pyöreäkantisen punaisenkirjavan kotimökin perintönsä vähine tarpeineen.
Mutta vanhalla laivanasukkaalla oli matkassaan koko tavaravarasto:
_merimiesarkku, säkki_ ja _peti_. Petinä oli olkipatja, säkki —
joka nähtiin kaiken maailman merimiehillä — oli pyöreäpohjainen,
purjevaatteesta ommeltu kolmatta kyynärää korkea vaatesäiliö.
Siinä pidettiin työpukua, Tanskasta tai Englannista ostettu ja
_öljyvaatteita_ ja _sydvestiä_, leveäreunaista, niskaan ulottuvaa
öljyvaatehattua, sekä _merisaappaita_, joita 25—30 markalla sai
parhaita Tanskasta, sellaisia kolminkertaisia kenkätoliskoita,
joiden päällys oli paksua prässättyä nahkaa, sisus eläimenrakkoa
ja vuori ohutta nahkaa, pohja hirveän paksu. Merimiehen arkku oli
pitkä, kapeahko, pohjaan levenevä laatikko, jota saattoi liikutella
päihin kiinnitetyistä, köydestä punotuista _stropuista_, Arkussa oli
merimiehen hyvät vaatteet ja juhlapuku, joka puettiin päälle, kun
käytiin maihin "flikkoja katselemaan ja piiriä juomaan". Oli arkussa
myöskin pienessä _loovassa_ tulitikkuja, saippuaa, pikku peili,
partaveitsi, vieläpä kynämiehillä kirjoitusvehkeet papereineen,
kynineen ja mustepulloineen, jotta sai kirjoittaa jonkun kirjeen kotiin
sekä rantaan jääneille tytöille. Jokaisen merimiehen arkussa piti olla
_seelipussi_, joka sisälsi paljon tarpeellisia esineitä. Siinä oli
_neulasarveen_ pistettyinä isoa ja pientä _seelineulaa, liikineulaa_
ja _reikäneulaa_ purjeiden korjausta varten, lisäksi _ompeluneulaa_
omien pukujen paikkaamiseen. Oli pussissa myöskin _seelihanska_, joka
pistettiin oikeaan kämmeneen purjeita ommeltaessa, sekä _smörjähanska_,
mikä työnnettiin vasempaan kämmeneen, kun tervaisia purjevaatteita
_liikattiin_, köysitettiin reunoja. Löytyi pussista vielä _malspiikki_,
jalkaa pitkä, sormenpaksuinen, terävä, puupäinen rautapuikko, jonka
päässä oli reikä _serttiä_ varten, kun mastoihin kiivettäessä
malspiikki oli ripustettava kaulaan. Tarvittiin malspiikkiä myös
köysiä _pleissatessa_ sekä ruuveja kierrettäessä. Samanlainen puikko
kuin malspiikki oli _prikkalikin_ ja samoin sitä käytettiin, mutta
keveämpiin töihin. Tarpeellisia seelipussin tavaroita oli vielä pieni
punaliitu-_friimortti_, jolla purjeita ommeltaessa ohjattiin ompelukset
suoriksi, sekä talttamainen _kyylä_, millä purjeen ompelusaumat
työnnettiin tasaisiksi, ja vasaramainen kyylä, jolla _klääjättiin_
köyttä, kierrettiin tervattua _syömanskaarnia_ ympärille. Melkein
jokaisen merenkulkijan arkussa oli vielä tärkeimpinä esineinä Uusi
Testamentti ja virsikirja.
Lähtevässä laivassa oli sitten koko mieskunta koolla, viimeiset
oli ihan viime tingassa tuotu, mistähän oli tavattu mies-parat
ankaran surullista lähtöhetkeä ryyppäämässä, niin että oli itse
pääasia unohtunut. Ikävähän oli monenkin jälleen lähteä hyvästä
"meiän kylästä", jossa kaunis kesäsydän taas oli yhdessä humauksessa
vierähtänyt rakkaine tyttöineen, lapsuuden leikkitovereineen, iloisine
tansseineen ja iltakävelyineen ja kesäpihlajan varjossa istumisineen.
Monelta taas jäi Katinhännän pieni pirtti pienine kovin rakkaine
paitaressuineen, jotka nyt olivat tulleet rannalle orpoina kyköttämään,
vaikkei siellä heidän äitiäänkään näkynyt. Sillä hyvä tapa vaati, ettei
merimiehen eukko tullut rantaan näyttämään itkuaan sivullisille —
vaikka hyvinkin mies saattoi lähteä viimeiselle matkalleen.
Kova oli miesten työmaa, ja ankara oli elämä edessä. Tiesivät varsinkin
vanhat merenmiehet, mille viralle lähtivät, kun astuivat laivaan,
tiesivät, että merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut. Eikä
siinä astiassa ollut kuusikkoon asiaa, eikä päässyt juoksemaan pakoon,
jos oli jotakin rötöstä tehnyt. Ei siellä auttanut ruveta turskeilemaan
eikä suutaan purruttamaan, vaikka kuinka häijysti olisi kohdeltu. Ei
eletty merellä niinkuin elettiin maalla.
Tunsi siinä koko laivakunta, tunsi rantapuolikin laivakansan kanssa
entisen merimies-laulajan tavalla:
"Nyt aloitan minä veisun,
syämen' on suruinen,
nyt alkaa mulle reisu
monine vaaroineen.
Nyt suuren surun päällä
mun täytyy laulamaan,
kun kauas, kauas, täältä
mun täytyy kulkemaan.
Nyt täytyy minun muuttaa
isänmaastani rakkaasta,
josa lapsuuven ihanuutta
olen viettänyt iloista.
Vaeltaan olen luotu
niinkuin lintu lentons' pääll',
eikä ole myöskään suotu
mulle rauhanmajaa tääll'".
Jotkut nuoret miehet kyllä ylimielisinä laulelivat:
"Lähtö meiän mielestämme
ompi aivan oikia,
eikä suru ensinkänä
vaivaa näitä poikia".
Mutta merenkansalla ei ollut pitkää aikaa haikailla ikäväänsä, eikä
rantakaan saanut kauan katsella lähteviänsä. Sillä kohta:
"Laiva on meillä lastisa,
luusi on meillä puurisa,
valmiit olemme seelaamaan,
yksi mies on ruorisa.
Ankkuri on jo hivattu,
märsseelit on jo hivattu,
raa'at on ylös fläkätty,
stoortoppi täyteen prassattu.
Pramseelit on jo topeisa,
leeseelit kansa hiissattu,
flaku on alas hivattu
ja flikoille hyvästi jätetty".
Nopeasti poistui lähtevä laiva. Ilman henki tarttui levitettyihin
purjeisiin ja meri alkoi vetää eläjäänsä. Komeana, suurin valkoisin
vaattein, laiva ajoi Kumpeleen ohitse myötäänmeriselle, painuen
vähitellen aaltoihin kuin lännen päivä. Mutta niinkuin näköpiiristä
poistuvalle päivälle avautuvat uudet maat ja meret ja kansat, niin
avautui aaltojen taakse painuneelle merenkävijällekin uusi maailma.
Maailman merillä.
Tyhjin laivoin ei raahelainen lähtenyt kotirannastaan. Patruuneilla
oli kyllä niihin täytettä. He saattoivat lastata aluksiensa laajaan
ruumaan kolmisen tuhattakin terva- ja pikitynnyriä tahi työntää sinne
tuhansittain lankkuja sekä peikkoja. Voivat he myöskin vyöryttää
laivaansa joukoittain 60—70-leiviskäisiä potaskatynnyreitä, sadoittain
suuria voi- ja talitynnyreitä, vieläpä kaiken lisäksi laatikoittain
kuminoita, jotka pohjoisessa ilmanalassa keräämänsä väkevyyden takia
olivat Lyypekissä hyvin haluttuja. Tervan, pien ja puutavaran vienti
tapahtui pitkin kesää, mutta voita vietiin hyvän kesän saaliina
kaikkein enimmän syksymyöhällä, viimeisillä merisulilla. Sattui kerran
1860-luvulla niinkin, ettei kesävoi ennättänytkään merelle, kun Roskan
reti jo jäätyi. Silloin patruunien täytyi lähteä kiireesti ajattamaan
pariatuhatta leiviskäänsä neljälläkymmenellä hevosella Kaskista ja
Kristiinaa kohden, mutta pakkanen ennätti lyödä meren jäähän sielläkin.
Lennätettiin silloin voit Poriin, jossa vasta tavattiin sula meri ja
saatiin voitynnyrit porilaiseen laivaan.
Vanhan tavan mukaan voi vietiin enimmäkseen Tukholmaan, jonne
suuri osa tervatynnyreistäkin purettiin. Mutta sai Saksakin paljon
tavaraa, ja samoin Englanti. Tervaa ja voita vietiin niillekin, mutta
puutavara joutui enimmäkseen Englantiin; potaska ja kuminapussit
tyhjennettiin lyypekkiläisten aittoihin. Toisinaan kyllä, kun ei
omista varoista laiva täyttynyt, otettiin lisää matkan varrelta,
milloin Uudestakaarlepyystä lankkuja Englantiin, milloin "Räpsööstä
plankkuja Parseluunaan" tahi samaa tavaraa Turusta "Karttakeenaan" tahi
Pietarsaaresta sähkötolppia Englantiin.
Sieltä, aavojen merien avonaisilta veräjiltä, alkoi sitten syrjässä
syntyneen raahelaislaivan suuri kiertokulku maailman merillä.
Ajettiin rahtitavaraa paikasta toiseen: lastattiin ja lossattiin, ja
välillä vain lennätettiin yli siintävän meren, ja taas vihellettiin
painolastissa toiseen paikkaan täyttämään ruumaa ja sitten toisen maan
ääreen purkamaan. Englannista tavallisesti lähdettiin lastina joko
tavallista "kolia" tahi tavallista väkevämpää "kaasikolia" tahi keveitä
harmaita "sinteleitä" (saks. Sinterkohl) ja Englantiin palattiin
useimmiten puutavaralastissa. Niinpä voitiin Englannin kolilastilla
ajaa Mustanmeren taakse "Utessaan" ja sieltä palata vehnälastissa
Englantiin, ja sitten painua kolikannannaisen kanssa Havanaan,
purjehtia sieltä hiekkalastissa Pensacolaan ottamaan pelkkakuormaa
Englantiin. Ja sitten taas lähdettiin uudelle kiertomatkalle. Milloin
ajettiin "Liisaponista" suolalastissa Norjan Bergeniin, tahi Trapanin
suolakuormassa Bostoniin, milloin Belisistä, Meksikongolfilta,
lastattiin suuria mahonkipalkkeja Englantiin tahi Pensacolasta
pelkkoja Lissaboniin, milloin työnnettiin laivaan Brasilian sokeria
tahi Australian vehnää tahi Buenos Aireksen jäädytettyä häränlihaa
tahi Välimeren etelärannan rautamultaa ja puhallettiin Englantiin,
milloin taas puskettiin pohjoiseen "Valkeallemerelle", missä aurinko
paistoi läpi yöt, noutamaan Arkangelista tahi Mesenistä lankkulastia,
milloin riennettiin etelään, kuumien merien taakse, Intian, Kiinan
ja Japanin maihin, hakemaan teetä tahi riisiä Europan rikkaille
patruuneille. Väliin raahelainen sai kuljettaakseen kokonaisia vuoria
villihärkien sarvia Brasiliasta Englantiin, väliin "pumpulinsiemeniä"
Egyptistä Englannin öljytehtaisiin, väliin taas kokonaisen laivanlastin
pellavansiemeniä samoilta mailta, ja siinä oli niin suuri läjä,
että sillä olisi siementänyt kaikki pellot pellavaksi Raahen ja
Oulun välillä. Jouduttiinpa joskus kyyditsemään polttouhrin luitakin
Aleksandriasta Englantiin pellonhöystöksi. Vanhan testamentin aikana
kun on poltettu polttouhreja, niin egyptiläiset kuljettivat niitä luita
kaksimastoisilla veneillä kaukaa Kairon takaa pitkin Niilivirtaa, joka
oli suuri joki, "suurempi kuin Pattijoki". Ja kun kapteeni Sahlström
Lundbergin Ilmattarella vei Aleksandriaan egyptiläisille kolikuorman,
hän sai lastata sijaan kuorman polttouhrinluita engelsmannille.
Näin Raahen laivat "seelasivat haminasta haminaan lastaten ja
lossaten", ja joskus sattui viisi, kuusikin raahelaista merenkiertäjää
yhtaikaa samaan satamaan. Jo yhdellä Mustanmeren koli- ja vehnämatkalla
laiva saattoi joskus ajaa hintansa, ja mitä sen jälkeen ansaittiin,
kertyi voitoiksi laivapatruunien arkkuihin. Rahtimaksuja karttui
aina joka matkasta. Kapteeni hoiti asioita ja pani kirjoihin laivan
kulkemiset sekä lastaus- että lossaussatamassa. Kapteenilla monesti oli
osuutta laivaan, ja silloin hän sitä huolellisemmin ajeli ja ahkeroi.
Laivan omat miehet siihen aikaan vain itse toimittivat lastaamisen ja
purkamisen, _stuuvarstööri_ oli vain päällysmiehenä. Miehet saivat
kanniskella laivaan milloin lankkuja, milloin viljasäkkejä, ja taas
toisessa paikassa raahata niitä maalle.
Mutta merellä ja laivalla oli merimiehen oikea työmaa. Työskentelyä,
laivanhoitoa varten, oli miehistö jaettu kahteen vartiostoon:
_styyrpuurin_ ja _paapuurin_, eli oikean ja vasemman puolen _vahtiin_.
Styyrpuurin vahti oli "kapteenin vahti" ja siitä huolehti konstapuli,
ja paapuurin vahti oli perämiehen hoidossa. Vuoroon, sekä yöllä että
päivällä, neljä tuntia kerrallaan, kummankin puolen miesten piti olla
toimessa ja vuoroon he saivat levätä. Siten aina oli ja vaihtui vahti
ja vahti. Aamulla 8—12 oli _första vahti_, sitten neljin tunnein,
_pitkä vahti, koira-_ eli _papiaani-vahti, yövahdit_ ja _aamuvahti_.
Ajankuluminen määrättiin oikein vanhaan aikaan _tiimaklasilla_, joka
oli perässä _ruorimiehen_ luona. Aikaa tarkaten ruorimies aina huusi
"klasinsa", ja keulassa seisova _uutkiikimies_ heläytti sen isoon
malmikelloon. Ensi puolentunnin kuluttua vahdin muutosta ruorimies
huusi: "Ett glas!" ja uutkiiki iski lyönnin, tunnin päästä: "Två glas!"
ja kaksi heläystä, puolentoista tunnin; "Tri glas!"... kunnes neljän
tunnin kuluttua kuului: "Åtta glas!" ja kahdeksan lyöntiä. Silloin
styyrmanni taikka konsti komensi: "Vahti alas! — Vahti ylös!" Levolla
oleva vahti _purrattiin_ ylös toimeensa. Varsinkin yöllä, kun miehet
sitkeästi nukkua jyristivät, _purraamamies_ sai pitää aika rönkynän,
ennenkuin kaikki olivat hereillä. Monet olivat ruotsalaisilta oppineet
_purrauslaulun_ ja sitä hoilaten ajettiin miehiä hereille:
Reis, oppo man i fram paapuurska vakten!
Reis, reis, reis, denne roret i hand!
Reis, reis, reis, oppo förut po pakken!
Osi noga efter seeglaren! Osi noga efter land!
Ja lopuksi huudettiin:
I Guds namn, otta glaas!
Liikkuvassa asunnossaan oli miehillä kyllä työtä. Vuoroonsa heidän
piti olla _ruoriratin_ ääressä _ruoria_ hoitamassa. Kapteeni vain
antoi kurssin _ruorimiehelle_, että "styyrää tuota", ja miehen piti
styyrätä, eikä saanut "entrata", ennenkuin kapteeni käski. Siinä
asiassa olikin miehellä oppimista. Ruorin _spaakoista_ vääntämään,
niin että _styyrreepit_ akselissa kitisivät, kyllä pian harjaantui,
kun ensin oli vanhan tottuneen miehen mukana kokeilemassa, mutta
_kompassin_ oppimiseen lantakuormia ohjaillut renkimies sai ottaa
kaiken ymmärryksensä. Kalamiehen kompassin myötäänmeriset, kaakot,
luoteiset, koilliset ja kaikki kahdeksan tuulta moni kyllä osasi,
mutta eri asia oli osata merimiehen kompassin _kolmekymmentäkaksi
sträkiä_, ja siihen vielä _puoli-_ ja _kvarttisträkit_, lisäksi kaikki
"ruotiksi". Joka poika ei niitä kyllä oppinutkaan. Friisen Feffakin,
vaikka oli muuten hyvä merimies, seilasi aina vain "uusti-västiä",
vaikkei sellaista sträkiä kompassissa olekaan. Mutta kun pani päähänsä
_kompassilaulun_, jossa kaikki sträkit lauletaan, niin kompassi tuli
sentään viimein selväksi. Päiväkausittain sai kyllä sadat kerrat
laulamasta päästyäänkin laulaa:
Nuurtil-uusti, ruur-ruur-uust,
ruur-uustil-ruurt, ruur-uust;
ruur-uustil-uusti, uust-ruur-uusti,
uustil-ruurti, uust.
Uustil-syytti, uust-syyt-uust,
syyt-uustil-uust, syyt-uust;
syyt-uustil-syytti, syyt-syyt-uusti,
syyttill-uusti, syyt.
Syyttil-västi, syyt-syyt-väst,
syyt-västil-syyt, syyt-väst;
syyt-västil-västi, väst-syyt-västi,
västil-syytti, väst.
Västil-nuurti, väst-nuur-väst,
nuur-västil-väst, nuur-väst;
nuur-västil-nuurti, nuur-nuur-västi,
nuurtil-västi, nuurt".
Silloin kun laulu oli päässä, ruorimies kyllä osasi paikalla pyöräyttää
oikein, kun kapteeni antoi kurssin, vaikkapa: "Nuur-uustil-nuurt,
kvart nuurt!" taikka: "Nuur-uustil-uust, half uust!" taikka:
"Syyt-västil-syyt, kvart väst".
Vain pari tuntia kerralla mies jaksoi seisoa ison laivan peräsimessä,
ja pahoilla ilmoilla piti siinä olla kaksikin miestä yhtaikaa. Raahen
laivoissa oltiin ruorissa tavallisesti vain tunti kerralla, ja
8—10-miehisissä pikku laivoissa tuli vartiovuorossa aina tunti ruoria,
toinen uutkiikiä.
Vuoronsa mukaan miesten piti olla _uutkiikissä_, yöt, päivät, tunti
kerrallaan seisoa keulapakalla tähystämässä aavaa merenselkää. Nukuttaa
siinä uutkiikaria kovin tahtoi, mutta valveilla piti pysyä ja heti
ilmoittaa, mitä merkillistä ja vaarallista näki merellä. "Valkia
näkyy!" piti huutaa, kun näki jonkun toisen laivan merkkilyhdyn
loistavan pimeässä, mutta samalla piti heti katsoa, "onko oma valkia
reilasa".
Toiset vartiomiehet saivat työskennellä purjeiden hoitamisessa, ja
siinä kyllä olikin puuhaa. Purjelaivoissa piti myötäänsä "seelejä
prässätä" sen mukaan, miten milloinkin tuuli kävi. Ja miltei yhtä
päätä miehiä _jumppautettiin_, kiivetettiin mastoon korjaamaan
milloin mitäkin, sellaistakin, mikä ei ollut tarpeellistakaan. Mutta
kiivetä piti, kun komennettiin: "Jumppaa päälle vain!" Muuankin
merimies-laulaja kertoo:
"Ja raakamme oli silloin
pilivinnihin prassattu,
paapuurin halseille
tiktihin haalattu.
Vaan kohtahan meitä huuettiin
akterprasseja haalaamaan;
sitten taas me lähettiin
syyt-västiä styyräamään".
Ellei muuta työtä ollut, saattoi häijy kapteeni tai perämies määrätä
miehen vaikka luuta olalla kävelemään kannella. Mutta suuria raskaita
märssyjä sai koko miesjoukko olla _haalaamassa_ ylös. Silloin koko
vartiovoimalla kiskottiin _hiissausköydestä_ ja laulettiin. Sillä
laulun tahdissa kävi työkin paremmin ja helpommin. Muuan taitomies
lasketti yksinään laulun sanat, ja silloin jännittäydyttiin
kiskaisemaan, ja sitten koko voimalla paukautettiin vauhtisanat sekä
samalla tahdin mukaan kiskottiin köyttä. Hyvällä tuulella ollessaan
miehet saattoivat hiissata ja lasketella:
Meripoika kun merta seelailee,
huu veiju vei, huu veiju vei,
ja seelejänsä reevailee,
huu vei, huu veiju vei.
Kun Helsingöris heisattiin,
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin haaven i god mojen sei,
huu vei, huu veiju vei.
Kun Pohjanmerta poikkipäin,
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin Lontonis ja Leveris,
huu vei, huu veiju vei.
Englannin parhais tansseisa,
huu veiju vei, huu veiju vei,
ei kaheksaatoista vanhempaa,
huu vei, huu veiju vei.
Englannin immet ihanat,
huu veiju vei, huu veiju vei,
ei kiellä tyköns' tulemast',
huu vei, huu veiju vei.
Kun kaikki seelit on aivan kiinn',
huu veiju vei, huu veiju vei,
niin kapteeni antoi konjakin,
huu vei, huu veiju vei".
Monet englantilaisilla laivoilla purjehtineet merimiehet osasivat
engelsmannin _haalaus-_ ja _säntilauluja_. Vitolin ja Pyykin olivat
mestareita laulamaan engelskaa, ja Matti Aukusti Oravan johdolla
haalattiin ja laulettiin:[49]
What shall we do with a drunken sailor,
blow, boys, blow!
And what shall we do with a drunken sailor,
blow, boys, pull, boys, blow!
Miesjoukko oli puskemassa silloinkin, kun kroospelillä ja kongspelillä
hivattiin ankkuria sekä suuria raakapuita. Sekin työ toimitettiin
laulun voimalla. Lähti laulajista väkeä, kun lasketeltiin joukolla,
vaikkapa:
Tuolla on minun kultani,
hivu vei, sous sänti janoo,
pauhaavan meren aalloilla,
o, lans, o plei, o, Meksiko!
Mutta vielä paremmin työ kävi, kun laulettiin:
Kun on ankkuria hiissataan
niin speli äänens' antaa,
vain Luojapa sen tietänee,
koska pääsen kotirantaan.
Siis hurratkaamme vain,
onhan se tapamme ain!
Vaivoja se nähä saa,
ken seelaa Suomenmaasta.
Kaikki neiot Braahesa
ne ovat tuttavamme,
pian meiät unhottavat
ja ovat pettäjämme.
Siis hurratkaamme...
Sillä Raahen meripoikain mielessä yksin Filadelfian satamassakin
saattoi asustaa kotikylän tyttäristö, ja siltä pohjalta usein lähti
hivauslaulukin soimaan. Ja niinpä taas hivattiin ja laulettiin:
"Lauletaanpas noista flikoista,
hurraat
ja noista kaupungin piikoista,
hurraa!
joita on joka talosa
ja plankkikengät on jaloisa.
hurraa!
Ehu reis sänti jäänoo!"
Ja Turkinmaalla "Kustjentin" satamassa, kun Raahen pojat lastasivat
vehnää, ja Etelän komeat tummat tytöt kiiluvin silmin seisoivat
rannalla katsomassa, Pohjan miehet hiissatessaan laulelivat vain "metän
kylän" tytöistä:
"Aljetaanpas laulella
flikoista fiineistä
ja heijän pukineistansa
ja krinuliineistä.
Krinuliini talvella
se on juur' kylmä taas,
vaan kesällä ja keväällä
se passaa Suomenmaas".
Ihastellen Turkinmaan tytöt katselivat ja kuuntelivat, ja matkien he
huusivat Raahen pojille:
— Hiissa haala, ankkaraa-a!
_Pumppaaminenkin_ piti toimittaa joukkovoimalla. Sekin työ luonnistui
parhaiten laulun tahdissa, ja laulun menon mukaan miehet keikkuivat
pumpputangossa. Talvitien Salu päästeli _pumppauslauluna_ pitkän jutun
merirosvoista:
Yksi laiva lähti Jipraltarin
kaupungista seelaamaan
ja Ustinjaan menemän piti,
vaan välillä tapas sen yksi meriryöväri,
joka oli musta ja suuri.
Hän präijäsi meijän kapteeniltamme,
mihin laivan seelaaman piti.
"Ustinjaan meijän menemän pitää
juuri rauvan ja teräksen kans'".
"Vai tahotkos lossata sun lastis mulle,
vai tahotkos kruuti ja kuulat?"
"En lossaa minä mun lastiani sulle.
Vain anna tulla kruuti ja kuulat".
Sen ensimmäisen skotin
kun meriryöväri ampu,
se vei yhen miehen ruorista.
Vaan meijän kapteeni kun ampu
se ensimmäisen skotin,
se vei viis miestä täkiltä.
Meijän kapteeni kun ampu
sen toisen skotin,
se vei stangot ja raa'at.
Sitten me seelasimme vuorokauven toista
ja pääsimme ryöväristä friiksi.
Mutta Miemelinillä oli mukava pumppauslaulu, jonka loppujutkutus sopi
mainiosti pumpputangon liikkeeseen. Ihan itsestään tanko liikkui, kun
Niemelin lauloi:
Mistäs tulet, kustas tulet,
poikani poloinen?
Vält mai, pumppai, polijante jaa,
poikani poloinen!
Vält mai, pumppai, polijante jaa,
poikani poloinen!
Meren rannalta, meren rannalta,
muorini kultainen.
Vält mai pumppai, polijante jaa,
muorini kultainen.
Laivan nopeuttakin miesten piti mitata, _lokata_. Mittaaminen
toimitettiin _lokiliinalla_. Se oli pitkä monisolmuinen nuora, jonka
solmujen väli oli yhtä mones osa meripenikulmasta kuin _lokiklasin_
juoksuaika, 14 sekuntia, tunnista, ja liinan toisessa päässä oli
kolmikulmainen lautapala, niin että se laivanperästä mereen heitettynä
veti liinaa muassaan. Kuinka monta solmua ehti liinaa solua ulos siinä
ajassa, kun lokilasin hiekka juoksi tyhjiin, yhtä monta "solmua" eli
meripenikulmaa pyyhkäistiin tunnissa, joskus kymmenen ja kaksitoistakin.
Pahoilla vesillä piti ahkerasti _luojata_, tutkia meren syvyyttä
sekä pohjan laatua. Luotaaminen toimitettiin _luotiliinalla_, jonka
päässä oli kolopohjainen lyijypaino. Painon kolossa oli talia, johon
merenpohjasta voi tarttua hiekkaa ja muuta roskaa. Tottunut merenkävijä
saattoi sumuisella ilmallakin siitä päätellä, millä paikoilla oltiin.
Varsinkin Pohjanmerellä jouduttiin useasti ajelemaan luotaamisen
varassa. Siellä näet usein tahtoi heittää ilmat niin sekaisiksi, ettei
päivää näkynyt ensinkään. Pohjanmeren "seelarit" oppivatkin pian
laulamaan:
Voipa tuota Pohjankinmerta,
jota luojattiin satakin kertaa,
ennenkuin Englannin nähdä saimm'.
Hei! Juuliaa nähdä saimm'.
Kaikkiin talontöihin piti ensikertalaistenkin tottua. Puosu vielä
opetti heille kaikenlaisia merimiehen taitoja. He saivat oppia köyttä
klääjäämään ja pleissaamaan sekä _lyhyellä_ että _pitkällä pleissillä_,
punomaan _ymmyrkäisiä_ ja _puoliymmyrkäisiä_ köydensilmukoita sekä
pujottelemaan kolmesta, neljästä, viidestä säikeestä köyden ympärille
somia _osmonsolmuja_, jotka estivät, ettei käsi päässyt köydessä
luikumaan. Lisäksi jummannien piti oppia muistamaan satojen köysien ja
kymmenien purjeiden ja raakojen sekä kaikenlaisten laivan esineiden
ja osien nimet. Muutamassa viikossa entisen renkimiehen täytyi ruveta
puhumaan aivan uusilla kielillä, jopa ajattelemaan toisia asioita ja
toisella tavalla kuin ennen patruunin pellolla hääriessään, näkemään
eri uniakin kuin patruunin pihapirtin makuulavalla. Täällä oli
kokonaan toinen maailma kuin se, mikä näkyi patruunin korkeallekin
tavarakuormalle. Sai siellä savolainenkin toisenkin kerran manailla:
— Tuhat pärele, ku tuoll' laevas pittee olla monenlaesta puksryötä ja
paksreätä, rimrissoo ja ramrissoo, roppuu ja räijärii.
Kovalle siinä maailmassa kyllä entinen renkipoika otettiin. Laivan
keikkuminen jo kiusasi monet miehet puolikuoliaaksi. Mutta tämä
vanhoja merikarhuja vain huvitti: "Vieläkö puolustat renkiä? Vieläkö
piät renkien puolta?" toiset vain kyselivät, kun puolikuollut
entinen renki "syötteli simppuja". Ja vielä: "Teitkö nyt merivalas?
Katotaanpa, onko heinänkulmuja niskasas... On vielä, on vielä... Vanno
vielä!" Kaikenlaista pikku ilkeyttäkin tehtiin ensikertalaiselle:
jos hän ei tahtonut herätä vahtivuorolleen, hulautettiin niskaan
kylmä vesiämpärillinen, ja vapaavuorollaan nukkuessa sidottiin
mies penkkiin ja huudettiin: "Nouse haalaamaan!" Vanhat merimiehet
useinkin vedättivät nuoremmilla jaloistaan saappaat ja housutkin, ja
komentelivat heitä puolestaan omille vartiovuoroilleen. Uppiniskaista
ensikertalaista varsinkin kiusattiin ja kiivetettiin mastossa yhä
uudestaan ja uudestaan, kunnes miehen täytyi talttua. Kuperakantisesta
"rengin arkustaan" jummanni sai niin paljon pistopuheita, että
moni hyvinkin pian löi sen pirstoiksi ja heitti mereen ja laitatti
timperillä oikean merimiesarkun. AIakopsan Santeri oli kyllä niin
sisukas, että kuperakantisineen tuli takaisin Roskan redille. Mutta
kun toiset vieläkin kävivät kimppuun, että "ei oteta sinua mukaan, kun
tuommoisia renginarkkuja kuljetat... häväiset meijät,... tytötkin
pelkäävät", niin jo Santerinkin sisu loppui. Hän sulloi tavaransa
säkkiin sekä Spanjasta ostettuun kapsäkkiin ja paiskasi korean
kotiperintönsä mereen Pauhakarin taakse.
Mutta "Tanskinsuntisa", Helsingöristä lähdettyä ja ennen Skagerrakiin
tuloa, oli _Kollennokka_ kaikkien ensimatkan miesten kauhunpaikka.
Sen ohitse ei päässyt yksikään laiva niin, ettei kamala _Kollen ukko_
astunut reelingin ylitse puuriin kysymään:
— Montako ensi reisun miestä on laivasa?