hoidettiin kymmenlukuisia seelejä, laivan komeita kulkuneuvoja, ja
sadat plokit siinä kitkuivat ja kitisivät, Kallis olikin suuren
täysirikisen laivan riki. Se maksoi monesti yhtä paljon kuin koko muu
laiva.
Purjeilla ajettiin merellä. Mutta haminoissa ja möljissä täytyi
laivaa liikuttaa miesvoimin. Sitä varten seisoi laivan keulapakalla
pysty pelistukki, _kongspeli_, jota kiertäen laivaa haalattiin ja
siirrettiin, ja sillä myöskin hivattiin purjeiden raskaita raakapuita.
_Kroospelikin_ tarvittiin. Sillä kiskottiin ankkuri irti merenpohjasta
ja sitten kongspelillä nostettiin _kraampelkkaan_ laivan laidalle.
Kroospeli oli kongspeliä väkevämpi, hammaslaitainen pelistukki. Se
oli kannella keulapakan alla, ja pakalla oli pelin _palangsi_, jota
käytettiin _spaakoilla_ ylös alas keikuttaen.
Ison laivan piti varustaa matkaansa useita veneitäkin. Tarvittiin pari
suurta _parkkaasia_, pelastusvenettä, _sluupi_ ja _jiki_, sekä vielä
pieni _kokkipaatti_. Veneet olivat, mitkä kannella, mitkä skanssin
katolla taikka riippumassa _taaveteissa_. Parkaasilla miehet soutivat
maihin, kun jäätiin kauas selälle ankkuriin. Sillä kuljetettiin myöskin
ankkureita sekä muita raskaita tavaroita, ja kun _haaveri_ taikka muu
merihätä tuli, täytyi uskoa elämänsä parkaaseihin. Jikillä soudettiin
neljän miehen voimalla kapteeni maihin, ellei ollut kovin pitkä
matka, mutta pitkästä matkasta purjehdittiin kapteenin kanssa rantaan
sluupilla. Kokkipaatilla souteli kokki vain maalla keittämässä, kun
joissakuissa satamissa ei tulenvaaran takia saanut laivoissa tuhrailla
tulen kanssa.
Keskilaivassa, isonmaston luona, olivat laivan _pumput_, joilla
laiva pidettiin "läntenä", Hengenpelastamista varten oli laivassa
vielä _liivpärjäreitä_, neljä isoa rengasta, kaksi perä- ja kaksi
keulaskrankissa.
Paljaana tervattuna lankkuna oli laivanpohja raahelaisen timperin
jäljiltä. Tällaisilla aluksilla kyllä hyvinkin ajettiin pohjoisilla
kylmillä vesillä, mutta jos lähdettiin laskettelemaan Intian merille
ja muille lämpöisille vesille, ei tervatenkaan tehty puinen pohja
pätenyt. Kuumien seutujen hirveä vesimato, _longhals_,[48] siellä hyvin
pian söi pohjan kelvottomaksi. Se oli korttelia pitkä, pikkusormen
paksuinen ilkeä mato, joka toisen päänsä iski laivanpohjaan ja toisen
hävyttömänä monisormisena kourana ojensi ulos. Koko laivan alus
ahtautui matoa täyteen niinkuin turpasmättääksi, ja laivan kulkua
tällainen syöpäläisjoukko hidastutti tavattomasti. Puupohjaisen laivan
olikin paras pysytellä viileillä vesillä. Mutta kun Englannin taikka
myös Antverpenin kuivissa tokissa iskettiin laivan pohjaan _vesilinjaa_
myöten kuparinen peite, uskalsi tällaisella _kuparipohjaisella_
aluksella kyllä työntyä longhalsien joukkoon, — Omassa rannassa ei
Raahella ollut kuivaa tokkaa, missä laivanpohjaa olisi voitu kuparoida,
Mutta entisaikaan oli Maivaperässä _roopenkki_, jossa korjausta varten
saatettiin laiva kallistaa.
Täysirikisiä fregatteja raahelainen ei kovin ahkerasti rakennuttanut,
vaan useammin takiloi kolmimastoisen aluksensa joko _parkkilaivaksi_,
asettaen perämastoon vain _kaffelseelit:_ mesaanin ja _topseelin_,
taikka _skuunariparkiksi_, jolloin isoonmastoonkin pantiin
kahvelipurjeet ja vain keulamasto jäi hoitamaan raakapurjeita.
Useasti patruunit lyöttivät myöskin isoja 350:nkin lästin _prikejä_,
kaksimastoisia täysin rikattuja aluksia, sekä pieniä 40—60 lästin
_skuunareita_, jotka niinikään olivat kaksimastoisia, mutta vain
etumasto oli täysirikinen, takamastossa kahvelipurjeet. Lyhyen
matkan, Pohjanlahden ja Itämeren, purjehtijoita olivat myöskin pari-,
kolmikymmen-lästiset _kaljaasit_, joiden kahdessa taikka kolmessa
mastossa oli vain kahvelipurjeita. Pienet, 10—20 lästin vetoiset
_jahdit_, yksi- tai kaksimastoiset lastipaatit, kolusivat ympäri
Suomen rantoja, kaikkein ahkerimmin Pohjanlahden perukoita. Mutta
yksimastoiset _kutterit_ olivat vain joutavien herrojen lystivehkeitä,
joita ei vanha raahelainen tarvinnut.
Joka talvi Raahen laivavarvissa oli ainakin joku laiva syntymässä, ja
useasti kalkuteltiin yhtaikaa jokaisessa viidessä varvissa. Niinpä 1865
lyötiin viisi laivaa, ja 1863 iskettiin seitsemän alusta: parkkilaivat
_Hermes, Astrea_ ja _Satama_, prikit _Sampo, Gephion_ ja _Eos_ sekä
jähti _Toini_, samoin taas 1856. Mutta 1857 lykättiin Raahen varvista
vesille kahdeksan laivaa, kuunarit _Ruona_ ja _Vilkas_, parkkilaivat
_Tapio_ ja _Jenny_, prikit _Norden_ ja _Chloris_ sekä fregatit
_Delphin_ ja _Amphion_.
Raahen redarit ristivät laivansa hyvin usein muukalaisilla nimillä. Oli
Amphitriteä, Hermestä, Venusta, Freytä, Aihionia, Tuppenia, Hönania,
Stora Mollania ja Otteljanaa. Nähtiin myös omien suurpatruunien
kaimoja: Matts Augustia, Fredriciä, Johan Langia ja Johan Fellmania
sekä patruunittarien ja patruunien tyttärien kaimoja, kuten, Jenny,
Louise, Sophia, Betty ja Nanny. Mutta monet ristiäiset pidettiin
sentään suomeksikin ja saatiin vesille Valoa, Vellamoa, Aaltoa, Tähteä,
Saamaa, Impiä, Lempiä, Kirppua, Salahmia, Ruonaa ja Roskaa.
Mutta kun Johan Langin parkkilaiva 1875 ristittiin nimellä _Bacchus_,
niin koko Raahen merikansa sitä kummasteli:
— Ompa pantu ruma nimi komealle laivalle, kun Pakhuusi!
Herne kiehuu.
"Jo herne kiehuu! Lähetäänpä ottaan hernettä!"
Näin huudahtelivat merimiehet ja monet nuoret renkimiehetkin toisilleen
astellessaan kaupungin katuja. Sillä _sjömanshuusin_ katolle oli
kohotettu lippu, joka merkitsi, että "nyt on paikat auki".
Oli syyskesän pyhäpäivän iltapuoli, ja meriväki hankkiutui taas
suuriin tansseihinsa, joita ahkerasti oli pitkin kesää pidetty missä
milloinkin. Mutta kun nähtiin merimiestalon _flaku_ taas komeana
ja kutsuvana heilumassa pyhäillan hengessä, niin monen joutilaana
hummanneen merimiehen vanha veri nousi, ja merenkävijä asteli jälleen,
kuten monesti ennenkin, merenrantataloon ottamaan vanhaa tuttua
"hernettä". Herne kun oli laivakansan tärkeimpänä syötävänä, niin
vanha laivanasukas käydessään ottamaan _pestiä_ eli _fyyryä_ uudelle
matkalle, sanoi vain ottavansa "hernettä".
Laivan redari oli talossa "herneen" antajana, ja hänen kanssaan
saivat merelle lähtijät tinkiä ja sopia palkasta. Tingittiinkin siinä
molemmin puolin. Mutta jos meripoika oli jo ennättänyt kääntää nurin
kukkaronsa entisistä ansioista, ei hänellä ollut paljon puolta, vaan
täytyi melkein tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Ne kyllä, joilla oli
vielä säästöjä, pitivät puolensa, eivätkä viitsineet varsin helpolla
lähteä — ennenkuin rahat olivat lopussa. Suuri ei kyllä ollut entisten
merenkävijäin palkka, 35—40 markkaa kuukaudelta, niinä aikoina,
jolloin nykyiset vanhat "seelarit" olivat parhaillaan. Sitten kyllä
myöhemmin palkat kohosivat 50—60:neen, ja taitavat timperit saivat
70—80:kin markkaa, mutta huonosaattoisten merimiesten täytyi aina
purjehtia huonoilla palkoilla. Lopuksi kun palkasta oli sovittu, piti
töhertää nimensä taikka puumerkkinsä paperiin, vaikka "se oli luvatonta
peliä... ei mikkään pyhänä tehty kontrahti olisi pitänyt lain eesä".
Ja redari antoi merimiehelleen _fyyrynottorahaa_ kymmenen, parikymmentä
markkaa, jotta sai mennä ostamaan olutta, "kun herne alkoi janottaa".
Monet komeat rengitkin, jotka olivat maalta tulleet patruunia
palvelemaan päästäkseen vasta merelle, astelivat rantatalon lipun alle
ja pistivät merkkinsä paperiin. Mutta palkkaa luvattiin heille aluksi
vain viitisentoista markkaa kuussa. Ja Skogmanin Jaako mittakeppeineen
oli merimieshuoneella heitä mittaamassa ja punnitsemassa kirjoihin
panoa varten. Vieläpä ensikertalaisten piti seuraavana päivänä käydä
raatihuoneessa vannomassa merimiesvala. Se oli ankara vala. Kaksi
sormea pyhälle kirjalle asetettuna piti sielunsa autuuden uhalla
luvata, että on aina tottelevainen ja kuuliainen päämiehilleen ja
aina katsoo ja edesauttaa laivan ja sen tavaran parasta, eikä karkaa
laivasta. Silloin oli entinen renki muuttunut merimieheksi, ja moni
tunsi muuttuneensa melkein kuin eri mieheksi, Madetojan Jaakokin,
Lundbergin renkimies, astui herneenotosta pestikymppi taskussa
huudahtaen:
— Nyt sitä kelpaa ihmisten joukosa olla!
Ja ainakin valkean etumuksen mies laittoi heti rintaansa, ja pystynä
hän astella teikkaroi sontakuorman jäljessä pitkin katuvieriä,
harjoitellen jo merimiehen heiluvaa käynninmallia sekä hyräillen:
Lahella laiva pieni,
se minua aattelee,
se monen kullan silmät,
vesille jättelee.
Saattoipa Jaako laulella Järvinin Jussinkin sepittämää värssyä:
"Kun ajatukset aivan kaikki
ulkomaille sulkeepi,
Kun nuo hyvät seelilaivat
sieltä tänne kulkeepi".
Monta kymmentä merimiestä voitiin kerralla karsia Raahen parhaasta
mieskansasta, Sattui joskus viisikin laivaa yhtaikaa _mönsträttäväksi_,
ja silloin kysyttiin miestä, sekä tottunutta mereneläjää että
patruunin renkiä. Viisi laivaa saattoi vetäistä pienestä kaupungista
60—80 miestä, ja iloiset merimiestanssit muuttuivat surullisiksi
jäähyväistansseiksi.
Laivan _besättningin_ suuruus oli laivan mukainen. Kuunarin
besättninkiin kuului vain kahdeksan merimiestä, ja prikissä tarvittiin
tusinan verran, mutta ison parkkilaivan ja fregatin herneenottoon sai
astua parikymmentäkin miestä, ja heille kaikille oli kyllä tehtävää.
Kapteeni oli koko joukon päämies ja laivan herra, ja hänen apulaisinaan
olivat perämiehet, ensimmäinen perämies, _styyrmanni_ eli _styyry_, ja
toinen perämies, _konstapuli_ eli _konsti_, laivan taloudenhoitaja,
jota myös sanottiin "luunpunnittijaksi", vaikka hänellä oli "toisen
perämiehen virka seelatesa ja hoiti kapteeninvahtia akterisa". Laivan
ruoanlaittajana oli _kokki_, kapiisin isäntä. Nämä kaikki olivat
peräpuolen, _akterin_, "herroja"; perämiehellä oli oma kajuuttansa, ja
konsti sekä kokki asuivat samassa kopperossa.
Mutta laivan etuosa, _föri_, isosta mastosta alkaen, oli varsinaisen
miehistön puoli. Siellä häärivät suurimpina herroina _timperi_ ja
_puosu_. Edellinen hoiti laivan kirvesmiehen ammattia ja jälkimmäisen
virkana oli huolehtia, että laivan tavarat, köydet, purjeet ja muut,
olivat aina kunnossa. Puosu olikin vanha, kaikki meret ja haminat ja
laivat tunteva merenäijä, eikä siihen virkaan sanottu pääsevänkään,
ennenkuin oli ollut "ainakin kolme kertaa poksisa". Päävoimana oli
laivassa monia matkoja kulkeneita _matruuseja_, ja "toisen reisun
poikia", _lätmatruuseja_, sekä _jummanneja_ eli "ensi reisun poikia",
ynnä vielä joukon jatkona nuori _kajuutpoika_, joka kahdeksan markan
kuukausipalkasta piti puhtaana kajuutat ja kapelkatit, kantoi ruoan
kapiisista pöytään ja oli keittiössä kokin apulaisena, vieläpä viskeli
kapteenin koiransonnat kannelta mereen.
Mutta kajuutpojasta voi seuraavassa herneen otossa jo tulla jummanni,
jopa sitten taas matruusikin. Voipa poika kerran kohota konstinkin
virkaan sekä vielä styyryksikin, jos kävi Vaasan "navigatsuuniskoulua",
kuten vanha Jaako Marjelin ja moni muukin Raahen entinen kajuutpoika.
Saattoi entisestä kajuutpojasta tulla joskus kapteenikin, kun vain
jaksoi paljon käydä sekä merta että navigatsuuniskoulua. Moni
raahelainen täysirikisen laivan komentaja oli aloittanut meren
käyntinsä kaikkein komentamana kajuutpoikana.
Vanhaan aikaan useimmat Raahen kapteenit olivat vain _Itämeren
kapteeneja_, sellaisia "copvardie skeppareita" eli _kippareita_,
joilla oli lupa purjehtia vain Itämerellä ja Pohjanmerellä, mutta
eivät saaneet mennä ulommaksi Englannin kanaalia. Heidän tietonsa
ja taitonsa riittivät vain pienille vesille, joilla voitiin ottaa
merkkiä maastakin. Itämerelläkin näki maita joka päivä, eikä sen
tähden tarvinnut osata määrätä muuta kuin sen, miten kaukana oltiin
pohjoisessa auringonlinjasta. Tämä määrättiin helposti _sekstantilla_
"observeeraten" ja mitaten matka horisontista auringon alareunaan ja
siitä laskien. Mutta nämä taidot eivät auttaneet suurilla maailman
merillä, joita sai väliin kuukausittain luovia näkemättä muuta kuin
vettä ja taivasta, ja kumminkin piti tietää, missä milloinkin oltiin.
Siellä piti osata määrätä olinpaikkansa myöskin "länteen ja itään".
Siinä ei auttanut sekstantilla observeeraaminen, vaan täytyi osata
tarkoilla "lunaarilaskelmilla" kuusta ja tähdistä tutkia paikka, missä
laiva kulloinkin seilaili. Tähän ei Itämeren kapteenien laskutaito
ulottunut, vaan he olisivat sekstantteineen oikealla oseaanilla
joutuneet ajelemaan aivan niinkuin Jumala olisi sallinut. Vaikka
kävihän kippari Cajanuksen kerran Itämerelläkin niin nolosti, että
yrittäessään ajaa Hampuriin tulla paukahtikin Riikaan.
Usein täytyi Raahen entisten patruunien, kun ei omassa kylässä ollut
kylliksi valtamerien kävijöitä, turvautua ylpeisiin Ruotsinmaan
kapteeneihin ja Suomen rantaruotsalaisiin, jotka monta kertaa olivat
suurempia herroja kuin itse laivan isäntä, ja laativat sellaisia
papereita ja kirjoja, ettei isäntä niitä aina ymmärtänytkään.
Saattoivatpa he hyvinkin vain nauraa, kun vanha kunnon patruuni, joka
kyllä osasi hoitaa omat, suuretkin asiansa, tilikirjaa katsellessaan
tiedusteli, missä kummassa se Transportin hamina on, kun siellä
aina pitää käydä, vaikka siellä on niin hirveät menot, jos kyllä
on tulojakin, että ei sinne pidä vasta mennä. Mutta yhä useammat
rikkaat patruunien pojat kävivät Tukholman merikoulussa oppimassa
lunaari-laskelmia ja muita valtamerien vaeltamisen salaisuuksia. Nämä
kyllä sitten selvittivät isäpätruunilleen senkin, missä on Transportin
hamina. Ja näiden "eesä" taas monet merenkävijät suorittivat tutkinnon,
saaden Itämeren kapteenin todistuksen, Tukholman koulun käynyt _Karl
Hybinette_ esim. opasti muutamia merenkulkijoita ja antoi heille
todistuksen.
Parhaana aikana ja ahkerimmin laivoja mönsträttäessä Raahe tarvitsi
kymmeniä kapteeneja. Toiset lähtivät fregateilla ja parkeilla
puhkomaan valtameriä, toiset kuunareilla ja muilla pikku laivoilla
halkomaan Itämerta ja Suomen vesiä, ja paattiskipparit, kaipaamatta
sekstanttiakaan, ajelivat omilla jähdeillään minne milloinkin,
painolastissa ollen saivat laskea vaikka rantakivikkoon.
Useimmat kapteenit olivat oman kylän poikia, patruunien, edesmennettein
kapteenien, perämiesten ja merimiesten sekä käsi työmestarien poikia.
Vanhat merenukot vielä kyllä muistavat muinaisia päämiehiään, joiden
isäntävaltaan he joutuivat, kun herneen otettuaan astuivat _puuriin_.
Kokonainen komea sarja valkohattuisia reippaita merenherroja saattaa
siinä vaeltaa ohitsemme, lähtien ylpeästä _Reinin_ ukosta, joka
kovan paikan tullessa osasi äyskäistä: "Min' olen kuin kuningas!
Teijän täytyy totella!", aina pikkuiseen, mustaan ja pahansisuiseen
_Piki-Hinkkiin_ asti, jota toiset laivat satamissa tervehtivät
hiissaten lipun sijasta mastoon mustan pikihinkin. Muistista ovat
häipyneet jo kohta kaikkein vanhimmat ukot, _Storm, Tvetman, Lauraeus,
Almgren_, joiden lipun alla isät olivat purjehtineet. Vanhoina isien
aikaisina merenisäntinä joutuvat ohitse myöskin _Anders Stjernudd_
sekä, alkuaan ruotsalainen, pieni, mutta kunnon mies, _Isak Gellman_,
joka lahjoitti omaisuutensa kaupungin sairaalaa varten, eikä moni
muista enää _Henrik Ervastiakaan_, kovan kohtalon miestä, joka 1867
lähti Amerikasta Finlandilla viljalastissa Eurooppaa kohden häviten
ikuisesti sille tielle miehineen ja laivoineen. Samoin joutuu ohitse
toinen kovan onnen kapteeni, _Jakob Berg_, joka 1852 meni mereen
kaikkine miehineen. Mutta sitten seuraa pitkä jono ukkojen tuttuja
isäntiä. Siinä _Björkqvistejä, Lars_ ja _Johan_ sekä kunnon mies
_Fredrik_, joka kuljetti kaunista valkeaa Bacchus-laivaa vieden sen
aina onnellisesti perille, ajaen sillä joskus yhdessä toistakin
tunnissa Raahesta Tornioon. Mutta kerran jonkin laskuvirheen takia
komea Bacchus joutui Tanskan rannikolla myrskyn käsissä haaksirikkoon,
ja kapteeni otti sen niin pahakseen, ettei enää milloinkaan lähtenyt
merille. Siinä myöskin mainio kapteeni _Jonas Virpi_, monien laivojen
kuljettaja, sekä _Tabellit_, isä _Bertel_ ja poika _Bertel_, vielä
_Hybinettet, Karl_ ja _Gustaf_, edellinen taitava lunaarilaskelmissa
ja muissa meritieteissä samoin kuin merimiesjuttujen latelemisessa,
jälkimmäinen huonompitaitoinen. Muistetaan vielä hyvin äkäiset
äijät, pieni musta _Anders Lackström_, entisten Lackein jälkeläinen,
sekä _Anders Lindman_, topakan merimiehen muorin, Kaisa Lindmanin,
tuikea poika, joka teki merimiesten lauluja sekä kaiverteli kauniita
sinettejä, muistetaan pahankurinen _Juho Hannila_, vanha _Josef
Wahlgren_, joka hukkui Kanaaliin, sekä _Laurin_-ukko poikineen ynnä
kapteeni _Levón_. Vaeltavat sitten muistiin _Sundströmin_ veljekset,
kirjansitojan pojat, _Janne_ ja _Sanfrid_, sekä _Adolf Durchman_,
"Maitokapteeni", joka aina joi maitoa haminoissa ja kuljetti laivassa
vuohta saadakseen joka päivä rieskaa maitoa, — kelpo mies silti ja
itsepintainen merikarhu, niin että kerran monta vuorokautta risteili
Hyväntoivonniemen merillä löytääkseen karttaansa merkityn pienen-pienen
luodon, kunnes lopulta huomasi kärpäsen käyneen karttaa parantelemassa.
Samoin muistetaan _Viljam Vikander_, vanhan Virven poika,
kommodori-kapteeni, jonka kolme poikaa niinikään nousi kapteeneiksi,
mutta nuorimman, _Viljamin_, iso meri pyyhkäisi parkkilaiva Metsolan
kannelta Atlanttiin, kun oli kauhea ilma ja kovat kiljuvat tormit
vyöryttivät niinkuin kirkkoja yli laivan ja kainaloita myöten saatiin
kahlata kapiisin ja kajuutan välillä. Tuttuja ovat myöskin kapteenit
_Ignatius, Halmetoja_ ja _Rantala_ sekä taitava _Johan Sahlström_,
joka kuoli Norjassa. Eivät ole vielä unohtuneet ystävykset _Karl
Svanljung_ ja _Karl Ståhlbergkaan_, edellinen Ruotsista 1800-luvun
alussa tulleen "notarius publicuksen" jälkeläinen, hyvänahkainen,
pitkä ja komea mies, jälkimmäinen lyhyt, paksu ja ruma ukko, joka ei
vanhana enää viitsinyt mennä merelle, oleili vain kotona puita pilkkoen
ja joskus kehuskellen: "Jos kaikki viina olis yhesä paikasa, mitä
olen juonut, niin siinä sopis kyllä täysirikinen laiva seelaamaan",
Viimeisten aikojen miehiä jo olivat _Hans Johan Leufstadius_,
tupakkatehtailijan poika, raatimiehen veli, joka testamenttasi
talonsa kaupungille vanhojen kodiksi, kunnon kapteeni, vaikka miehet
häntä nimittelivät "Finkka-Jussiksi", koska hän ahkerasti ruokki
laivaväkeään leipäkeitolla, "finkalla". Samanaikaisia merenkävijöitä
oli _Johan Vestberg_, köydenpunojan poika, ja kaikkein viimeisimpiä
_Karl Sabutsky_, luotsin poika ja venäläisen upseerin jälkeläinen,
_Daniel Danielsson_, laivanrakentajan poika, sitten _Albert Snellman_,
sekä varovainen _Johan Byström_, taitavan laivantimperin Pyhälän
jälkeläisiä, sekä vielä elävä _Johan Himanka_, Johan Langin laivojen
monivuotinen kuljettaja, Raahen viimeisten purjelaivojen viimeisiä
komentajia. Monet kuunarien kuljettajatkin ovat Raahen ukoille hernettä
antaneet, sellaiset kuin _Kanniainen, Järvelin_ ja _Holm_ sekä
kaljaasin kippari _Erkkilän Simppa_, joka konsuli Soveliuksen Venuksen
ajoi karille ja sitten tuli isännälle poraamaan:
— Haaveri tuli... ja hammas meni!
Mutta laivanisäntä pisti vain markan kouraan ja sanoi:
— Ei huolita itkeä!
Moni ulkokylistäkin tullut patruunien laivojen komentaja on Raahen
ukkoja mastoissa jumppauttanut. Niitä oli Kokkolasta tullut
_Hillström_, jota sanottiin "Hiileksi", Kristiinan _Svanström_,
Kalajoen _Roos_, joka oli "parraita miehiä", sekä Oulun _Hjortman_,
joka aina otti ilosta ryypyn, kun asiat menivät hyvästi, ja taas
ryyppäsi mielipahasta, kun asiat menivät huonosti, vieläpä nakkasi
hyvät humalat pelosta, kun oltiin maihin tulossa. Mutta Mustaanmereen
miesparka ilo- ja sururyyppyineen lopuksi hukkui Minnet-laivoineen.
Vaasalaiset _Flinkenbergin_ veljeksetkin hyvin muistetaan. _Efraimkin_,
pahankurinen kapteeni, joka oikein osasi miehiä kiusata, joskus
hampainkin iski peukaloon, ja viimein äkäpäissään paiskautui yli puurin
Itämereen ja sinne jäi. Toinen veli, _Johannes_, ei ollut äkäpäinen
eikä kiusannut miehiä, piti vain joka aamu ja ilta rukoukset lukien
virsikirjasta ja veisauttaen virren, jolloin jummanni Himangan piti
olla lukkarina. Mutta ei rukoillut Kirkkonummelta tullut, Vaasaan
mennyt kapteeni _Erik Svan_, oikein pikkuruinen mies, — huusi vain
karkealla äänellä, niin että jyrisi, jopa väliin matalalla pämpällään
oikein möyrysi:
— Jos ette mua nää, niin kuulettehan te mun ääneni!
* * * * *
Tavattomat ruokavarastot piti sälyttää isoon, kaukamerille lähtevään
laivaan. Pitkin talvea täytyi olla eväiden hankintakiireissä.
Maalaisilta ostettiin lihaa ja läskiä, omia elukoita teurastettiin,
ostettiin eläimiä ja teurastettiin, ja suolattiin lihaa ja läskiä
monet suuret ammeet täyteen. Kuukausimäärin leivottiin merimiesten
eväsleipiä. Kylän eukot tulivat jo kahdelta, kolmelta aamulla
leipomatupaan möykkäämään, ja kaiket aamupäivät kuului tuvasta ison
leipomapöydän läikyttäminen. Kuivaa leipää karttui kokonaiset vuoret.
Suurissa laatikoissa kuin heinähäkeissä sitä ahdettiin sitten laivaan.
Jauhoja, ryynejä, herneitä, sokeria, teetä, kahvia, kaikkia piti
varustaa matkaan mahdottomat määrät, voitakin tynnyreittäin. Mutta
valmista puurotynnyriä ei sentään pantu matkaan, vaikka oululaiset sitä
väittivät, pilkaten Raahea "Puurokaupungiksi" sekä herjaten sen miehiä
"puurosaappaiksi", joilla on syötävänä "puuro illaksi, puuro aamuksi,
puuro puoliseksi myös". Oululaiset eivät olleet ensinkään tietävinään
eikä tuntevinaan, että heidän laivassaan oli eväinä haisevia
norssitynnyreitä ja että heidän hyvä kotikylänsä oli "Norsikaupunki"
sekä he itse "norsisaappaita". Vasta sitten muistivat, kun raahelainen
kysäisi:
— Montakos norrennahkaa menneekään oululaiseen töpöturkkiin?
Määrättynä lähtöpäivänä, kun "flaku se kaffelisa heilui", piti
kaikkien herneen ottaneiden olla laivalla, joka valmiina odotteli
Roskan redillä. Sinne entiset renkimiehet ensikertalaisina arastellen
kömpelösti jumppautuivat, sinne tottuneet lätmatruusit ja matruusit
kiipesivät, jopa vanhat puosutkin käpsähtivät ketterästi kuin nuoret
pojat. Vanhat merimiehet heti ensi töikseen katsahtivat ylös toppiin ja
rikiin, jotta minkälainen se on. Sillä siellä ylhäällä oli merimiehen
työmaa, ja laivat olivat hyvin erinäköisiä. Toinen laiva oli heti
ensi katsannolta hyvännäköinen ja miellyttävä, niin että heti tunsi
halua kiipaista ylös prassailemaan, mutta toinen laiva taas oli
ikävännäköinen.