun
maatuuli kauan puski, pakeni vesi, niin että lahdella melkein pohja
paistoi.
Kuu sellaiset valtavat vesi vyöryt nosti suurilla valtamerillä.
Varsinkin täydelläkuulla oli etelässä niin suuri voima, että se saattoi
vetää ihmisen kasvotkin väärään. Oululainen perämies Pelkolinkin aina
varoitteli miehiä, kun komeina kuutamoöinä ajettiin Välimerta:
— Älkää pojat maatko kuuta vasten kasvot... että kuu saa paistaa
kasvoihin suoraan. Se vetää väärään... se on semmoinen vetovoima
täyelläkuulla.
Välimerenkin hengessä saattoi hurrikaani liikkua ja repiä laivojen
rikiä, ja väliin siellä raivosi ankara _pora_. Kun vain tuuli kääntyi
uustikantille nuurtpuolelleen, niin pora heti lähti liikkeelle,
kulkien milloin Kreikan rannoilla "kreekkuja" ahdistellen, milloin
Adrianmerellä, milloin "porttukeesarienkin" mailla. Kun oikein väkevät
porat liikkuivat, semmoiset "mistraakit", niin laivat eivät kestäneet
ankkurissakaan, ja manuaarien kanuunatkin se paiskeli paikoiltaan.
Ukonilmakin kävi Välimerellä usein kovalla voimalla. Ankarimman sään
ajan tuulikin pidätteli henkeään, kuunteli vain ja katseli, kun
herranvoima oikein sirkkelöi mustalla taivaalla, vedellen viivoja
ristiin ja rastiin ilmanäärestä toiseen, välillä aina päästellen kovia
paukauksia. Ei auttanut silloin laivankaan muuta kuin veltoin purjein
vain seisoa ja katsoa taivaallista viivanvetoa. Ei tahtonut olla apua,
vaikka kapteeni koetti yllyttää tuulta, huutaen:
— Älä nyt enää sirkkelöi! Tuule nyt jo jostakin!
Tyynillä ilmoilla, kun laiva ei paljoa liikkunut, miehet pyytelivät
Välimerestä joskus _syltpatoja_,[55] kilpikonnia. Kun elukka leveänä
harmaana latikkana maata kelletteli veden pinnalla, laskettiin veneellä
hiljaa lähelle ja takaräpylöistä äkkiä pyöräytettiin se selälleen ja
siepattiin veneeseen. Syltpatojen pyynnistä laulaa vanha raahelainen
Albert Björkmankin:
"Oli yksi Byhä,
ja se oli kyllä hyvä,
kun saatiin kaksi syltpattaa,
jotka tynnyrisä skrappaa.
Toinen niistä oli iso,
joka hammastaan hivo,
kun styyrmanni kiinni otti
ja sen paattiin nosti.