niinkuin Kokkolan, Pietarsaaren ja Vaasan kauppasaksoillakin,
omat pienet markkinapirttinsä kamareineen, kauppapuoteineen ja
makasiineineen kahta puolta kauppakenttää, joka pitkänä avoimena
tanhuana ojentui mökkiryhmien välille kuten kaupungin katu.
Markkinatuvissaan patruunit asustivat markkina-aikana ja monella oli
rouvakin mukana kahvinkeittäjänä ja ruoanlaittajana. Puodeistaan ja
makasiineistaan porvarit myivät kaikenlaista tavaraansa suoloista ja
raudasta alkaen, ja maalaiset tarjosivat tuotteitaan vain kuormista.
Maanukkoa oli tavaton paljous taas koossa. Kansaa sekä mies- että
naiskansaa, jalkamiestä, hevosta ja hevosväkeä ja hevosenvedettävää
oli maantiellä ja joen jäällä joskus neljännestä pitkälti ulottuen
markkinakentältä aina Änkilän ohitse. Siinä oli ympäristön ja
rantaseudun miestä sekä ylimaalaista aina Pohjois-Hämeen "puttaalaisia"
ja viitasaarelaisia myöten. Nähtiin joukossa Haapaveden "haavikoita",
Pyhäjärven "pyhäkkäitä" ja Kärsämäen "kärsäkkäitä" tervatynnyriensä ja
laitarekiensä ääressä. Mutta Reisjärven "reisikkäillä" oli pilkatuissa
"pituhäkeissään", joilla he kerran tulivat kilpa-ajoihinkin,
vain köyhän kulmakunnan potaskaa. Moni alamaiden viljapeltojen
ruisleivällä ruokittu isäntä seisoi pystynä raskaan viljakuormansa
vieressä. Maalaisten tavaroista Raahen patruunit korjasivat hyvän
osansa puutavaraa, tervaa, potaskaa, viljaa, sarkaa, hurstia, voita,
kuminoitakin. Rahtimiehillä ajatettiin tavarat Raaheen, vain tervat
jätettiin Kalajoen makasiiniin avovettä odottamaan.
Monta päivää markkinat kestivät. Raahelaisetkin viipyivät koko viikon
Kalajoen-matkallaan. Rouvat ja mamsellit vain yksinään puuhailivat
kotona, pitivät kahvikutsuja ja pelkäsivät pimeän tullen Perttusia ja
muita rosvoja. Sillä monen talon koko miesväki oli markkinamatkalla.
Raahen patruunien apumiehinä tavaroita hajoitettaessa maakuntaan olivat
jotkut kauppahenkiset lähiseudun isännät ja kaupungin miehet. Tällaisia
kaupankävijöitä oli Palonkylän _Aunolan Sakari_, joka kulki monet
markkinat Leufstadiuksen tupakkakuorman isäntänä. Vanha _Lindmanin_
ukko rujasi sekä Hämeet että Savot porvarien tavaroita kaupiten,
joutuen matkoillaan joskus savolaisen pässinkin kanssa puskusille,
mikä juttu kuitenkin päättyi siten, että talonväki ihmeekseen löysi
pässinsä isoista sarvistaan riippumassa korkealla ovipielen naulassa.
_Pyhäluodon Pekkakin_ ajella remusi ympäri maakuntaa porvarien tavaran
tasaajana, mutta tasasi tavarat niin taitamattomasti, ettei itselle
jäänyt muuta kuin tyhjä nimitys, "Palanssi-Pekka".
Mutta toiset isännät ja kaupungin miehet taas puolestaan toimivat
maanukkojen apuväkenä kokoamassa maakunnan tavaraa kaupunkiin.
Nämä olivat oikeita "hämemiehiä", jotka joka talvi tekivät pitkän
kaupparetkensä Hämeen rintamaille taikka Savon sydänseutuihin. Omiin
nimiinsä ukot ajelivat, omiin pusseihinsa pistivät voitot ja omissa
nahoissaan tunsivat tappionkin. Näitä Hämeen ja Savon koluajia oli
"Lauviinin ukkokin", _Petter Lavin_, joka etelästä veti ryynejä, lihoja
ja talia ja piti pientä "höökerin kauppaa" pikku mökissään Kirkkokadun
varrella, samoin kuin maakunnan kiertäjä Lindmankin Brahenkadulla,
vastapäätä Durchmanin patruunia. Ahkeroita hämemiehiä olivat myöskin
_Flinkin veljekset Jussi, Tapani_ ja _Heikki_ sekä _Jääskelän Antti_,
Johan Montinin entinen renki, ja vielä _Mallulan Antti_, "Silverin
Saaran mies". Joulun jälkeen nämä ukot painuivat Hämeeseen, ostivat
sieltä kuormittain pellavia ja hamppuja, ostivat hyviä hevosiakin
ajopeleineen, ja palasivat koko kuormastolla parahiksi kotikylän
suurille kynttelimarkkinoille. _Matelan Antti_ kierteli retkillään
Hämeet, Kuopiot ja Kajaanit, tuoden palatessaan hevosia ja pellavia.
Aunolan tupakkaporvarin velikin, _Jussi_, jota sanottiin "Aunolan
Vauhdiksi", koska hän poikasena, kun oli unohtanut "jästin" nimen,
oli pyytänyt "sitä, joka antaa sahille vauhtia", ajoi Hämeet ja Savot
antaen vauhtia Hämeen pellaville sekä Savon hevosille, kuljettaen
niitä Raahen markkinoille ja myyden voitoikseen. Antoi Jussi kerran
vauhtia savolaisten kaivopuuhallekin. Jossakin Iisalmen talossa, missä
ei saatu vettä, vaikka oli purastettu monta kaivoa, esiintyi Aunolan
Vauhti muka kaivonkatsojana, määräten raastamaan reikää kaikkein
pahimpaan paikkaan, talon vahvan kivijalan alle. Ei kyllä Jussi enää
uskaltanut kulkea talon kautta, ennenkuin sai kummakseen kuulla talossa
kaivattavan "sitä suurta Pohjan tietäjää, joka ve'en heille antoi".
Sattuihan joskus näinkin onnistamaan. Mutta parasta oli hämemiehistä,
kun saivat tavaransa hyvin menemään kotikylän Isolla torilla. Ja
saivatkin. Sillä Hämeen kiertäminen sentään kannatti, niin että
varakkaat isännätkin olivat joskus kahden vaiheilla:
"Meniskö Hämmeeseen,
vai ostasko Ollinsaaren maan?"
Pankit.
Entisellä Raahen suurporvarilla oli oma tapansa tallettaa niitä
rahoja, joita kauppa ja meri hänelle tuottivat. Raha pantiin kyllä
tavallisesti vetämään uutta rahaa, mutta useasti sattui, ettei sitä
heti voitu sovittaa kaupankäyntiin eikä panna meriä vaeltamaan. Monta
kertaa keräytyi suuria rahakokoja toimekkaan kauppamiehen varastoon.
Mutta ennenvanhaisessa Raahessa ei ollut pankkia eikä rahalaitosta,
mihin olisi voinut sijoittaa varansa tulevien päivien tarpeiksi. Monet
porvarit, jotka olivat asioissa Tukholman kanssa, tallettivatkin
Ruotsin riksinsä Tukholman pankkeihin, toiset taas, jotka liikkuivat
laivoillaan Venäjän vesillä ja satamissa, veivät ruplansa Pietarin
rahalaitoksiin. Mutta paljon käytettiin rahoja myöskin omaisuuden
lisäämiseen. Tuotiin merien takaa kauniita arvokkaita huonekaluja,
mattoja, shaaleja, tapetteja, hankittiin kaikenlaisia kalliita
hopea-astioita ja arvoesineitä, ja talonemäntä puolestaan huolehti,
että hänen liinavaatevarastonsa oli mahdollisimman suuri ja komea.
Monella porvarilla oli aitat täynnä sänky- ja liinavaatteita.
Mutta vanhalla Johan Soveliuksella, suunnattoman rikkaalla
vanhallapojalla, joka yli 80-vuotisena kuoli 1853, oli omat
säästölaitoksensa. Pietarin pankkeihin Johan tosin talletti osan
rupliansa, ja sinne niitä ukon kuoleman jälkeen lienee jäänytkin
venäläisten hyviksi. Mutta suuren osan rahoistaan vanha Johan sijoitti
omiin kätköihinsä niin huolellisesti, ettei niistä kukaan muu ihminen
tietänyt mitään. Ukon kuoltua hänen talletuksiansa sitten pitkät
ajat etsittiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista,
vesikaivoistakin, mutta ei löydetty mitään. Vasta vuosikymmenien
kuluttua niitä sattumalta kerran toisensa perästä pirahteli päivän
valoon.
Raahen kauppatorin rannassa, veden piirittämällä pienellä kivikolla,
oli ennen ikivanha aitta, "Puluvärkiksi" sanottu. Tämän aitan
omisti aikoinaan Johan Sovelius. Sinne ukko sijoitti meren tuomat
suolavarastonsa, ja sinne hän sijoitti meren tuomat rahansakin.
Sillä kerran, aikojen kuluttua, kun Puluvärkki oli jo kauppias Axel
Branderin hallussa, tapahtui, että Paavolan Murron ukko aitasta
suoloja rapatessaan löysi seinänkolosta paperikäärön, joka sisälsi
parisentuhatta ruplaa venäläisiä seteleitä. Toisen kerran taas
konttoristi Lindblad löysi samanlaisen rahakäärön. Kumpaisetkin lienee
Brander aitan ostajana ja omistajana perinyt. Vanhaa Puluvärkkiä
purettaessa löytyi taas sen vuolihirrestä suuri rahatukko. Oli hirteen,
poranreikään, painettu korkki, jossa oli naula. Lievosen ukko nykäisi
naulaa: korkki lähti irti ja sen takana oli ruplia.
Oli entisaikaan Raahen torin rannassa, pakkahuoneen luona, kahden
puolen suuria makasiineja, muuan niistä Johan Soveliuksen. Vanhat
rantamakasiinit muutettiin myöhemmin, kun rautatie oli saatu,
kaupungin toiselle laidalle rautatien viereen. Soveliuksen makasiinia
purettaessa löytyi taas seinistä puutulpalla tukittuja reikiä, joissa
oli tuhansittain rahoja, toiset jo arvottomia, mutta toiset vielä
kelvollisiakin. Ja kun makasiinin hirsiä uudelleen nostettaessa
veistettiin, pirahteli niistä tuon tuostakin rahatukkoja. Peltomaan
ukkokin löysi tukon lastukosta ja ilmoitti sitten sanomalehdessä:
"Jolta on rahaa pois, saa tuntomerkeillä käyvä perimäsä". Kun ei kukaan
tietänyt tuntomerkkejä, sai Peltomaa pitää rahat ja tuli rikkaaksi.
Muuan pattijokelainenkin löysi rahoja ja oli rahamiehenä kauan aikaa.
Kätki vanha Johan rahoja muuallekin kuin vanhojen aittojen seiniin,
joihin hän sulloi vain seteleitä. Kultaa ja hopeaa ukko työnsi isoihin
kahvipannuihin, joita kuoppasi maahan merkkipaikkoihinsa. Neljä on
niitä jo löydetty, ja viisi niitä sanotaan olevan, mutta viidennen
piilopaikkaa ei ole vielä saatu selville, vaikka on etsitty kaikkialta,
Pitkästäkaristakin. Merimies Grekula kyllä ennen sanoi, että jos
hän rupeaisi etsimään, niin kyllä löytyisi, sillä piilopaikat, ukko
selitti, on merkitty puustaimilla, ja muut puustaimet on jo keksitty,
mutta K:n merkki on vielä löytämättä.
Mutta vanha Johan Fagervik, toinen rikas patruuni, oikea vanhankansan
mies hänkin, ei tukkinut rikkauksiansa seinänkoloihin eikä kätkenyt
kahvipannuissa maan alle, ei myöskään uskonut Pietarin eikä muidenkaan
epäluotettavien pankkien haltuun. Patruunilla oli omassa kamarissaan
iso, vahvasti raudoitettu arkku, jossa hän säilytti hopeakolikoiksi
vaihtamansa rahat. Arkku oli vielä suurilla ruuveilla porattu lattiaan
kiinni, vaikka ei sitä kuka tahansa olisi jaksanut muutenkaan
liikutella, sillä niin paljon siinä oli kolikoita. Täällä olivat rahat
varmimmassa tallessa, kun patruuni itse vielä tarkoin vartioitsi
aarrettaan. Aina kun kamarissa oli vieraita, patruuni koko ajan istui
arkkunsa kannella. Joskus tuttavat tekivät vanhalle patruunille pikku
kiusaa, mennen arkulle istumaan, kun ukko siitä vähäisen liikahti
muualle. Mutta patruuni ajoi vieraan heti pois, ruveten itse aarteensa
vartijaksi.
Tarkoin huolehti tavara-arkuistaan entisaikaan muuan toimekas
Soveliuksen mummukin, joka sairastaessaan määräsi, ettei häntä
saa muuttaa toiseen huoneeseen, niin kauan kuin hän jaksaa
pikkulilliäänkään liikuttaa. Aiottiin jo kerran, kun mummu oli jo
melkein tiedotonna, ruveta muuttamaan. Mutta mummu tunsi sen ja
liikutti pikkulilliänsä, kun ei muuhun enää kyennyt, Ja muutto täytyi
jättää tekemättä.
Vähävaraisen laitapuolen kansan rahat eivät juuri joutaneet
seinänrakoihin eikä kirstuihin makaamaan. Raha saapui heidän luokseen
kovin hitaasti ja jälleen kiireesti heitti hyvästinsä. Mutta kumminkin
etupäässä vähäväkistä kansaa varten perustettiin Raaheen jo 1851
pikkuinen rahalaitos, säästöpankki. Asessori Hårdh, kaupunginlääkäri
Friman sekä kauppiaat Durchman, Lundberg ja Rein olivat sitä
puuhaamassa, ja porvarit lainasivat ja lahjoittivat rahaa pohjaksi.
Vaatimattomana, muutamalla sataruplasella, se aloitti liikkeensä,
ja ensi vuotensa lopussa näytti pankin "kirjanlasku eli räkningit,
jotka sitä varten valituilta Tutkiamiehiltä ovat oikein pidetyiksi
löydetyt", että perustusrahaston "Saanto" oli 403: 28 hopearuplaa,
josta perustajajäsenten maksuja 116 sekä "kasvamatointa velkarahaa"
250 ruplaa, ja "Anto"-puolessa oli m.m. pankin "omituista rahaa"
79: 51 ruplaa. Vähäistä väkeä pankin säästäjät olivatkin ja pienet
heidän idartamansa alkuunpanot. Sataviisi henkilöä kantoi kopeekkansa,
ja pankin "Säästöön paniain rahastoon" voitiin "Saanto"-puolelle
"vastakirjain mukaan" merkitä 1409: 98 ruplaa, ja tästä karttui
"kasvurahaa säästöön panioille" 16: 72 ruplaa. Mutta köyhän kopeekat
eivät kauan joutaneet tuottamaan "kasvurahaa". Jo ensi vuotenaan pankki
sai "Antoonsa" merkitä "ulosottoakin", sillä "10 henkilöä, joista 7
ovat peräti eronneet, ovat ottaneet ynnä rahan kasvuin kanssa 228: 56
ruplaa". Yhtätoista velkakirjaa "vasten" pankki "uloslainasi" 1430
ruplaa, ja ensi vuoden lopussa "kassassa löytyi selvää rahaa" 94: 43
ruplaa.
Säästöpankin hoitajana oli aikoinaan kaupungin "kasööri" _Gustaf
Brusin_, pitkä, äkäinen mies, joka asui Härkätorin laidassa,
Reiponkadun kulmassa. Omassa pienessä kamarissaan ukko vain hoiteli
pankin "saantoja" ja "antoja", ja rahalaitosta sanottiin "Prussiinin
pankiksi", Brusinin jälkeen oli pankki milloin kenenkin hoidossa,
useinkin vanhojen merikapteenien, Stenmanin, Sabutskyn, Björkqvistin.
Ja samoin se on vieläkin. Vanha merien kapteeni _Juho Himanka_ on nyt
vanhan pankin päämiehenä.
Mutta saatiin kerran sitten oikea kauppapankkikin, jossa porvarit
saattoivat rahoineen käydä ulos ja sisälle. Yhdyspankin haaraosasto
perustettiin Raaheen 1864, ja sen ensimmäisenä johtajana oli
pari vuotta kauppias _Sivert Lundberg_ sekä johtokuntana, jonka
valitsemiseen otti osaa kaupungin paras porvaristo, Gustaf Rein ja
Fredrik Sovelius. Sitten oli johtajana kauppias _Lundström_ 1874:ään,
jolloin pankki joutui kauppiaan ja kapteenin _Johan Aspegrenin_ hoitoon
lähes pariksi vuosikymmeneksi.
Tämän pankin, "Aspegrenin pankin", vanha Raahe vielä hyvin muistaa.
Se oli patruuni Aspegrenin kauppatalossa Brahenkadulla, nahkuri
Lövenmarkin ja värjäri Ollenborgin talojen välissä. Porstuan
peräkamari, johon käytiin kartanon puolelta pienen pimeän porstuan
kautta, oli pankkihuoneena. Siellä Raahen raha-asiat toimitettiin.
Rahakamarin kalusto oli hyvin vaatimaton. Peräseinällä kahden akkunan
välissä seisoi pankkipöytänä vanha "kröönillä" veralla päällystetty
pelipöytä, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui paperitaulu esittäen
Pyhää Ehtoollista. Oikeassa nurkassa oli kahdenmaattava, päästä
vedettävä sänky, ja keskilattialla kykötti leveä kahdenistuttava
"kungstooli". Vasemmalla seinällä oli vanhanaikainen pinnasohva
sekä kaksijatkoinen kassakaappi, jonka yläosa oli rautaa, alakerta
puuta. Nurkassa oli vielä isännän piippuhylly pitkävartisine
merenvahapiippuineen ja lattialla muutamia tuoleja.
Toimitusaikana pankkiherrat istuivat arvokkaina viheriän pöydän
ympärillä. Itse pankinjohtaja, patruuni, istui mälliä pureskellen
pöydän vasemmalla puolella ja häntä vastassa toisella puolen pöytää
kauppias _Axel Brander_, johtokunnan mies; toinen johtokunnan jäsen,
raatimies _Petter Roos_, istui pöydän edessä selin oveen. Mutta pöydän
alla makasi pankinjohtajan punainen, hyvin lihava koira, "Grogg".
Kahdenmaattava sänky oli työnnetty kokoon, kahdenistuttava kungstooli
seisoi tyhjänä, mutta sivuseinän pinnasohvalla istui tahi ovensuussa
seisoi joku asiakas.
Ja herrat johtajat ja johtokunnan miehet hoitivat pankkia, ottaen
rahoja ja antaen rahoja, myöntäen lainoja sekä kieltäen niitä.
Merimiehetkin joskus astuivat herrain eteen tuoden heille rahojaan
talletettavaksi. Tuli kerran Keera-Junnukin hätäyksissään sata ruplaa
kolikoita mukanaan kysymään, kelpaavatko ne enää mihinkään, kun
"Suomeen on tullut rahan muutet". Joskus myönsivät pankkimiehet pikku
lainoja, ottaen jonkun pantin takaukseksi. Hopealusikoita taikka muita
arvoesineitä kun vei pantiksi Aspegrenin porstuakamariin, sai astella
takaisin muutamia kymmenmarkkasia taskussaan.
Oli siinä pankkiherroilla laskemistakin, rahoja kun vaelsi ulos
ja sisälle. Kolmen miehen voimalla suoritettiin laskut, jokainen
paperissaan erikseen, ja sitten vertailtiin, miten asia on kullekin
selvinnyt. Johtaja tavallisesti, saatuaan työnsä valmiiksi, kääntyi
toisiin kysäisten:
— Huru har ni?[45]
— Niin ja niin, Brander ja Roos todistivat.
— Teill' on väärin! Räkna om![46] johtaja komensi.
Mutta kun ruvettiin tarkastamaan laskuja, huomattiin useinkin, että
Aspegrenin ukon papereissa oli virhe.
Äkäisesti äijä lennätti mällinsä uunin eteen "spottlootaan" ja rupesi
laskemaan uudestaan.
Saattoi pankinjohtaja joskus erehtyä antamaan asiakkaalle rahoja väärin
ja huomautukseen vastasi sitten vain:
— Kun on annettu, niin on annettu!
Mutta jos asiakas siihen huomautti: "Täs' on liikaa", kivahti
pankinjohtaja:
— Anna heti pois!
Tärkeä toimitus oli pankin vuositilin tekeminen. Sitä varten piti
pankki joulunaikana sulkea kokonaiseksi viikoksi, eivätkä niinä päivinä
vekselitkään saaneet "langeta". Maksutilaisuudet oli jo etukäteen
järjestetty joutilaampaan aikaan.
Vanhanaikaisissa "klaffuhousuissa" Aspegrenin pieni "Muppa"-ukko
pukinpartoineen vain astella kepsutteli ja taskussaan hän kantoi suurta
vanhaa kelloriepua, joka hänen mielestään oli paras koko Raahessa, ja
merellä ukko purjehti keltaisella kaksimastoisella seelipaatilla, joka
niinikään oli "paras koko kaupungisa".
Lyyäänkö laiva.
Isollatorilla asioita haasteltaessa saattoi iso patruuni ehdotellen
kysäistä toiselta isolta patruunilta:
— Lyyäänkö laiva?
— Lyyään vaan! toinen iso patruuni heti vastasi.
Ja asia oli sitä myöten valmis. Miehet olivat päättäneet, ja miesten
päätös piti paikkansa, eikä siinä tarvittu sen pitempiä keskusteluja.
Kohta uusi laiva rupesi kohoamaan kaupungin vanhalla veistämöllä.
Yhteisin voimin Raahen suuret patruunit tavallisesti rakennuttivat
suuria ja kalliita valtamerien kulkijoita laivojaan. Sukulaiset ja
hyvät tuttavat liittyivät "komppanioihin" lyöttämään ja varustamaan
laivaa, toista, kolmatta, useampiakin, joissa kullakin osamiehellä
oli määrätty osuutensa: puolet, kolmasosa, neljäs-, kuudes-,
kahdeksasosa j.n.e. Vanhan _Langin_ toiminimen omisti aikoinaan vain
Langin suku, sitten vävy, kauppaneuvos Franzén ja taas vävyksi tullut
komerssi Fredrik Sovelius, ollen kyllä toiminimen laivoihin enemmän
taikka vähemmän osuutta joillakuilla muillakin Raahen kauppiailla,
kuten Candelinilla ja Möllerin papalla. Samoin _Soveliusten_
laivanvarustustoimi oli melkein kokonaan Soveliusten yhtymän,
parhaina aikoinaan etupäässä Matti Augustin ja Henrikin pääjohdossa.
_Durchmanin_ yhtiössä oli koko joukko mukana: vanha Durchman poikineen,
Johan Fellman, Johan Montin sekä kapteenit Svanljung, Höckert ja
Ståhlberg. _Reinin_ komppaniaan kuuluivat aikoinaan, paitsi itseä ukko
Reiniä, Isak Fellman, Gyllberg, Fagervik, Andersson, Henrik Montin ja
Konrad Brander, _Lundbergin_ laivayhtiössä olivat osakkaina Lundbergit,
Johan ja Baltzar Fellman, Fredrik Leufstadius, Johan Frieman ja
Johan Lundström. Jokaisella suurliikkeellä oli laivaveistämössä oma
työpaikkansa.
Vanhaan aikaan oli Raahen laivavarvi aivan kaupungin vierellä,
Rikhardinrannassa. Siinä entiset edesmenneet patruunit, Langit,
Soveliukset, Freitagit, Kiellinit, olivat lyöttäneet laivojansa, ja
siinä vielä Itämaisen sodan jälkeen 1856 langokset, Matti Marjelin ja
Matti Kangas, rakennuttivat kaksimastoisen jähdin, Sovinnon. Mutta
maan noustessa ja meren paetessa kaupunginranta oli jo aikoja tullut
liian matalaksi suurille valtamerien laivoille. Niinpä olikin saatu
uusi laivojen rakennuspaikka kauemmaksi kaupungista, entistä syvemmälle
rannalle, tervahovin ja Suenreiän välimaille. Sinne nousi lopulta
viisi varvia vierekkäin: _Soveliuksen, Lundbergin, Reinin, Langin_ ja
_Durchmanin_, jokaisella omat pajansa, kaksikerroksiset työpirttinsä ja
suuret makasiininsa sekä tavattomat rakennustarvevarastonsa.
Entisten suurporvarien laivat eivät suinkaan olleet niin suuria ja
komeita kuin myöhempien patruunien alukset. Johan Langin Nadeschdakin,
1841 rakennettu priki, oli vain "pyöreäkeulainen lyhyt töpelö,
ymmyrkäinen kuin pata, niin että mastotkin olivat melkein yhesä
läjäsä". Mutta silläkin vain ajettiin valtamerien ylitse. Vanha Kalle
Burmankin oli sillä ennen Itämaista sotaa käynyt aina "Valapparaisosa"
asti. Monet entisten ukkojen laivat myöhemmin takiloihinkin
pienemmiksi, fregatitkin muutettiin parkkilaivoiksi.
Oli kyllä Raahessa joskus maailman aikaan nähty suuriakin laivoja, niin
ettei mallia liene puuttunut. Oli nähty sellaisiakin jättiläispursia
kuin saksalainen "Wänneswäärti", joka kerran oli ajanut Pohjanlahdelle
lankkuja lastaamaan. Yhtaikaa oli tavaraa lyöty Oulussa peräruumaan,
Raahessa keskiruumaan ja Kokkolassa keularuumaan. Laivan joka
märsrangilla oli ollut tanssihuone ja joka kvarttesplokin niskassa
krouvi, ja niitä oli ollut niin paljon, että kun kerran kajuutpoika
oli lähtenyt ja käynyt joka tanssihuoneessa ja joka krouvissa, niin
oli hän palatessaan ollut harmaapäinen ukko. Itämerelle suurlaiva
oli mennä porhaltanut, ja kun kokki oli heittänyt kapiisin porot
mereen, oli siihen syntynyt Bornholm, ja kun hän oli viskannut mereen
herneenperät, oli muodostunut Ärtholm, Kun sitten laivan oli pitänyt
ahtaita Tanskansalmia luovia vastatuuleen, oli sen aina täytynyt käydä
Pohjanmerellä kääntymässä.
Tällaisia mahdottomia maailmanastioita ei Raahe kyllä kyennyt
rakentamaan parhaina päivinäkään, mutta aika isoja fregatteja,
parkkilaivoja, prikejä, kuunareita ja kaljaaseja se kyllä löi, yhtä
kauniita ja kelvollisia kuin kutka tahansa maailman laivamestarit.
Johan Langin Louisekin oli niin kova kulkemaan, että kun se kerran
tulla porhalsi Ameriikasta, niin ei kaksi kapteenia ehtinyt laskea
sen matkaa, vaan täytyi laiva seisauttaa meren selälle "piihin".
Jotkut patruunit lyöttivät yli neljänkinsadan lästin fregatteja ja
parkkeja, kuten esim. Lundbergin miehet, mutta toiset taas pienempiä,
alle kolmenkinsadan kolmimastoja niinkuin Reinin komppania. Mutta
Soveliuksen Matti-patruuni rakennutti enimmäkseen vain isoja
kaksimastoisia prikejä, sillä niiden "ulosteot haminoisa" olivat
halvemmat kuin kolmimastoisten laivojen. Katsellessaan Reinin miesten
pieniä kolmimastoja Matti-patruuni joskus naurahti:
— Jos mulla olis nuin pieni ruuhi, niin minä en panisi kun yhen maston
ja vippiseelin.
Entiseen aikaan oli laivoja rakennettu vain päiväpalkalla. Timperit
olivat saaneet sovitun palkkansa ja iskeneet aamurummusta iltarumpuun.
Mutta sitten ruvettiin lyömään laivoja myöskin urakalla. _Björkmanin
Eerikin_, joka oli Haapavedeltä tulleita Pyöriän poikia, kerrotaan
olleen semmoinen toimen mies, että ensimmäisenä rupesi puuhaamaan
"kontrahtityötä", kooten ympärilleen _timperijoukon_, joka
_laivanredarien_ kanssa teki sopimuksen urakasta.
Jo syksypuolella kesää, kun oli kuultu patruunien torilla päättäneen,
että "lyyään laiva", timperitkin keskustelivat siitä Isontorin
kokouksissaan ja päättivät, että "lyyään vaan!" Sitten lähetettiin
Eerik Björkman sekä muita "isäntämiehiä" patruunien luokse esittämään,
että "se ja se vaajitaan", ja he palasivat takaisin tiedolla, että
"se ja se luvataan!" Isotori neuvotteli koko joukolla. Voitiin vielä
kerran lähettää Eerik Björkman sekä muut isäntämiehet patruunien
konttoriin ilmoittamaan, että "jos se ja se annetaan, niin sitten!"
Mutta saattoi Isotori. hyväksyäkin patruunien tarjouksen. Silloin
mentiin joukolla konttoriin tekemään kirjallinen sopimus, ja "valan
perään oikein alettiin työ", vielä luvaten, että "jos laiva vuotaa, kun
on vesille laskettu, niin kallistetaan omin kustannuksin ja korjataan".
Kahdeksankymmentä ruplaa mieheen oli entiseen aikaan tavallinen
urakkamaksu laivanteosta, ja sitten myöhemmin oli urakkasummana 500
markkaa mieheen ja "laiva puolivalmiiksi".
Taitavia laivan rakennusmiehiä, timpereitä, varvareita, seppiä, oli
kyllä Raahessa, sellaisia kuin _Pyhälän Jaako, Puskalan Heikki,
Pietilän Pekka, Pyyn Tuomas, Humalojan Juho_ ja _Burmanin Kalle_ sekä
vielä _Lahdenperää, Hyttistä, Haapajokea, Friiseä, Makkosta, Erkkilää_,
kaikki edesmenneitten Raahen mestarien jälkeläisiä taikka maaseuduilta
tulleita taitomiehiä. Pyhäläkin oli tullut Pyhäjoelta, Humaloja
Haapavedeltä, Erkkilä Saloisista ja Makkonen sekä Pietilä Pattijoelta.