ja "raakavehkeissään". Äijän kädessä oli suuri puinen "raakaveitti"
ja toisessa kädessä "smörjätörppö", jossa oli tervaa, nokea, kokin
"smörjää", kapteenin koiransontaa ja kaikenlaista muuta roskaa. Ei
kärsinyt entinen maanjussi eikä patruunin renkikään nähdä kauheata
merenäijää, vaan kiireesti kapisti pakoon. Mutta Kollen ukko
huusi: "Ottakaa kiinni!" Kiinni mies iskettiin ja vietiin Kollen
ukon _raakattavaksi_, ja siitä hän pelastui vain lupaamalla heti
ensimmäisessä satamassa hyvät _raakaviinat_ kaikille vanhoille
merimiehille. Lassilan jummanni kyllä, iso ja vahva mies kuin peto, ei
pelännyt Kollen kummitusta, kun se tuli Ilioniin. Jummanni istui vain
ja sanoi: "Raakaa pois!" Ja Kollen äijä smörjäsi ja tervasi Lassilan
naaman ja kärräsi puuveitsellään. Miehestä tulikin sitten mainio
merimies.
Gibraltarin salmessakin astui merenukko laivaan raakaamaan niitä, jotka
ensi kertaa yrittivät Välimerelle. Ja suurella Atlantilla kun ruvettiin
menemään _auringonlinjan_ ylitse, nousi laivaan itse Neptunus.
Varsinkin englantilaisissa laivoissa se piti suuret ja remuiset menot.
Tällaisin kovin keinoin tulikin monesta metsän takaisestakin jussista,
jos hänellä vain oli hyvä maltti ja saatto sekä hyvä ymmärrys,
viimein oikea merenmies, joka kyllä saattoi Englannissa maalauttaa
käsiinsä oikean merimiehen merkit: "feit, hop ja chariti" eli "usko,
toivo ja rakkaus", vieläpä muitakin kuvia, vaikkapa kukan, tähden,
jopa engelsmannin leijonan ja "engeskalipun" Englannin kuningattaren
kantamana. Ja moni muutti jokapäiväisen nimensä juhlallisemmaksi.
Marjaniemestä tuli Marjelin, Myllykankaasta Myhlberg, Takalosta
Tacklin, Kilpuasta Kihlman, Pyhälästä Byström, Pyöriästä Björkman,
Ahosta Aholin, Lavikaisesta Lavin... Mutta muutamista nuorista miehistä
ei tullut merimiestä teettämälläkään eikä nimenmuutoilla, kun ei heillä
ollut sellaista saattoa eikä neroa kuin mitä merellä tarvittiin.
Parhaimpien nuorten miesten piti harjoitella taitavasti käyttämään
airoja, niin että he satamissa komeasti saattoivat soutaa kapteenin
maihin. Kolme miestä piti olla airoissa ja konsti perässä, kun herraa
soudettiin, ja ihan kuin yhtenä piti kaikkien airojen liikkua.
Miestenkin piti olla sinisissä merimiespaidoissa ja kiiltolakeissa.
Niinkuin säkki päässä ensi matkojen miehet kulkivat merellä vähääkään
tietämättä, missä milloinkin oltiin. Sen he vain olivat kuulleet,
että kolmessa päivässä päästiin Tukholmaan, jos oli hyvä myötätuuli,
ja vanhoilta merimiehiltä he saivat aina kysymällä selvän. Entisille
alkeiskoulun pojillekin, jotka maisterin johdolla olivat tutkineet
maailmankarttaa, vasta merellä rupesivat asiat selvenemään. Oravakin
kuullessaan vanhojen matruusien puhuvan "Tanskinsuntista", ja
Pohjanmerestä, Välimerestä, Mustastamerestä ja Marmaramerestä, rupesi
öynästelemään, että näitä nimiähän silloin hoettiin, kun kepillä
kartasta "värejä" sohikoitiin. Ja Orava osti ensi haminassa "atlaksen"
ruveten sitä "stuteeraamaan" löytäenkin ihmeekseen siitä kaikki meret,
salmet ja haminat, joissa oli käyty. Keksipä mies, että karttojen
viivat ja numerot merkitsivät sitä, kun styyry sanoi, että ollaan sillä
ja sillä asteella. Sen jälkeen Orava kyllä aina tiesi, missä oltiin,
vaikka olisi kuukausia ajeltu vetisellä taipaleella.
Talon töissä oli talon ruoka. Merellä liikkuvassa miestalossa oli
_ransuuniruoka_, s.o. kukin sai määrätyn osansa. Lauantaisin konsti
punnitsi miehille viikkoannoksen leipää, voita ja sokeria. Leipää
saatiin joskus yhdeksänkin naulaa, mutta voita saattoi lähteä vain
puoli naulaa ja sokeria kolme neljännestä. Näiden piti riittää viikoksi
ruoka-ateriain, kahvin ja teen höystöksi. Aamiaiseksi syötiin 8—9
aikana vuoropäivin puuro sekä "leipäspalafinkka" ja juotiin kahvia
särpimeksi. Päivälliseksi 12—1 välillä saatiin vuoroittain suolainen
lihasoppa ryyneineen sekä Raahen tavallinen "herne" läskipaloineen.
Mutta lauantaipäivälliseksi piti olla puuro. Peräkannen herrojen
ruokasalina oli etukajuutta, mutta etukannen asukkaat söivät finkkansa
ja herneensä skanssissa. Väliin oli tulla riita lihapaloista, mutta
hyvin sekin asia sentään osattiin järjestää. Muuan miehistä "meni
mettään" eli kääntyi selin, ja aina, kun _emäntäviikolla_ olija
lihapalaa jakaessaan kysyi, kuka saa tämän, vastasi, että se ja se.
Ja pienenkin palan saajan täytyi nurisematta alistua kohtaloonsa.
Tammisista matalista kimpiastioista, _pakeista_, miehet söivät puuronsa
ja soppansa. Illalla 6—7 seuduissa juotiin vain teetä ja kukin sai
nakerrella omaa leipävarastoaan; jollakulla saattoi olla päivällisen
lihapalan säästöjä. Pitkillä matkoilla voi ruokajärjestys paljon
vaihdella, kotoiset kuivat leivätkin loppuivat ja sijaan ruvettiin
saamaan piskettejä ja laivakorppuja. Satamissa oli määrä aina saada
naula tuoretta lihaa tahi pari naulaa tuoretta kalaa miestä kohti
kaksi, kolme kertaa viikossa.
Ruoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin
käsissä. Raahessakin oli joitakuita "nälkälaivoja", joiden
kapteeni kiusasi miehiänsä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä
leipäannoksilla. Joskus meren väki sai syödä matoista leipää taikka
pistellä engelskapiskettejä, joissa oli toukkaa, niin että keltaisia
nokkia vain nousi kuoren alta, kun pani pisketin lämpöisen kamiinin
reunalle. Toisinaan etukansi niin tuskastui, että timperin täytyi
lähteä peräkannelle valittamaan, mutta sellaisella asialla saattoi
hyvin syntyä vaikka tappelukin, Burmaninkin täytyi kerran kahdenkesken
antaa kapteenille selkään, ennenkuin ruoka parani. Pikku laivojen
ruokahoito oli monesti hyvin epäsiistiäkin, niihin kun paiskattiin
kokiksi väliin sellainenkin mies, joka ei muuhun kelvannut. Ja tämä
akterin herra oli joskus niin huolimaton, että jätti merimiesten
pakkien puhdistamisen russakkain työksi, vieläpä tarjosi miehille
kuuden aamukahvia russakoilla höystettynä. Varsinkin oululaisia laivoja
raahelaiset moittivat siivottomiksi. Olivat kerrankin ottaneet pestin
"Maijaan". Mutta kova sota tuli laivalla, kun Maijalla oli jo entisinä
pestinottajina monituhantinen täi- ja lutikkalauma.
Juoma- ja pesuvettä varasi raahelainen aavalla meren selällä kotoiseen
tapaan. Kun sade lankesi taivaasta, ruvettiin laivassakin heti
"haalaamaan tynnyreitä rännein alle".
Pyhäpäivinä laivakansa sai olla helpommalla. Silloin ei tehty muuta
kuin mitä välttämättä "seelaukseen kuului", ruoria hoidettiin ja
purjeita käänneltiin. Kapteeni Flinkenberg piti pyhänä hartaushetken
10—11 välillä, ja kaikki olivat tyytyväisinä mukana. Miehet lukivat
itsekin omia pyhiä kirjojaan, Uutta Testamenttia, virsikirjaa, ja
Raamattuakin, kenellä semmoinen oli. Durchmanin komppanian Vellamossa
oli muutamia kirjoja, joita miehet saivat joutohetkinään lueskella.
Montinin mamsellit olivat niitä laivaan lahjoittaneet. Oli "sellainen
näytöskirja, Ainoa hetki, josa luettiin, että Heikki tuli mereltä
ja kohtasi lapsuutensa ystävän, flikan, joka sanoi: 'Voi, Heikki,
lapsuuteni leikki!'" Ja sitten ruvettiin laulamaan. Toisen kirjan nimi
oli Kalevala, ja siinä laulettiin, että
"päästä piika pintehestä,
tästä tuskasta kovasta",
ja taas toisessa paikassa:
"Kullervo Kalervon poika".
Oli vielä Raamattukin sekä sellainen kirja kuin "Kristityn vajellus",
jossa kristittyä houkuteltiin "turhuuven markkinoille", ja kristityn
piti kulkea laaksojen lävitse semmoista ahdasta polkua myöten, jonka
kahta puolta oli hirveät mörinät. Ahkerimmin luettiin näytöskirjaa sekä
Kalevalaa. Niitä lainattiin toisiinkin Raahen laivoihin satama-ajaksi,
kun satuttiin samaan haminaan, sillä muissa laivoissa ei laivan
puolesta ollut kirjoja. Kaikki merimiehet eivät kyllä osanneet lukea.
Oli joskus joukossa sellainenkin vaari, joka ei osannut asettaa
virsikirjaa eteensä oikeinpäin, vaikka olikin siitä veisaavinaan.
Pyhinä ja joutohetkinä, varsinkin satamaa lähestyttäessä, miehet
puskivat kirjeitä kotiväelle, että satamaan saavuttaessa saivat jättää
kapteenille, joka ne toimitti postiin. Kirjoitustaitoiset saivat
työntää sanaa toistenkin puolesta, väliin monetkin kirjeet. Partinin
Kalle, joka oli Impissä kokkina, ei kyllä eukolleen pitkälti loruillut;
kerrankin panetti kirjoitusmiehellään paperille vain: "Iso ii ja
ohhoh!" Ja sen lähetti valtameren takaisina terveisinä Raaheen.
Satamissa miehet saivat kotikirjeitä, joita kapteeni kävi noutamassa
Venäjän konsulaatista. Hyvin sattuessa sieltä lähti Raahen tyttöjen
aikaansaannoksia koko joukko, samoin merimiesten emäntien kirjeitä.
Monet niistäkin olivat vieraalla kädellä piirrettyjä; palvelustytötkin
olivat käyttäneet kynämiehinään mamsellejansa. Mutta silti olivat
kotoiset kirjeet yhtä tervetulleita, ja yhtä suurella mielihyvällä
otettiin vastaan niiden "sitä samaa herran armolahjaa", kuin jos
se olisi kirjeen lähettäjän omalla kädellä piirretty. Ja monet
merenkävijät saivat vielä vain kuunnella "näitä rateja" vieraan suusta,
kun itse eivät osanneet saantiaan selvittää.
Monta kertaa Raahen mies joutui viettämään jouluakin rannattomalla
ulapalla. Marjelinkin kerran kiikkui jouluna Satamalaivassa Atlantilla
Pensacolaan menossa, ja samalla tavalla kuin huonompinakin päivinä
tuuli puski purjeisiin ja laiva keikkui aallolta toiselle. Kapteeni
Byström annatti parempaa ruokaa, vehnäkaakunkin sai joka mies,
ja perämies Marjelin luki hartaina kuunteleville karhuille Uutta
Testamenttia. Mutta ei ollut kapteenilla sen vertaa viinaa, että olisi
edes ryyppy saatu. Vasta Pensacolassa saatiin viskyä, mutta silloin
oli joulu jo mennyt. Ei kyllä aina sattunut näin kuivaa joulua.
Ilionissakin kapteeni Vikander antoi jouluaattona miehille hyvää
jamaikarommia, joka oli "vähä niinkuin sakiaa oikein" ja siitä kun
skanssi "prykäsi" kuumaan veteen sokerin kanssa totia, niin kyllä sai
tuntea, ettei mikään ollut niin lämmittävää kuin jamaikarommitoti.
Keikkuvassa skanssissakin, tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta
Raahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta. "Wiskii
laif foo män", miehet laulelivat ja prykäsivät uusia laseja. Mutta
silloin ei Oravaa eikä muitakaan merenpoikia liikoja lämmittänyt, kun
kerran Vellamossa Atlantilla oli jouluaaton iloiksi jaettavana miehille
parhaana nautittavana vain kaksi kuoriperunaa.
Mutta saattoi pyhä joulu näyttäytyä merenkävijöille vieläkin
synkemmältä. Impikin joutui 1877, viedessään Englannista Amerikaan
soodaa ja potaskaa sekä sylimittaisia konetahkoja, ajamaan kolmatta
kuukautta vastatuulta ja luovimaan koko joulunajan Atlantilla. Eväs
rupesi loppumaan, niin ettei ollut ei hernettä, ei lihaa, ei läskiä,
ei leipää, kahvia vain ja rossokeria sekä vähäisen vehnäjauhoja. Juuri
kun oltiin rantaan tulossa loppiaisen tienoissa, puhkesi jäinen myrsky,
puski laivan takaisin merelle pariksi viikoksi, repi purjeet ja rikkoi
isonmaston vääntäen sen latvan kuin vitsan. Alituisesti saatiin olla
pumpuissa pitämässä laivaa tyhjänä, ja suuria kylmiä meriä yhtä päätä
kaatuili laivankannelle, niin että paukkui. Kun sitten viimeinkin
päästiin maihin, ei ollut koko laivassa muuta syötävää kuin kämmenen
kokoinen pisketinpalanen. Tyhjäksi oli laivan sisus moneen kertaan
laastu. Mutta ulkoa alus oli ylt'yleensä jäässä, aivan kuin olisi
ollut jäästä valettu. Meri oli näyttänyt maailman kiertäjille kaiken
suuruutensa.
Mutta mahtava maailman meri saattoi monta kertaa olla vieläkin
hirvittävämpi kuin antaessaan Johan Langin Impille joulua. Saman
liikkeen Vasamallekin meri teki tuhot, kun laiva lankkulastissa 1891
yritti Amerikasta "Marselliin". Suuri myrsky yllätti vuotavan aluksen,
jota miehet pumppuamalla pitivät pinnalla. Aalto iski pumput rikki
ja paiskoi miehet nurin. Sattui sentään samoille vesille norjalainen
laiva, joka pelasti miehet joutumasta iankkaikkisuuteen, mutta
Vasama jäi tavaroineen "vesisankkiin" merenselälle. Ei ollut parempi
Mustamerikään, joka 1872 itämyrskyllään tuhosi priki Minnetin. Myrsky
katkoi raa'at ja mastot, ja meri löi perämiehen tiedottomaksi, vei
kajuutan, kapteenin ja kajuutpojan sekä pari kolme merimiestä, ja
paiskasi viimein palasiksi koko laivan, niin että vain laudoilla ja
puukappaleilla merien selässä ajellen osa miehistä pääsi maihin.
Suuret vallat olivat silloinkin toimessa, kun Johan Lang syksyllä 1877
lähti painolastissa Englannista Filadeldfiaa kohden. Nousi armoton
viikkoinen myrsky, joka myötätuuleen lennätti laivaa säälimättä maita
kohden. Reivattiin purjeet ja yritettiin kryyssäämällä päästä maista
irti, mutta sitten uutkiikari ilmoitti: "Förin ees' on pränningit!"
Siellä vaahto merenkareissa meurusi korkeina valkeina vuorina. Silloin
kapteeni komensi: "Raa'at fyyrkanttiin!" Mutta heti jo taas uutkiiki
parkaisi: "Matalikko on eesä!" Ja kohta Johan Lang rysähtikin karille,
niin että miehet paiskautuivat kumoon. "Riki yli puurin!" kapteeni
jyristi. Kirveet välkähtivät, taljaköydet rätkähtivät poikki, ja koko
riki rojahti mereen. Kryysmastosta meni toppi, fokkamastosta puolet, ja
isomasto pyyhkäistiin täkkiä myöten. Kapteeni taas karjui: "Speilatkaa
pumppua!" Mutta miehet mölisivät: "Ei tartte speilata, laiv' on täynnä
vettä!" Eikä miehillä ollut muuta neuvoa kuin lyödä laivan leestangosta
kappale pois sekä sahata poikki prääkongin stöttiä ja aukosta työntää
vesille iso parkaasi ja lähteä yrittelemään maihin. Päästiinkin
Filadelfiaan, Mutta taaskin yksi raahelainen laiva jäi meren omaksi.
Moni muukin Raahen laivavarvista lähtenyt merenkyntäjä joutui
väkevämpänsä pideltäväksi ja tuhottavaksi, ja samassa joukossa
meni monesti miehiäkin. Joskus kyllä onnettomuuteen ei ollut meren
syytä. Parkkilaiva Zachris Franzénkin kun ajeli pietarsaarelaisella
lankkulastilla Norjan rannikoilla, niin kapteeni Hannila luuli muuatta
rantavuorta — pilveksi ja ampaisi kivikkoon, niin että laivan emä meni
timpereitä myöten murskaksi.
Mutta Ilion, Reinin laiva, joka 1868 joutui Pohjanmerellä kovaan
merihätään kuljettaessaan suolalastia Bergeniin, osasi pelastautua.
Meri jo särki laivan prääkongit, paiskeli apuveneet yli laidan
ja halkaisi parkaasin, niin että loppu näytti olevan edessä kuin
tuomiopäivä. Mutta silloin perämies Ravander muisti vanhojen hyvän
tavan:
— Eikö me kirjoiteta semmoinen lista, että jos me pääsemmä tästä
kunnialla maihin, niin lahjoitamma Raahen köyhille?
Laitettiin paperi, ja jokainen väänsi siihen nimensä sekä rahamäärän,
minkä lupasi, pari, viisi, kymmenen markkaa. Se auttoikin. Meri
ei ottanut Ilionia. Lahjoituspaperi lähetettiin Raaheen, ja kun
koteuduttiin, niin jokainen kävi lupauksensa lunastamassa. "Mikäs siinä
auttoi, kun lupaus oli tehty".
Meren selällä ei laivan asukas juuri tarvinnut rahaa, mutta satamassa
hän oli heti kapteenilta sitä pyytämässä. Kapteenin täytyi antaa,
sillä muuten miehet olisivat saattaneet karata toisiin laivoihin.
Nuoret miehet kyllä saivat vaikka koko palkkansa, mutta perheellisten
piti huolehtia kotiväestäänkin. Ainakin puolet palkasta eukko peri
kotona laivanredarilta, käyden vain _strekseelillä_ joka toinen viikko
noutamassa. Satamissa meripojat kyllä tarvitsivatkin rahoja. Kapteenin
tahi perämiehen luvalla kun päästiin taas pitkästä aikaa jaloittelemaan
kovalle maakamaralle, tuntui niin somalta ja vapauttavalta, että
hyvinkin piti saada ryypyt. Ja niitä kyllä sai. Monissa satamapaikoissa
oli ihan vartavasten kapakka kapakan vieressä ympäri haminaa ja
tanssipaikkoja samoin. Itä-Lontoon "Haiveillakin" oli tanssisalonki
joka nurkassa ja kapakka toisessa. Marseillen satamassa taas oli
pitkä katu, kapakoita ja tanssipaikkoja kahden puolen. Smyrnan
kuudesta tanssipaikasta kuului jyske ja soitto koko yön aamukolmeen
asti, ja siellä sai tanssia ja tanssittaa itämaiden tyttöjä, sai
ryypätäkin samalla, ja neljä penceä maksoi lasi. "Piiriklaseja" miehet
tavallisesti nakkelivat, mutta otettiin joskus "viskiäkin"; Orava
kerran Korppilan kanssa lasketteli Lontoossa "romhottia", ja se oli
hyvää. Pitkän vesikopissa olonsa jälkeen merimiehet joskus joivat, niin
että "veri rupesi seisomaan" ja miehet alkoivat nähdä "sinisiä piruja".
Pecklinin suutarin Jannekin tuli toheloksi ja kirjoitti kotiinsa, että
hän on nähnyt äitinsä ja kotiväkensä sinisissä vaunuissa ja sinisissä
vaatteissa kuin enkelien ajelevan vetten päällä. Äiti-muori hyvillään
ilmoitteli tätä ilosanomaa naapurin eukoillekin:
— Meiän Janne on nyt tullut heräykseen... se kirjoittikin kuin
kristitty ihminen.
Mutta Jannesta ei ole sen enempää kuultu, karkasi mies vieraisiin
laivoihin ja sille tielle jäi. Monesti Raahen miehet ulkomailla
jättivätkin kotilaivansa, varsinkin "nälkälaivan" sekä häijyn kapteenin
komennon, ja ottivat hyyryn ulkomaan laivoihin. Sakkoja sekä vankeutta
siitä kyllä seurasi, jos kiinni joutui, mutta harvoin miestä enää
tavattiin, ennenkuin aikojen päästä, kun asia jo oli unohtunut. Friisen
Feffakin pantiin Genuassa ajamaan takaa karkulaista. Feffa tapasi
kadulla poliisin ja esitti hänelle asiansa engelskaksi:
— Runumeetari karkaa pois ryssän kepist. Winlant jes.[50]
Mutta poliisi ei ymmärtänyt engelskaa, vaan otti ja vei Feffan
"presongiin", ja laivan kapteeni sai tulla noutamaan Feffan pois.
Surullinen asia oli varsinkin Katinhännän pikku mökille, jos isä
karkasi kotikylän laivasta. Sillä silloin ei strekseelillä enää saanut
patruunilta rahaa, eikä ulkomaiden laivoissa kulkevan merimiehen aina
tullut kylliksi huolehdittua kotimökistänsä.
Englantilaisiin laivoihin useimmiten karattiin, sillä niissä oli
parhain hoito. Piti kyllä ulkolaiseen laivaan mennessä taas vannoa
vala, eikä aina ymmärretty mitä vannottiin, mutta vannoa vain piti,
nostaa kätensä ylös ja sanoa lopuksi: "Help me God!"[51] Satuttiin
joskus ankaraan amerikkalaiseenkin laivaan, jossa miehille annettiin
selkäänkin, kuten muuan raahelainen laulaja kuvailee:
"Komento oli kova myös,
mastoisa ja muusa työs,
että hiki aivan liki asui
meiän nahkoisa.
Miest' ei koiraa parempana,
piettiin vain halvempana,
lyötiin silmiin, että pilviin
painui paikat kasvoisa.
Styyrmannit olit rakkarit,
jotka miehiä hakkasit,
näjit vijan, piikin pijan
kätehensä kaappasit".
Saksan laivat olivat kuitenkin kaikkein huonoimmassa huudossa, niissä
kun miehiä kiusattiin kovalla kohtelulla ja kehnoilla eväillä. Muuan
kaskislainen perämies oli erehtynyt saksalaiseen laivaan ja kyllä hän
jäljestäpäin aina muisti manailla:
— Jos mine saa yksi saksamies laiva, niin kyllä se teetä monta päivä
on viikko.
Mutta jos merimiehet saivat salaa haalatuksi konjakkitynnyrin laivaan,
eivät he tietäneet viikon päivistä mitään, olivat vain vuoroin
uutkiikissä ja ruorissa, vuoroin salaa vääntämässä tynnyrintappia.
Mutta vaikka tynnyri olisi pistetty hyväänkin piiloon, se ilmoitti
miesten kautta olemassaolonsa ja joutui lopulta kapteenin kynsiin.
Joskus oli viinaan menevä perämies miesten kanssa samassa juonessa ja
silloin kähvellettiin laivan "lumppuja", kuluneita köysiä ja purjeita,
ja vaihdettiin niillä eväitä merimatkalle. Pidettiin muutakin konstia.
Kerrankin kun Bujukterissa piti vettä "proviantteerata", perämies
saatuaan veden pukkasikin veneensä rannasta pois ja käski miesten
kiireesti soutaa, jotta "ei maksetakkaa, mennään ja juuaan rahat!"
Halmetsalon Jussi kyllä jäi turkkilaisten joukkoon, ja sai lähteä
kiireesti pakenemaan mahomettiläisten edellä, päästen sentään viimein
piiloutumaan hautausmaalle. Pörräsi kapteenikin pulloineen joskus, niin
ettei hänkään tiennyt, montako päivää on viikossa. Ståhlbergkin pani
Bujukterissa Björkmanin Epun laivaa "klareeraamaan" Dardanellien läpi
kulkua varten, kun tultiin Delphinillä vehnälastissa Mustaltamereltä,
ja käski Epun jäännösrahoilla tuoda Turkin viiniä. Eppu toi kahden
miehen kannettavan ruukun täyden. Sitä heti "äijä ja styyry" kävivät
kajuuttaan vähentelemään, ja Eppu sai hoitaa laivaa, minkä osasi.
Toisien laivojen perässä Eppu vain vihelsi pitkin Arkipelagia, mutta
kapteeni ja styyry särpivät Turkin viiniä arvellen:
— Ei täsä förliisata, kun ei vain paleta!
Näillä vesillä näet aikoinaan paloi Durchmanin Laine ollessaan
kolilastissa matkalla Odessaan. Kreikanmeri keikutti laivaa, niin että
kivihiili hieroutui tulenpalavaksi ja lopulta syttyi ja poltti koko
laivan.
Monta kertaa kyllä Raatienkin kapteenit ajoivat kivikolle ja
"förliisasivat", kun eivät osanneet pitää selvillä "päärustinkiansa".
Eikä ollut Björkmanin Eppua laivaa laskettamassa.
Hyvillä ilmoilla ja selvillä selillä oli kyllä hyvä lasketella.
Taivas oli kirkas ja valkeat pilvensääret korkealla sinisellä kumulla
lupasivat hyvää tuulta. Illoinkin päivä painui punoittaen mereen, eikä
pitänyt päivänpolttoa, joka olisi ennustanut huonoa ilmaa. Silloin
laiva lensi valkoisin liinoin valtavia vesivyöryjä pitkin. Laivalla
oli hyvä tuuli, ja meripojat olivat hyvällä tuulella. Helposti silloin
helähti laulu, kun purjeita hiissattiin, tahi hivattiin raakapuita,
tahi illoin kiikuttiin pumpputangossa. Moni kotikyläänsä ja kotikylän
tanssitovereita kaipaileva poika saattoi merta katsellessaan yksikseen
aatella ja laulella:
Minä olen yksi nuori meripoika,
jolla asentoa ei ole tääll',
minun täytyy tienata koittaa
minun leipäni vetten pääll'.
Ja on sillä vetisellä tiellä
monta vaaraa mun etesäni,
vaan toivon kuitenki vielä,
että Herra on matkasani.
Laiva joka tuulesa heiluu
ja aalloilta ajellaan...
Voi niitä nuorukaisia,
kuin niijen päällä vajeltaa.
Mepä pojat suomalaiset,
Suomen niemen rannoilta,
jotka oomma kulkevaiset
ja ajetahan aalloilta.
Yksi flikka on mun mielesäni aina,
joka on minun isänimaall',
ja sen syämmestäni soisin,
että hänet vielä nähä saan.
Tämä toivo virvoittaapi
mua matkalla ollesan,
se murhees lohuttaapi,
suurisa vaivoisans.
Ja kun satuttiin suurena sunnuntaipäivänä keikkumaan sinisellä
Välimerellä aaltojen mahtavina kuohupäinä kulkiessa, niin sielläkin
kotoiset muistot yhtyivät ympäristön kuviin, ja alakuloisen vaeltajan
mieli löi leimansa komeaan meritunnelmaan, kun pojat lauloivat;
Päiväpaisteen ihanall'
ja meren pauhinall'
minun mieleeni muistuu mun armaani
ja suloinen Suomenimaa.
Ei ollut minun majani mantereell',
eikä korvesa kotoni,
vaan synkäsä meresä aalloilla liehuvill',
siell' on minun asentoni.
Pilvet oli varjona, hauta oli avoinna
meripojilla tääll';
tuulella tuimalla, tuiskulla, myrskyllä
on paljon työtä vetten pääll'.
Kun tuuli oli tuima, ja ilma oli ankara,
jotka vaivaapi poikia tääll',
pramseelit me pärjäsimm', märseelit reivasimm',
mesaanin pois otimma päält'".
Pyreneitten niemimaan korkeat siintävät "granaativuoret" loistivat
lumivalkeina huippuina merelle ja taas kotoinen kointähtikin nousi
saattaen miehet jatkamaan lauluaan:
"Kun kointähti koittaa, ja korkiat vuoret loistaa,
ja luojetuuli tuuleepi tääll',
tuulentoilman ja kuoreston aallot,
joitten päällä vaellamme tääll'".
Suurien merien vaeltajat tiesivät kyllä olevansa vain pieniä
ihmisparkoja, joiden elämä ja kohtalo oli Kaikkivaltiaan kädessä,
samoin kuin heidän laivansakin, jota valtameren myrskyt keikuttelivat
kuin pientä lastupalasta. Se kyllä "pärjäsi" pahimmassakin myrskyssä,
jos Herra niin tahtoi, eikä miehillä ollut syytä pelätä. Niinpä miehet
voivat laulaa:
"Muuan elää merellä,
ja muuan elää maalla,
ja kaikki elää kuitenkin
sen yhen Herran alla.
Eikä tiijä kuoleeko
se millä kuolemalla".