vedätti Raaheen, oli _potaska_. Suurien koivumetsien maat olivat
parhaita potaskamaita. Sekä rantakylissä että kaukana Suomenselän
vierteillä, Pyhäjärvellä ja aina Pielavedellä sitä poltettiin ja
tuotiin Raaheen. Kestilän kirkollakin Junkkarin äijä ja Silkoniemen
ukko sekä Rasin muori löivät koivuja pinoon ja polttivat tuhaksi,
uuttivat tuhan lipeäksi, keittivät lipeän ruskeaksi potaskaksi, jonka
vielä "potaskauunissa" "kalsuneerasivat", polttivat, niin että se
tuli "taivaankarvaiseksi". Tynnyreissä vedätettiin potaska Raaheen ja
leivisköittäin sitä myytiin. Jotkut isännät saattoivat tuoda kerralla
kolmisenkymmentäkin leiviskää, toiset vain kuusi ja kolmekin, joku vain
17—18 naulaa, V. 1850 saatiin potaskaleiviskästä neljä ruplaa, mutta
pian se aleni kolmeen, jopa kahteen ja yhteenkin ruplaan. Tuhansin
leivisköin Raahen porvarit keräsivät potaskaa aittoihinsa, esim. 1857
13,176 leiviskää, ja 1859 11,344 leiviskää, mutta 1860 vain 2,360.
Siitä alkaakin potaskan, samoin kuin tervankin tuotto vähentyä. Kun
valtio otti suuret metsät haltuunsa, ei niihin enää kenellä tahansa
ollut asiaa.
Enemmän kuin potaskasta saatiin sentään rahaa _voista_, jota joka
talossa varattiin myytäväksi. Kesänaika, jolloin karja sai herkutella
rehevällä kesäruoholla, oli parasta voin tuottoaikaa, ja silloin sitä
pitkin kesää kerättiin, isoissa taloissa monet suuret saavit täyteen.
Syyskuulla, ennen varsinaisia syysmarkkinoita, oli Raahen kauppiailla
miltei koko kuukauden kestävät _voimarkkinat_. Maakunnan voikuormia
ajoi silloin tien täydeltä joka suunnalta kaupunkiin, isoisimmat
isännät komeasti kolmellakin hevosella, joka kuormassa voitynnyri.
Kaukaisimmat voinajajat olivat jokien latvoilta, Pyhäjärveltä ja
Pyhännältä asti. Olipa jokilatvojen takaakin Pielaveden ukko saapunut
ja saanut rekipelillä taikka purilailla ajaa Maanselänlahteen ja siitä
soutaa yli Pyhäjärven, ennenkuin pääsi kärrypeleihin. Yhtäpäätä saivat
patruunit kaikkine apumiehineen punnita voita ja työntää tynnyreihin.
Kolme-, neljäkymmentä leiviskää oli isojen äijien tynnyreissä, sitten
parikymmentä ja kymmenkunta pienemmillä ja toisilla taas vain kolme,
neljäkin. Kuusi, seitsemän ruplaa maksoi patruuni voileiviskästä
1840-luvulla, mutta 1853—54 maksettiin siitä vain 2:15—2:30 ruplaa,
ja sitten 1860 kolmisen ruplaa. Raahen patruunien koko vuoden yhteinen
voisaalis 1859 oli 9,241 leiviskää ja 1860 jo 13,563 leiviskää.
Talvella maanukkojen kuormassa saattoi olla joitakuita nauloja
_taliakin_, joskus kolmattakin leiviskää, ja 1850 vaiheilla maksettiin
kuusikin ruplaa leiviskästä, mutta 1860 oli sen hinta vain kolmessa.
Vuoden 1859 nimissä vei raahelainen ulkomaille 251 leiviskää talia
ja seuraavana vuonna vain parikymmentä. Joskus ylimaan mies toi
patruunilleen muutamia kappoja nauriitakin, joskus lehmän, väliin pari
kuormaa tuohia, ja Ainalinkylän Ollankedon ukko toi 12 1/2 kyynärää
emäntänsä kutomaa puolivillaista kangasta, saaden siitä 20 kopeekkaa
kyynärästä.
Mutta kaukaisen ylimaan miehet Suomenselän kangasmailta ja
vedenjakajan takaakin, Savosta ja Pohjois-Hämeestä, vedättivät
Raahen laivapatruunille mahtavia _mastohonkia_ sekä muitakin
laivanrakennuksessa tarpeellisia suurpuita. Ylimaiden hiekkakankailla
kasvoi silloin vielä iänikuisia petäjiä, joiden lakkapää latva saattoi
kohota maakamarasta ylös kymmenin sylin, jättiläishonkia, joiden
latvapuoli 15—20 sylen päässä vielä oli kyynärää paksu läpimitaten.
Sellaisia petäjiä kaadettiin Iisalmen sydänmaillakin Linnalan talon
Markkalankankaalta. Samanlaisia aarniopuita kasvoi muuallakin sydänmaan
navoilla, Kiuruvedellä, Pielavedellä ja Keiteleellä, Pihtiputaalla ja
Viitasaarella sekä Pyhännän Tavastkengän puolessa. Kaikkein suurimpia
kankaankummituksia piti jo olla kuusi, jopa kahdeksankin hevosta
vetämässä, vaikka tavaton mastopuu oli jo sellainenkin, jonka eteen
tarvittiin vain kolme, neljä vetäjää. Kahden reen varassa metsänmies
makasi, ja ainakin kaksi miestä piti olla sitä saattelemassa, toinen
tyvellä ajajana, toinen hännällä "ruotelmiehenä" hoitelemassa
jälkirekeä tiellä, ja eri hevosella ajettiin eväitä, "trossikuormaa".
Uuvuksiin asti hevoset monesti saivat kiskoa. Viitasaareltakin tuotiin
kerran kuudella hevosella tavatonta mastohonkaa, mutta Piehinkiin
vetäjät väsyivät. Heikki Montin vei silloin vankan oriinsa, pisti
aisoihin ja ajoi Raaheen, niin että höyry nousi. Amphitriten isoksi
mastoksi puu joutui 1869.
Muita laivan rakennusaineita kasvoi kyllä lähempänäkin. Kestilästäkin
Hyvölänrannan ja Mulkuan metsistä ajettiin 8—10 sylen pituisia
raakapuita, pari-, kolmisylisiä, paria korttelia paksuja, kolmea
leveitä "sitroja", pitkiä selkäviä kuusituumaisia "täkkipiittoja",
parisylisiä kuusenjuurikoukkuja, "nääkkiä" sekä kyynärää paksuja
pelkkoja ja lankkuja. Pyhäjärveltä myöskin ajettiin laivapuita; Pesolan
lautamies ja Niinimäen isäntäkin vedättivät pelkkoja ja täkkipiittoja.
Pohjoisseutulaiset saapuivat Raaheen Pohjantullista ajaen Rantsilan,
Paavolan ja Pattijoen kautta, mutta Pielaveden ja Pohjois-Hämeen miehet
tulivat Eteläntullista Pyhäjoen ja Saloisten tietä.
Ylimaan miehet saapuivat mastopuineen, pelkkoineen, nääkkineen ja
sitroineen kaupunkiin tavallisesti aamulla, ajaen Isolletorille. Sinne
täytyi ajaa sekä Pohjan- että Eteläntullista tulijain, sillä muualla
kaupungissa pitkät mastopuut eivät mahtuneet kääntymään. Isollatorilla
jo aina aamuvirkut patruunit mittakeppeineen seisoskelivat odottamassa.
Joskus kun oikein suuri rumilas ajettiin torille, tuli patruuneille
kova kina, kuka saisi sen ajattaa työmaalleen. Matti-patruuni ja
Heikki Montin useasti kilpailivat maston ostossa, lennättivät joskus
hevosillaan jo vastaankin, mittailivat puita, koputtelivat kepillään ja
tarjosivat hintaa.
— Tynnyrin... kaksi tynnyriä suoloja saat! Matti-patruunikin tarjosi,
lisäten;
— Onko laho? Häh!
— Eei sunkaa se laho ou, maanukko selitteli, vähän vain moannousua
tuossa juuressa.
Monta kertaa näet ylimaan ukko yritti pettää Raahen patruunia. Rasin
Esko-äijäkin täytti ja silasi eväsvoillaan lahot kolopaikat, niin että
ne pakkaskuurassa huurtuivat ehjäksi veistopelkaksi.
Lakki kainalossa ylimaan miehet seisoskelivat pakkasellakin ison
patruunin edessä, kun patruuni komeana käännähteli, potkiskeli puuta ja
tarjoili hintaa. Reinin patruuni tiiraili silmälaseineen, Durchmanin
pikku ukko koputteli puuta ja paneskeli: "hm hm hm... hm hm hm".
Heikki Montin taas käännähteli hyvin rotevasti ja äkäisesti, mutta
Soveliuksen Matti-patruuni pani useinkin karjumalla.
Mutta kun puu oli huomattu hyväksi ja hinnasta sovittu, patruuni löi
"merkkinsä päälle", eikä siihen enää muilla ollut mitään sanomista.
Ylimaan mies sai ajaa kuormansa varviin ja sitten tulla perimään maksua.
Silloin kyllä ei tullut mitään kauppakiistaa, kun maakunnan ukolla
oli kaupungissa oma patruuninsa, jonka luokse hän ajoi tavaroineen.
Fagervikin patruuni, "Vaaterviiki", oli monien savonäijien porvarina.
Sinne "isävainoo" oli ajanut, ja sinne taas poikakin meni; jopa vielä
vuosikausien perästä, kun Fagervikin ukko oli jo aikoja kuollut,
eikä talossa ollut enää kauppaakaan, jotkut Savon miehet vanhasta
tottumuksestaan ohjasivat hevosensa vanhaan tuttuun Vaaterviikiin.
Iisalmen miehen ja monen muunkin savolaisen patruuni oli "Ranseeli",
taikka joku Sovelius, jotkut savolaiset taas kävivät "Konnalla",
Konrad Branderilla, taikka "Velemannilla". Kestilän Hyvölänrannan ukon
porvari oli "Riimanni", Paavolan Kaarron kauppias "Janne" Montin.
Vanhalla Lauraeuksella ja sitten Candelinilla oli talonpoikia paitsi
lähipitäjissä, myöskin Kärsämäellä, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä,
ja Reisjärvelläkin — sellaisia vaareja kuin Änäkkälän Petteri ja
Vehkapuron Jussi. Samoin taas Soveliusten ja muidenkin patruunien
maaukot hajaantuivat Pohjois-Hämettä ja Savoa myöten. Patruunien
kirjoihin merkittiin sellaisia nimiä kuin Kurranmaa, Kupulisoja,
Pinolehto, Virsu, Visuri, Ponnikas, Kontio, Käräjäoja, Jylhänollila ja
Pirttihaavisto.
Jokainen patruuni kyllä tunsi omat talonpoikansa ja vanhat
puotipalvelijatkin heidät tunsivat, niin että ainoastaan vierailta
saattoivat kysyä:
— Kenenkäs talonpoikia te olette?
Laivavarvista ajoi maanukko porvarin pihaan, päästi hevosensa ja vei
talon talliin sekä kantoi eväsvakkansa porvarin pihapirttiin. Siellä,
työväen tuvassa, talonpojat saivat viettää yönsä. Monissa pirteissä
oli ylhäällä katon alla leveät makuulavat, joille mahtui koko joukko
maakansaa makaamaan, ja seinien vierissä oli isot penkkilaatikot,
joihin ukot voivat lukon taakse heittää tavaransa ja ostoksensa.
Kiljuvilla pakkasilla Savon miehet tulivat kylmissään ja kangistuneina
pitkältä taipaleeltaan ja menivät joskus suoraa päätä pirtin isoon
takkaan seisomaan. Harmaa taikka valkoinen suuri sarkaviitta oli
ukkojen päällysverhona, ja monesti paistoi avonaisesta viitan aukosta
karkea hurstipaita ja paljas pakkasen polttama rinta.
Hyvin kohteli patruuni maanukkoa. Kauppapuotiin ja "ulkokonttoriinsa"
hänet kutsui ja tarjosi heti hyvän ryypyn liennyttämään kylmän
kangistamia leukapieliä. Ahlqvistilla annettiin vahva rommiryyppy, ja
Franzén kaasi isännälle tuiman viinaryypyn sekä — voimarkkinoilla —
emännälle napsun "isoa viinaa", joka oli siirapilla maustettua viinaa.
Hyvät tupakatkin annettiin. Ukko sai peukaloida ison visakoppansa
täyteen Raahen oman tehtaan "parasta Virginian tupakkaa", saipa
vielä valkean savipiipunkin, jotta voi, jos halusi, ruveta sillä
sauhuttelemaan. Mutta oikein hyvässä porvarissa otettiin piirongin
laatikosta iso kappale paksua rullaväättiä, kastettiin sitä vielä
siirapista ja tupakkavedestä sekoitetussa liemessä ja ojennettiin
ukolle. Siitä äijä sai mahdottoman makean ja tavattomasti syljettävän
mällin kumpaankin poskeensa. Ahlqvistilla vietiin ukoille pihapirttiin
vielä silliä ja kaljaakin, ja Fagervikin patruuni sanoi, että "tuua
tuolle majamiehelle hänen kalaansa", ja "se oli hyvää rasvaista kalaa".
Mutta oli joku sellainenkin patruuni, joka sanoi palvelijalleen:
— Anna tälle isännälle ryyppy parraan tapin takaa!
Ja sitten lisäsi:
— Sämsta som finns! [37]
Melkein kokonaan suolaan ja rautaan vaihtui ylimaan ukon mastopuu
taikka muu tavarakuorma. Lisäksi vielä piti viedä emännälle joku naula
kahvia ja sokeria sekä joku puntti pumpulilankoja. Suolatynnyristä
patruuni otti 1855 vaiheilla kolme, neljä ruplaa, rautaleiviskästä pari
ruplaa, ja laivapuista hän maksoi sopimuksen mukaan. Sitroista voitiin
saada pari, kolme ruplaa kappaleesta, täkkipiitoista viisi, kuusi
ruplaa, raakapuista 10—15 ja mastoista 50—60, joskus satakin ruplaa.
Lopuksi patruuni antoi talonpojalleen kotiintulijaisiksi lakritsaa
sekä jonkin kyynärän karttuunia. Voimarkkinoilla annettiin emännälle
"voihuivi", karttuunihuivi tahi villahuivi, jos patruuni oli saanut
suuren voikuorman.
Mutta monilla maanukoilla oli patruunin kirjassa pelottava aukeama,
jossa oli vain jokunen pelkkä, joitakuita tervatynnyreitä ja joitakuita
voileivisköitä toisella puolella, mutta toisella pitkä rivi raskaita
suolatynnyreitä ja rautaleivisköitä, joskus rukiita ja kalliita
jauhokulejakin, joita oli täytynyt ottaa ahtaina aikoina. Näitä piti
sitten yrittää maksella, mutta samalla taas tehdä uusia ottoja. Useat
ukot olivat saaneet patruuninsa kirjan niin pahaan kuntoon, että sitä
piti yhä ja yhä täyttää ja repiä, saamatta milloinkaan umpeen. Ja
silloin oli äijä tiukasti kiinni patruunissaan. Ei uskaltanut ukkopaha
mennä kurkistamaankaan toisen porvarin ovelle, puhumattakaan tavaran
viennistä. Silloin saattoi tulla oman tilin loppuun paha merkintä,
niinkuin Haapajärven Seppäsen Jussille: "Sålt smör åt andra, ingen
credit".[38] Väliin ukot joutuivat tekemään ostoksistaan patruunille
velkakirjan. Pidisjärvenkin Korkeakosken Antti Pietarinpoika
kirjoitutti ja takautti Matti Niemellä tällaisen paperin:
"sillet Jolla tämä sedeli on olen minä alla nimitetty velka yksi
kymmentä kuusi (16) Rikin Daleria Ruohtin velka Rahasa Eli sittä
vastavasa venäiän myntisä jonga velan minä anomuksen jälken ynnä
jnträssin kansa kuusi Rikin Daleria sadalta tahdon kohta maksaa ja
sen puumerkin alle panemisella omalla kätellä vierasten miesten
läsnä ollesa vahvistaa Pidisjärveltä sinä 29. p: kesäkuusa v: 1839:
sanoo (16) Rikin Daleria.
Antti Pietarin poika korkia koski.
Ettellä seisovan summan päälle menen minä alla kirjoitettu täyten
takauksen niin kuin oman velkani Ettestä päivä sama kuin päällä
mainitin.
Perintö talon omistaia N:o 37: matts niemi omalla käiellä
kiriotettu —
Todista:
siimon tolhanti ja matts tolhanti."
Mutta muutamat tavarantarvitsijat eivät oikein huolehtineet, että
patruunin ison kirjan aukeama pysyisi hyvässä järjestyksessä. Monet
tekivät, kuten reisjärveläinen Räisäsen Jussi: "Pratar mycket, håller
litet",[39] niinkuin Matti-patruuni on merkinnyt miehen tiliin.
Sellaisten ukkojen kirjoihinviennit patruuni saattoi päättää lauseella:
"Liten lymmel, gifver ej Credit mera"[40] taikka: "dålig kund utan
Credit, skylldig till mon amie Sundström 25 % mera än hemmanet är
värd",[41] taikka kerrassaan äkäisesti: "ingen Credit, körs bort".[42]
Varsinkin kaukaisen Reisjärven ukot näyttävät monta kertaa saattaneen
tuiman Matti Augustin äkääntymään. Ruvisahon Heikinkin lopputili
päättyy vihaiseen: "Skurk, får ej något hvarken emot borgen eller
utan".[43] Eikä liene Korpiojan äijäkään oikein hoitanut asioitaan,
sillä Matti on äkäisen paksusti painanut perään: "Lurjus", ja Anttilan
Jussi, joka oli kunnostautunut niin, että "Bedragit på Kalajoki
marknad", saa tavattoman kiukkuisen ja paksun: "ingen Credit mera.
Lymmel — och lurjus, köres bort".[44]
Toisinaan tulivat ylimaalaiset, varsinkin etäisen Savon miehet,
yhtaikaa kymmenin hevosin kaupunkiin, ajaen vain suolanhakuun, potaskaa
ja "maankasvo-tupakkaa" mukanaan myytävänä. Jo kotikulmillaan ukot
kokosivat joukkonsa. Pielaveteläisetkin Heinämäestä, Lampaanjärvestä ja
Saarelankylästä kokoontuivat joskus kolminkymmenin hevosin Tuomiston
Kekkolaan, josta sitten lähdettiin laskettelemaan merimaita kohden.
Parin viikon eväs oli hevoselle varattuna matkahäkissä ja miehelle
matkavakassa sekä vielä viinaa katajalekkerissä, lisäksi pieni lippi
miehen ryyppymittana ynnä sanko hevosen juoma-astiana. "Pahoja
säitä" ryypättiin matkalle lähdettäessä, samoin matkallakin aina,
kun syöttötalosta ajettiin taipaleelle. Kotikasvuja ukot polttelivat
piipuissaan, leivällä vaihtoivat talosta särvintä ja viinaryypyllä
tuottivat hyvää tuulta talon vanhalle äijälle. Ja pitkin matkaa
heitettiin syöttötaloihin eväitä paluumatkaa varten. Kun tällaisia
suuria takamaiden matkueita tuli yhtäkkiä pieneen rantakaupunkiin,
niin eivät he kaikki tahtoneet mahtua omien patruunien pihapirttien
yövieraiksi. Jotkut matkamiehet joutuivat päivittelemään:
"Ei sopinut Soviolle,
eikä päässyt Pärkille,
eikä luvattu Lumperille,
eikä haluttanut Hajaanille,
täyti turvautua Turkmannille".
Pitkin talvea maakunta ajoi kaupungissa, lähiseutulaiset monin kerroin,
mutta kaukaiset ylimaat vain kerrastikin. Miltei aina seisoi hevosia
suuren patruunin pihamaalla. Langinkin kartanolle keräytyi talven
mittaan tavaton lantakasa. Keskellä pihamaata se valtavana seisoi ja
siihen laastiin lanta ja heinänjätteet aina matkamiesten lähdettyä.
Keväällä työnnettiin ylimaalaisten tunkio patruunin pellolle.
Omin eväin savonukot elivät kaupungissa, ja jotkut hyvinkin voivat
antaa puolestaan lippiryypyn porvarillekin. Monet vanhat merimiehet
kävivät ryypynhaluissaan iltasilla porvarien pirteissä vätystämässä
savolaisten kanssa sekä kertomassa heille kaiken maailman kummia
ja saivatkin keikauttaa lipillisen hyvää "Savon viinaa". Saihan
savolaisille haastella vaikka minkälaisia merkillisiä juttuja,
tiesiväthän merimiehet, että "Savosa se oli jo koko mies, joka
oli käynyt kerran kirkosa, kahesti kaupungisa". Jotkut merimiehet
kureissaan "pleissasivat" salakättä savonukon pitkän köyden molemmista
päistään yhteen. Kun ukko sitten aamulla rupesi lappamaan köyttään, sai
hän sitä lappaa ja lappaa ja kummastella:
— Tuhat pärelet, mihin se piä lienöö hävinnyt? Ennen oli täss'
kaksikin piätä, ja nyt ei ou yhtäkään.
Mutta kaupungin vanhat muorit ja pikku mökkien eukot ja ukotkin ottivat
myös osansa ylimaan miesten eväistä. _Auvinska_ ja _Anna-Sofia_ —
"liekö tuolla sukunimiä ollutkaan" — tekivät nuuskaa ja myivät
maalaisille. _Tilda Kraftman_ ja _Vahlgrenska_, pieni akankäkkärä,
musta kuin tervarääsy, kastoivat kuusi-, seitsentuumaisia rikkitikkuja
ja niputtain niitä vaihtoivat savolaisen leipään. Siihen aikaan kun
ei ollut edes "Kekmanin vaarallisia", joita vanha merimies Keckman
Oulussa valmisti. Tarvitsivat maakunnan miehet myös piitä tuluksiinsa.
Sitä muorit keräsivät Fantinsaarelta makasiinien alta, johon sitä
oli aikoinaan purettu Franzénin laivoista, Pikipruukista muorit
kerjäsivät pikeä, jolla myöskin sai Savon ukolta leivän kimpaleen
taikka luukontin. Muistivat savolaiset vielä kysyä: "Onko mereistä
eli tuuliajoa?" Tätä, merenajamaa kuolleen hylkeen rasvaa, kerättiin
rannoilta, ja mitä pahemmin se haisi, sitä mieluisempaa se oli
maanäijille, jotka käyttivät sitä monenlaisiin asioihin. Härkätorin
puolessa asui useita muoreja, jotka myöskin elivät samoilla eväillä
savolaisten kanssa. _Ketaran muori_ ja _Ketaran Killeri_ keräilivät
piitä ja pikeä sekä merellistä leivänhinnaksi, _Kukkokiikakin_ ja
_Paskatikun Liisa_ etsivät merenrannan rasvaa. Liisa tyytyi savolaisten
leipään, mutta Kukkokiika vaati hyvät ryypyt, tuli toheloksi ja rupesi
kiikaamaan.
Kalamiehiltä Savon ukot vaihtoivat palvalihoillaan suolakalaa.
Karlundiltakin ylimaan miehet joskus ottivat matkaansa silakkanelikon,
jättäen lihaa tilalle. Ja "niillä oli niin hyvvää palvalihhaa että kun
sitä vielä sais!"
* * * * *
Kaikilla patruuneilla oli talossaan "kräämäpuojit", joissa maanukot ja
kaupunkilaisetkin kävivät tekemässä ostoksensa. Kräämäpuodit olivat
tulisijattomia, talvella hyvin kylmiä olinpaikkoja. Kesällä taas
sai kaksijatkoisen oven yläosa olla kaiken päivää avoinna. Kaupassa
hääri "puotineittyt" mitaten ja punniten tavaraa ostajille. Jo kuuden
aikana aamulla piti neitsyen avata kaupanovi ja aloittaa päivän työ,
jota kesti iltayhdeksään asti. Ahlqvistilla piti olla kymmeneen.
Pyhäpäivinkään ei puotityttö saanut lepoa. Silloin pattijokiset, jotka
arkipäivinä kaupungissa käydessään ostivat vain juuri niin paljon,
että "se riittää pyhään asti", sekä aamulla että kirkosta palattua
ryntäsivät kauppaan "sisän kautta" ostamaan kahvia ja sokeria ja muuta
tähdellistä tavaraa. Pattijokiset olivat sunnuntaisin rahamiehiä, sillä
silloin he saivat viikolla tuomastaan maidosta, piimästä ja voista
maksun kaupungin työmiehiltä, jotka taas perivät palkkansa lauantaina.
Monissa porvareissa puotineitsyen piti sunnuntaisin päivällispöydässä
samoin kuin sunnuntaisissa kutsuissakin olla "passaamasa... se kun oli
niin näppärää". Ja palkkaa kauppatyttö sai puolitoistasataa markkaa
vuodessa sekä ruoan ja aamukahvin ja jouluna jonkun lahjan. Pienissä
porvareissa ei puotineitsyttä tarvittu. Möllerin viinakaupassakin vain
pappa ja mamma vuorotellen kävivät tynnyrintappia vääntämässä.
Patruunin apulaisena "sisäkonttorisa" oli "puukhollari" tilikirjoja
kirjoittamassa ja kirjeitä jäljentämässä. Konttorin seinällä
nahkaremmeissä riippui isoja kirjoja, kullakin laivalla omansa, ja
isännän isossa pulpetissa oli monet laatikot, jokaisessa laatikossa
omat laivapaperinsa. Mutta kun kauppapuodissa tuli kiire, sai
puukhollari juosta sinne, ja aina hänen piti huolehtia, että puodin
"nuuskaloota" pysyi tuoreena. Perunaa hän leikkasi nuuskan sekaan, ja
se auttoi. Patruuni oli tyytyväinen, ja muorit sekä vanhat herrat,
Möllerkin, saivat hyvää tuoretta nuuskaa.
* * * * *
Mutta silloin "meiän kylään" saapui paljon vieraita, kun se lokakuussa
ja taas helmikuussa pani toimeen markkinat, ja rumpua pärryttäen otti
vieraansa vastaan sekä julisti markkinarauhan. Varsinkin helmikuun
kynttelimarkkinoilla, jolloin jo esteettä voitiin lasketella poikki
maiden, oli paljon kansaa. Silloin Isotori täyttyi maalaisista ja
maalaisten tavaroista, ja porvarien kartanot olivat hevosia täynnä.
Savoa myöten oli ajettu kaikenlaista maaseutujen tavaraa aina laivan
mastopuista alkaen. Olipa saapunut suuret joukot viipurilaisiakin,
kuormissaan "seelivaatetta", palvalihoja, läskiä ja isoja kalakukkoja.
Hämeestä ja Savosta oli hamppua ja pellavaa, ja lähiseutujen emännät,
varsinkin pyhäjokelaiset, tarjoilivat vahvoja villasukkia, -lapasia ja
villalankaa.
Keskellä toria oli useita lautakojuja, joista oman kylän miehet
sekä "ulkokyläläiset" tarjosivat tavaroitaan. Oli kultaseppää,
kupariseppää, köydenpunojaa ja muuta mestaria Oulusta ja Kokkolasta
asti, Leufstadiuksenkin tupakkamies myi tavaroitaan, Vestberg
kauppaili köysiään, ja kirjansitoja Sundströmin pöydällä oli muutamia
virsikirjoja, katkismuksia ja aapisia, Kemin takaisella Kaakamon
miehellä oli suuria kiekkoja rantuiseksi kudottua "henkselinauhaa",
ja Kokkolan puolen "karstamaakarit" ja harjantekijät tarjoilivat
teoksiaan. Nähtiinpä jonkun venäläisenkin kauppailevan sillejä,
suolakurkkuja, prenikoita ja karamelleja. Ja poikaset ostelivat
muutamilla kopeekoillaan "ryssän renikoita markkinaisiksi".
Monet maalaiset tulivat markkinoille vain huvittelemaan, mutta oikeat
isännät tulivat myymään tavaroitaan sekä hoitamaan raha-asioitaan.
Patruunin isonkirjan asioita oli korjattava, ja Isollatorilla saattoi
myös tavata vanhoja velkamiehiänsä, joilta voi omansa kiristää pois.
* * * * *
Raahen porvarit taas vuorostaan vierailivat muiden paikkakuntien
markkinoilla, Kajaanissa, Kuopiossa, Kalajoella, vieden kuormittain
tavaraa myytäväksi ja taas kuormittain ostaen uutta. Vanha
Durchmankin ja Gyllbergin ukko veivät Kuopion tavarakuormassa kerran
rommitynnyrinkin, josta illalla tekivät ryssän kanssa kaupat ja menivät
uunille nukkumaan. Mutta yöllä tapahtui talossa pieni keskustelu.
"Paanko ma vähän vettä?" kysyttiin. "Paa-paa!" vastattiin. "Paanko ma
vieläkin?" kysyttiin taas vähän päästä, ja vastattiin: "Paa-paa!" Ja
vielä kolmannen kerran samoin kysyttiin ja vastattiin. Mutta tapahtui
niin, ettei ryssä aamulla huolinutkaan rommista. Kauppaa hierova
Gyllbergin ukko hätäysi:
— Tuu pois, Turkmanni, uunin päältä! Mies tahtoo rahansa.
Kuopion markkinoilla kävivät toimekkaat Ahlqvistin ja Ahlholmin
leskirouvatkin. Tavarakuormansa kukkuralla istuen hekin vain
ajoivat pitkän talvisen taipaleen. Ahlholmin rouva oli niin äkäinen
kauppamuori, että myi vaikka leningin päältään, kun asiaksi tuli.
Niinpä markkinatanssiaisissa joku rikas Kuopion rouva ihasteli Raahen
rouvan kaunista puna- ja viheriäruutuista silkkileninkiä ja kysyi:
"Mistä sellaisia saa?" — "Vaikka tästä! Tahotteko ostaa!" Raahen
rouva heti tokaisi. Ja silkkileningittään Ahlholmin Johanna-rouva ajoi
kotiinsa.
* * * * *
Kalajoen kuuluisille maaliskuun markkinoille ajoi Raahen koko
porvarikunta, rahtihevosillakin vedättäen sinne kaikenlaista
kauppatavaraa ja kräämää. Ahlqvistin ja Ahlholmin muorit olivat taaskin
matkassa ja vanha Friemanin ukkokin oli muassa, vaikkei hänellä ollut
suurta asiaakaan, ajoihan vain ilman aikojaan "hevosluontoisena"
miehenä katselemaan hyviä hevosia.