reunasta, kun sotamiehiä Härkätorilla kaiken päivää jumppautettiin.
Ruotsinkieltä pojat olivat kyllä kuulleet, ja useat sitä ymmärsivätkin,
mutta Härkätorin marssijain kanssa tunnuttiin puhuttavan aivan eri
kielillä. Pian pojat kyllä oppivat, mitä merkitsi "ast, vaa, levoi,
pravoi", samoin kuin senkin, kun huudettiin "naplitsoo!" ja "ruusavoo!"
ja "kruukom!" vieläpä senkin, että piti pistää sujauttaa, kun
sanottiin: "saissaraa — tuh!" Mutta silloin parhaimmiltakin pojilta
meni asiat ja älyt sekaisin, kun sotaherra oikein laski ja sopotti:
— Serenke sarinki saissaraa sapotemppaa — arssi!
Parisataa nahkajussia siinä hikipäissään jumppasi, ja monta kertaa
pojat saivat nähdä, kuinka jusseja milloin väännettiin nenästä, milloin
kierrettiin korvista, milloin milläkin tavalla Pidettiin järjestyksessä
ja teetettiin temppuja, niin että joskus kupariset napit tipahtelivat.
Mutta kaiketi pojat olisivat kauhistuneet, jos olisivat nähneet, miten
miehille maneesissa joskus annettiin keppiäkin. Kiiski-Mikollekin
kerran annettiin 25 iskua, kun hän ruokaa huudettaessa hyppäsi pöydälle
parkaisten; "Leipää!"
Mutta silti sotapojat osasivat laulellakin. Kaupungin poikaparat oikein
innoissaan kuuntelivat, kun miesjoukko, marssien ampumaputket olalla,
kajautti rintaputkistaan;
"Kukapa lienee tutkinut
tuota Venäjän keisarin voimaa,
kun hän laitti malmikellot
rantatielle soimaan.
Keisarimme armollinen
Suomesta poikia tinkaa,
ei siihen tule turkkilaisen,
eikä tattarinkaa".
Kylmäniemessä Härkäsalmen luona oli "ampumapaana", jossa ruotuväki kävi
ampumista harjoittelemassa, ja sieltä on vieläkin maakummusta löydetty
kiväärinkuulia, Parhaana ruotuväen aikana kaupungin pojat kävivät
Kylmäniemestä poimimassa kiväärinkuulia tusinakaupalla. Härkätorilta
taas etsiskeltiin kiiltäviä "sotamiestenknappeja", ja ne olivatkin
monimaksoisia muiden nappien rinnalla.
Komeine hevosenhäntä-lakkeineen ja kiiltonappeineen olivat Härkätorilla
temppuilevat maneesin miehet Raahen tyttöjen suosiossa miltei yhtä
paljon kuin komeat meripojatkin. Ja kuparinappien kantajat itsekin
pitivät itseänsä parempina kuin tavalliset siviilijussit. Hehän
olivat "keisarin omia poikia" ja "Suomen suojelijoita", niinkuin
"tarkk'ampuja" Esaias Riikokin vanhassa arkkiviisussaan laulaa:
"Nyt ilolla sen teemme
vain Suomen kunnijaksi
ja sotaväkeen meemme,
kuin Keisari käskee meitä.
Jonka keisari armosta säätää,
että Suomija suojaamaan,
ja Suomesta poikija pyytää,
että kruunua palvelemaan".
Patruunia ja porvareita.
Ei voi Raahesta paljoakaan puhua mainitsematta kaupungin kauppasaksoja,
sillä hehän olivat ensimmäisiä tekijöitä kaupunkinsa elämässä.
Raahessa oli niinkuin muissakin kaupungeissa suuri joukko isoja ja
pieniä porvareita, jotka kävivät kauppaa sekä maalla että merellä
— 1850—60-luvuilla oli Raahessa kolmisenkymmentä kauppiasta
ja parikymmentä kauppiaan leskeä. Mutta vain harvat rantakylän
kauppamiehistä olivat kyenneet nousemaan mahtimiehiksi. Kymmenkunta,
toistakymmentä suurta porvaria oli 1860—70-luvuilla Raahen
kauppiasjoukon etupäässä, ukkoja sellaisia kuin Soveliukset, Fellmanit,
Montinit, Frieman, Durchman, Rein, Fagervik, Ahlqvist, Lundbergit,
Candelin ja Branderit. Nämä suuräijät ensi miehinä pitivät pystyssä
pientä rantakaupunkiansa ja antoivat elatuksen sen parituhantiselle
kansalle, hankkien kaikesta maailmasta rahaa ja tavaraa, niin että sitä
riitti ei vain heille itselleen, vaan myöskin kaupungille, vieläpä
maakunnallekin. Suurkauppiaat olivat kuin koko ympäristönsä jämeriä
isävaareja, joita puolestaan kaupunki ja maakunta työvoimillaan
ja tuotteillaan avusti pysymään jaloillaan, niinkuin hyvän talon
perhe ja työkansa isäänsä ja isäntäänsä. Ja _patruunin_ nimellä
vanha Raahe näitä parhaita jymyukkojaan kunnioittikin. Niinkuin
toimekkaat isännät huolehtivat talonsa ja väkensä hyvinvoinnista,
niin patruunitkin huolehtivat kaupunkinsa kansasta ja kaupunkinsa
asioista ja "pitivät koko kaupunkia kurisa". He koettivat katsoa,
ettei kansa liikoja herkuttelisi, eivätkä merimiehet tuhlaisi koko
palkkaansa juopotteluun, he tahtoivat mieluummin avustaa oman kaupungin
köyhiä ja vaivaisia kuin lähettää hätävaroja tuntemattomille Kajaanin
takaisille nälkämaille. Katovuosinakin oli kaupungin työkansalla
"elua kyllitellen", sillä patruunien aitoissa oli viljaa muillekin.
Patruuneilla oli kullakin vielä omat maakunnan talonpoikansa, joiden
kanssa he tekivät kauppaa, ja maanukot ajoivat heidän pihaansa, kuten
ainakin oman isännän kartanolle. Eivätkä ne porvarit, joilla ei ollut
omia talonpoikia, olleetkaan mitään patruunia, pikku kaupustelijoita
vain. Komeannäköisenä joukkona parhaat patruunit jo aikaisena aamuna
astelivat Isolletorille lyhyissä lammasnahkaturkeissa, karvalakeissa
ja pieksusaappaissa. Mutta lauhalla ilmalla ei ollut turkkia, paksu
sarkatakki vain, saattoipa jollakulla olla sininen friisitakki suurine
sarvinappeineen. Kaikki parhaat patruunit olivat meren ja maan tuttuja.
Monet olivat nuoruudessaan purjehtineet merillä kapteeniksi asti, joten
tunsivat kyllä kaikki myrskyt; monet olivat sitten ajelleet maakamaraa
markkinoilla Savoa myöten. Kovan koulun karkaisemia miehiä he olivat.
Ensimmäisiä Raahen patruunien parvessa oli jo ensimmäisistä ajoista
ollut _Soveliusten_ ja _Langien_ suku. Rinnakkain näiden kantaukot
olivat möyrineet rantamaata, ennenkuin kaupungista vielä tiedettiin
mitään, ja yhtä rintaa taas jälkipolven miehet asuivat kaupungissa,
kävivät kauppaa ja vaurastuivat, niin että väliin sanottiin Langia
Raahen rikkaimmaksi, väliin taas pidettiin Soveliusta koko kylän
napana. Mutta Langien suku ehti Raahessa toimia vain neljänä polvena,
kolmena perättäisenä Jooseppina ja yhtenä Johan Joosepinpoikana[32]
Tämä _Johan_, Jooseppien jälkeläinen, oli viimeinen miehinen Lang,
syntynyt 1745 ja kuollut 1823. Mutta tämä viimeinen olikin Langien
parhaimpia, suurporvari, laivanvarustaja ja aikoinaan kylänsä
rikkain mies, mutta silti kotielämässään ja tavoissaan vaatimaton
ja koristelematon vanhankansan ukko. Raahessa vieläkin oleva "Johan
Langin" toiminimi, Suomen vanhimpia, on tämän suuräijän pystyttämä
1770 vaiheilla, liikennöiden samassa Isontorin laitatalossa, missä
ukkokin aikoinaan. Mutta Johan Langilla ja Sofia Vidbäckillä oli vain
tyttäriä. Niinpä sitten sattuikin, että Oulusta tullut kirjanpitäjä,
kauppiaanpoika _Zachris Franzén_, runoilijapiispan veli, pääsi
kotivävyksi, naiden keskimmäisen tyttären, _Johannan_. Hänpä lopulta,
vanhan patruunin kuoltua, nousi koko toiminimen isännäksi. Niinkuin
ennen Langin patruuni, niin sitten myöskin Oulusta tullut vävymies kävi
kauppaa maata ja merta myöten. Siikajoen Ruukinkoskeen Franzén perusti
sahan, ja Savossa oli hänellä kaksi rautatehdasta. Kauppaneuvokseksi
patruuni korotettiinkin ja kaupungin raatimiehenä hän muiden älymiesten
rinnalla istui. Runoilija Franzénin veljellä oli myös taitoa
runontekoon. Uutta laivaansa vesille laskettaessa hän useinkin lausui
sepittämänsä runon. Vanhana valkeana ukkona nähtiin kauppaneuvoksen
usein ajelevan komealla harmaalla parivaljakolla ja nelipyöräisillä
vaunuilla, milloin Saloisiin, milloin laivavarviin, milloin mihinkin.
Mutta ei ollut Franzénillakaan miehistä perillistä Langin liikkeen
jatkajaksi. Oli kyllä poika Johan Franzén, alkuaan lahjakas mies,
joka nuorena ollessaan oleskeli toisinaan pitkät ajat piispasedän
luona Ruotsissa, mutta sitten meni pilalle, niin ettei hänestä ollut
kauppamieheksi; asuihan vain Brahenkadulla pikku talossa ja ryypiskeli
väliin monta viikkoa ja taas kuljeskeli kaduilla pitkässä takissaan
pitkänä vanhana herrana. Tyttäriä Langin talon kauppaneuvoksella kyllä
oli — vanhin tytär Sofia perusti Lybeckerin koulun —, ja yhden
niistä, _Johannan_, nai nuori _Fredrik Sovelius_, vastainen "komerssi",
joka sitten vanhan komerssin kuoltua 1852 otti koko Johan Langin
haltuunsa, tullen vuorostaan Langin talon isännäksi. Ja siten joutuivat
vanhan Lankilan monikertaan lisätyt — ja jaetut — perinnöt vanhan
naapurin hoitoihin.
Pitkä rivi pitkiä miehiä oli kaikkein vanhimmasta _Jotailan
Matti-äijästä_ sekä Lankilain ja Sovioiden yhteisistä maamiespäivistä
tähän yhteiseen sukujen perilliseen, Fredrik Soveliukseen. Siihen
riviin mahtui monenlaista miestä, Soviota ja Sovellusta. Ensin oli
vanha-Matti _Pärttyli_-poikineen, sitten tuli toinen _Matti_, joka
sukunsa ensimmäisenä rupesi porvariksi ja kuoli 1674, sitten _Hans_
ukko, joka eli 1663—1710, ja taas _Johan_, arvoisa raatimies,
joka rupesi käyttämään Sovelius-nimeä ja eli 1699—1765. Nousi sen
jälkeen kolmas _Matti_, oikea Suur-Matti, joka nuorena opiskeli Turun
yliopistossa, niinkuin jotkut muutkin Raahen porvarien pojat, ja oli
sitten vuorostaan kaupungin rikkain patruuni. Suostuntataksoituksessa
1770 esim. oli Matille pistetty veroa 59: 10: 16, kun taas toisella
rikkaalla, Baltzar Freitagilla, oli 42: 26: 16, ja Josef Langin
leskellä 32: 21: 8 sekä pormestari Mentzerillä vain 9. Matti-patruunin
luona maaherra Cronhjelmkin Raahessa käydessään 1772 oli vieraana,
ja Matin tytär Christina oli aikoinaan Raahen oppinein nainen. Matin
miehisiä perillisiä oli toinen _Johan_ Sovelius, upporikas vanhapoika,
serkkunsa Catharina Freitagin ihailija, niin mahtava patruuni, että
vetäisi sinisen verkapakan kadulle ja talonsa pihalle, kun Kustaa IV
Aadolf Raahessa käydessään 1802 majoitettiin hänen luoksensa. Johan eli
1770—1852, ja vanhana pikku ukkona, pitkä harmaa tukka riippuen pienen
pyöreän hatun alta aina hartioille asti, keppi kädessä ja pieni
rakki-koira perässä hän asteli kaupungilla ja joskus pysähtyi "istumaan"
keppiinsä nojaten. Iltaisin ukko istuskeli komeassa rantatalossaan,
piippalakki yömyssynä päässään ja katseli Freitagin taloa kadun
toisella puolella. Samoja perillisiä oli vanhempi _Fredrik_ Sovelius,
raatimies, joka oli naimisissa rikkaan, vanhemman Johan Friemanin
tyttären Catharinan kanssa, ja rakennutti Raahen suurpalon jälkeen
itselleen komean talon Pakkahuoneenkadun varrelle, lähelle vanhaa
sukutaloa. Mahtava patruuni oli Fredrikkin, kauppamies ja merenkävijä.
Pitkälle merimatkalle lähtiessään patruuni saattoi vasta edellisenä
päivänä ilmoittaa emännälleen, että hän lähtee huomenna Rääveliin ja
ottaa pari lasta mukaansa; kaikki pitää olla valmiina.
Tämän vanhan Fredrikin, joka eli 1778—1837, nuorin poika oli sitten
toinen _Fredrik_ Sovelius, Raahen suuruudenpäivien komerssi, Franzénin
vävy ja Langin perillinen, seitsemännen polven mies ensimmäisestä
Matista. Samoja seitsemännen polven jämeriä miehiä olivat nykypolven
tuntemat patruunit, _Matti August, Johan_ ja _Henrik_. Näistä kyllä
Johan, "Kivi-Sovion" omistaja ja kauppamies, kuoli jo parhaassa
iässään, 40-vuotisena Raahessa liikkuvaan koleraan 1853.
Matti August oli veljeksistä vanhin, syntynyt 1806. Tämä Soveliusten
neljäs Matti oli koko suvun voimakkain ja tarmokkain henkilö. Kaikkien
tuntema ja monien vielä hyvin muistama tuikea "Matti-patruuni" oli
vanhan Raahen mahtavin jymyukko, tulinen mies, joka helposti saattoi
säväyttää kirosanojakin ja äkäpäissään kouraista korvallistaan niin
kiukkuisesti, että hiustukot päästä heltisivät. Kaikki Soveliukset
olivatkin "luonnolleen vihaisia ja suoria". Yhdessä nuoremman veljensä,
Henrikin, kanssa Matti harjoitti suurliikettä ja laivanvarustusta,
rakennuttaen monia laivoja: kuunareita, prikejä, parkkilaivoja ja
fregatteja. Matti kyllä vanhempana ja toimekkaampana itse hoiti koko
menon. Heikki oli vain muuten työntekijänä ja rahamiehenä muassa.
Sävyisämpänä, vähäpuheisena, joutui pehmeäluonteinen Heikki miltei
kokonaan varjoon karkean ja toimekkaan jyrymiehen rinnalla. Heikki
antoi Matin hoitaa asiat, istuen mieluummin fortepianonsa ääressä
soitellen tanssikappaleita, kuin kuivien tilikirjojen ääressä tahi
miettimässä uusia liikesuunnitelmia ja laivanrakennuksia. Heikki
olikin ollut soitonopissa Bergbomin mamsellien luona, ja hän esiintyi
joskus soittomestarina tanssiaisissakin. Nuorena miehenä ollessaan
Matti-patruuni kapteenina kuljetti laivoja ja saattoi joskus, kun
Gibraltarissa olisi pitänyt laiva "klareerata", laskettaa vain ohitse.
Kun kaupungista ruvettiin ampumaan perään, antoi Matti laivan siitä
huolimatta mennä viheltää, viitaten vain ylpeästi kädellään ja huutaen
suurella kurkullaan:
— Kapteeni on Kikinkäki Raahesta ja russakkalasti!
Heikkikin ajeli nuorina päivinään kapteenina pitkin meriä. Mutta kaksi
laivaa hän ajoi "haaveriin", toisen Snipan pankille Vaasan kurkulla,
toisen "Kollenpohtiin" Kattegatissa. Äkäinen Matti-patruuni ei kyllä
tämän jälkeen enää uskonut laivoja veljensä hoitoon, manasihan vain:
— Ota, saatana, riihi tuolta Märjännyksestä ja lähe sillä seelaamaan!
Hyvää huolta Matti-patruuni piri merimiehistään. Miesten tietämättä hän
useinkin pidätti osan heidän palkastaan ja antoi sen vasta jälkeenpäin,
kun mies oli pulassa. Friisen ukollekin Matti keräsi rahaa niin paljon,
että saattoi antaa sen sitten pikku mökkinä, johon ukko hyvillä mielin
sai muuttaa asumaan. Eikä Heikkikään ollut välinpitämätön työväestään.
Kun merimiesten eukot kävivät konttorissa perimässä miestensä palkkaa,
Heikki aina heille ärisi, että kuluttavat rahansa vain kahviin ja
vehnäsiin. Työnetsijälle Matti aina koetti katsoa työtä, ellei muuta,
niin pani hänet päiväpalkalla pihalleen kävelemään edestakaisin
rautakanki olalla tahi käski kynsimään suurta mustaa koiraansa,
"Kaimaa", Tahi sattuivat työnkysyjät tapaamaan patruunin tiellä,
jolloin hän käski miesten odottaa siinä, kunnes hän palaa takaisin.
Miehet saivat odotella puolen päivää, ja muuan ikävissään jo rupesi
kenkiään paikkaamaan. Kun patruuni palasi, maksoi hän palkan toisille
miehille, mutta kengänpaikkaajalle ei antanut mitään, "koska hän oli
tehnyt omaa työtänsä".
Kauppapuoti oli veljeksillä komeassa isältä perityssä talossa
Pakkahuoneenkadun varrella, ja "kräämäpuojin" hoito oli tavallisesti
Heikin hallussa. Monesti tulivat maanukot tänne tarjoomaan
kaupaksi sellaistakin tavaraa, mikä ei muille kelvannut. Varsinkin
Matti-patruunista olivat maanukot huomanneet, että "jos ei muille,
niin kyllä Sovion isolle viisaalle kelpaa". Ja "isolle viisaalle"
kelpasikin. Matti otti tavaran, maksoi rahat ja vihelteli vain. Niinpä
saattoikin veljesten ranta-aittaan keräytyä kaikenlaista kolikkoa,
yksin suuret kasat auskareitakin, vaikka Raahen poikakurikat niitä
joskus salakättä kävivät viskelemässä ikkunaluukusta mereen, jotta
saivat sitten "pärjätä" ne haltuunsa.
Vanhanapoikana Matti vain eleli, ja vielä vanhanakin hän oli pysty
mies, vankka ja leveähartiainen ja komea kuin koko kaupungin isäntä. Ja
komea hänellä oli äänikin. Kun patruuni portillaan puheli, kuului se
selvästi aina Kirkkokadulle asti. Mutta kun Matti jostakin äkeissään
oikein äityi noitumaan, tapahtui se sellaisella voimalla, että koko
kaupunki antoi kaikuja takaisin. Ja patruuni painelikin tulemaan
"koko ruhtinaan nimiä". Karskina patruuni asteli kultanuppinen keppi
kädessä, ja säntilleen yhdentoista aikana hän teki kiertonsa kaupungin
ympäritse, astellen omaa rataansa syrjäämättä ketään. Ja kun hän ajoi
hevosella, lasketti hän niin kiukkuisesti, että pois saivat pienet
tieltä paeta. Oli Matti-patruunilla omatekoinen tiekin, "Soveliuksen
tieksi" sanottu, johtaen pitkin maantien viertä kaupungista Pikimäelle.
Sitä hän usein asteli, ja lapset, kun näkivät patruunin tulevan,
lipittivät kiireesti syrjään luullen, että herra on vihainen, "kun
kuljetaan hänen tietään".
Varsin vanhaksi ei Matti August elänyt, Hän kuoli äkillisesti jo
1870, ja monessa laivassa silloin "flaku meni kolmivarttiin". Vanhat
muistavat vieläkin:
— Kun Matti-patruunille soitettiin sanomakelloja, niin eri lailla
soitettiin kuin muille... se kun oli niin erilainen kuin muut. Isolla
kellolla lyötiin kahesti ja taas pienellä kellolla kahesti.
Havuja oli hajoitettu vainajan tielle Soviosta Saukonnurkkaan asti.
Ja vanhat merimiehet, jotka "stormari" päässä olivat patruuniaan
kantamassa hautaan, palasivat hautajaisista punaposkisina.
Heikki-patruuni jäi vain yksin jatkamaan liikettä, eläen lähes
90-vuotiseksi. Vanhanapoikana "Heikku-patruunikin" aina pysyi. Vankka
iso mies oli hänkin, ja eli aina vanhojen patruunien ankarissa
hyvissä tavoissa. Jo neljän aikana aamulla hän joka päivä teki "stora
rondensa" ympäri kaupungin. Jalkaisin patruuni oli tavallisesti
liikkeellä, vaikka vanha Hassi sanoi kerran hänelle, että hän
ajaisi aina hevosella, jos hän olisi niin rikas kuin patruuni. "Vai
niin _sinä_ tekisit!" Heikki vain naurahti. Saattoi hyvänlaatuinen
Heikki-patruuni toisinaan tulistuakin, joskus niinkin, että uhkasi
pamauttaa toista korvalle, jopa vetäisi takinhihan valmiiksi kouraansa,
jotta ei kova tärskäys koskisi kipeästi käteen. Itaraksikin monet
moittivat vanhaa patruunia, kun hän "ei antanut anteeksi penniäkään" ja
joskus kerjäläisellekin antoi vain jonkun pennin sekä "friimerkkejä"
pyyteleville poikasille luovutti ainoastaan yhden kerrallaan, vieläpä
onkivapoja kerjääville pojille valitsi valtavasta rytikasastaan aina
huonoimmat. Mutta Raahen rautatietä varten Heikki lahjoitti 200,000
markkaa, että "hänkin saa vielä nähä rautatien kotikaupunkinsa
laijalla". Raatihuoneelle hän antoi Tukholman arpajaisista voittamansa
komean merimaiseman, josta itse Ruotsin kuningas olisi maksanut
3000 kruunua. Sukulaisilleen patruuni lahjoitteli kauniita vanhoja
tavaroitaan, mutta jos huomasi, ettei niille annettu arvoa, otti hän
ne jälleen takaisin, niinkuin kauniin kellonkin sisarensapojalta,
vieden hänelle sen sijaan vanhan laivankronomeeterin, jotta siinä on
kyllä sellaiselle. Lahjoittipa patruuni viimein vanhan kaksikerroksisen
sukutalonsa sekä suuren rahasumman sukunsa jälkeläisten varaksi.
Kova toimen mies oli kolmaskin veli, Fredrik, jota sanottiin vain
komerssiksi — Raahessa ei entiseen aikaan ollut kuin yksi "komerssi",
Fredrik Sovelius, ja yksi "asessori", G. A. Hårdh, niin että koko
kaupunki enemmittä nimittelemisittä heidät kyllä tunsi ja tiesi.
Niinkuin Matti-patruuni, vanhin veli, niin oli nuorinkin, komerssi,
iso, komea ja karski mies. Mutta kun Matti saattoi olla raju ja joskus
liiankin äkäinen puheissaan, jopa väliin karkeakin, oli komerssi
puheissaan ja käytöksessään aina moitteeton, vaikka hänkin kyllä
osasi olla ankarakin ja jyrkkä. "Komerssi oli herra!" raahelainen
vieläkin muistaa. Kun hän muiden porvarien ja patruunien kanssa oli
Isollatorilla, "niin sen näki, että se oli herra!" Erotti hänet toisten
joukosta jo etemmäksikin ja "tunsi jo toiseen päähän katua, että siellä
on herra". Antoipa komerssin komea ryhti ja ulkomuoto hyvää näköä
vierustoverilleenkin. Ainakin Dikmanin ukko, vanha pieni merimiehen
käpsä, oli kärkäs kehuskelemaan:
— Kun me Sovion Fredrikin kanssa käveltiin Lontoosa, niin kyllä näki
engesmanni, että siinä onkin kaksi komiaa poikaa!
Matin ja Heikin kanssa Fredrik alussa toimi samassa liikkeessä,
rakennuttaen laivoja ja monet vuodet niitä kapteenina kuljettaen
merillä. Mutta Franzénin vävynä hän 1850-luvulla otti kokonaan
haltuunsa päämiehettömäksi joutuneen Johan Langin toiminimen. Laivoja
hän rakennutti yhä uusia ja uusia, miltei joka vuosi yhden, joskus
kaksikin, ja varusti niitä merille. Johan Langille rakennettiin hänen
toimi-aikanaan kolmattakymmentä alusta. Englantilaiset hävittivät
Raahessa käydessään muutamia Langinkin laivoja, mutta komerssi
rakennutti sijaan uusia. Vanhassa Langin talossa hän asui, ja talossa
oli kauppapuoti, torille avautuvine ovineen.
Johan Langin toiminimen Fredrik Sovelius jätti 1891 pojalleen,
konsuli _Fredrik Oskar Soveliukselle_, joka kuitenkin kuoli jo 40
ikäisenä 1896, jolloin liikettä rupesi johtamaan konsulin leski, _Rosa
Sovelius_, Viiden vuoden kuluttua hän jätti vuorostaan vanhan Langin
liikkeen vanhimmalle pojalleen, _Bertil Soveliukselle_ — nykyään
alkuperäisen nimen ottaneena taas _Sovio_.
Yli 70-ikäisenä kuoli komea komerssi 1897, ja silloin vanhasta polvesta
jäi enää elämään vanha Heikki. Tämä Raahen viimeinen patruuni kuoli
vasta 1904.
* * * * *
Raahen vanhoja suurporvareita olivat myöskin hyvin muistetut
_Fellmanin_ veljekset, _Johan_ ja _Baltzar_, jotka olivat kuulun
pappissuvun jälkimiehiä, mutta myöskin vanhan ja suuren raahelaisen
kauppiassuvun jälkijoukkoa, niin etteivät he suinkaan olleet aivan
muukalaisia Raahessa. Veljesten isä, _Jaakko Fellman_, rovasti Niilo
Fellmanin poika, oli parhaina päivinään 1775 tienoissa tullut Raaheen
kauppa-apulaiseksi rikkaalle Baltzar Freitagille ja viisi vuotta
palveltuaan päässyt talon vävyksi. Ja _Maria Freitagilta_ papin
pojanpojat saivat sitten vanhaa raahelaista kauppasaksankin verta
suoniinsa. Jo nuorena miehenä lähti 1781 syntynyt Johan merille, kävi
kauppakoulun Englannissa, oli porvarina Tukholmassa ja kapteenina
palasi Raaheen. Mutta Baltzar, joka oli syntynyt 1789, pysyi vain
kotikaupungissa, rikkaan enonsa Didrichin liikkeessä kauppamiehenä ja
oppipoikana, hoitaen asiansa niin hyvin, että eno lahjoitti hänelle
kokonaisen kaupunkitalon. Vanhojen ukkojen kuoltua — Jaakko Fellman
kuoli 1803 ja Didrich Freitag 1817 — veljekset aloittivat oman
liikkeensä, ruveten muiden Raahen patruunien tapaan rakennuttamaan
ja varustamaan laivoja, ostamaan ja lähettämään ulkomaille maakunnan
tavaraa. Isä Fellmanin laittamassa talossa Pakkahuoneenkadun varrella,
lähellä Isoatoria, oli veljesten päämaja ja liikepaikka. Siinä oli
veljesten kauppapuoti, yksinkertaisesti sisustettu asuinhuoneisto
ja liikkeen konttori. Vanhempi veli, "Fellmanin kapteeni", joka
"olisi kelvannut vaikka sotalaivan kapteeniksi", harvapuheinen ja
umpimielinen mies, hoiti koko liikkeen ja kirjeenvaihdon, kun taas
nuorempi veli asioitsi ja teki kauppaa maanukkojen kanssa sekä hoiti
taloa ja maanviljelystä. Kaikissa asioissa Johan oli säkkinä ja Baltzar
suuna. Siihen nuorempi veli hyvin sopikin, puhelias "Paltsu-patruuni",
jota koko kaupunki nimitti vain "Paltsuksi". Konttorissaan istuivat
veljekset, toinen pöytänsä ääressä jurottaen, toinen taas pöytänsä
vieressä avonaisena ja hyväntuulisena ja aina valmiina porisemaan
asioilla käyvien ukkojen kanssa.
Johan Fellman oli lyhyehkö mies, vanhana jo valkeapäinen. Ukon
tukka riippui pitkänä mustan hatun alta, kun hän musta pitkätakki
päällään keppi kädessä mennä köpitti Pakkahuoneenkatua torille,
seisoi siellä rannassa merta katsellen tahi istuskellen Pakkahuoneen
vieressä penkillä, ja sitten lähti kädet selän takana astelemaan
laivavarvia kohden. Maahan katsellen vanha kapteeni astuskeli eikä
puhunut sanaakaan kenellekään vastaantulijalle. Eikä moni kuullut
hänen varvissakaan puhelevan. Vain kerran kuultiin ukon puhuvan,
kun hän lastuakalta, joka taitamattomuudessaan oli ottanut koriinsa
laivanteossa tarpeellisen krampun, sieppasi puun pois ja kivahti:
— Mene pois ilman eppäilemättä!
Paltsu-patruuni oli vain pikkuinen matala mies, mutta paksu ja
leveäselkäinen ja leveäkasvoinen, niin että ihan leuka riippui.
Matti-patruuni kerran, kun herrat seisoskelivat rannassa merta
katsellen, mittasi kyynäräkepillään Paltsu-patruunin selän, todeten:
— Tuosapa on yhtä leveästi kuin pitkästikkin!