joka oli ruotsalainen, Karlstadissa syntynyt merimies ja ollut
sitten Tukholmassakin myllärinä. Apumylläreinä ja pienempinä
mestareina, konemiehinä ja "eltareina", oli raahelaisia, niinkuin
Saarenpään Jussi, Suonenlahden Heikki, Pisilän ukko ja Burmanin
Kusto. Mutta enin osa myllykansasta oli naisia. "Naiset kun ovat
halvempi palkka ja sukkelampi... eikä haise", selitteli päämylläri
ja keräsi ympärilleen kokonaisen naisjoukon, niin että toisinaan
kesäkiireinä kahisi jauhatushommissa parikinkymmentä naista. Eivätkä
myllärinaiset joutaneetkaan muuhun kuin alituiseen ahertamiseen.
Siellä toiset olivat "nisupään" käyttäjinä, toiset "ruispään", ja
Kaartoska-Hanna "kryynimyllärinä" hoiteli ryynikiviä. Muutamat
naiset taas, niinkuin Nanni Tirinen, alituisesti punnitsivat jauhoja
säkkeihin ja taas muutamat ompelivat säkkiensuita umpeen. Moni nainen
toimi "jauhokärrärinä", kaksipyöräisillä käsirattailla työnnellen
12 leiviskän säkkejä myllyn päästä toiseen, niin että lattia
kolisi. Sitten työnnettiin säkkejä rantarataa myöten laivan luokse
tervahovin rantaan, taikka taas kärrättiin viljaa laivasta myllyyn ja
"hissattiin" ylös aina kolmannelle sillalle. Mutta Hiitolinin Liisa
vain teroitti myllynkiviä, nakutellen niitä milloin leveäteräisillä
"franskahakuilla", milloin terävänokkaisella "piikkihakulla", taikka
tasapäisellä "riflatulla kryysvasaralla". Kylminä talvipäivinäkin Liisa
istui myötäänsä kylmällä kivellä kylmässä myllyssä ja nakutteli ja sai
lopulta kovan kolotuksen jäseniinsä, niin että vieläkin jalatonna saa
entisiä myllypäiviään makailla.
Tulimyllyn työpäivä oli pitkä ja ankara. Jo aamu-kuudelta piti olla
työssä ja ponnistella ilta-kahdeksaan asti, pitäen välillä vain
lyhyet eine- ja puolisajat. Käyttäjänaisilla ei ollut ruoka-aikaa
ollenkaan, saivat syödä työssä ollen kynsistään, minkä ennättivät.
Eikä palkka ollut silloin kovin yletön: 1:25 penniä päivältä alussa,
sitten jo 1:50, ja kun lopuksi saatiin pari markkaa, tuntui se melkein
liikanaiselta. "Ja myllyhomma oli sentään hyvä naisille, kun ei ollut
muutakaan tehtävää". Mutta päämylläri oli ankara mies. Jos ei osannut
tehdä hänen mielikseen, sanoi hän vain: "Töö on kaikki!" Ja silloin
sai painua omille teilleen. Madetojan Jaako kyllä tällaiseen puheeseen
naurahti vain: "Pikku pojille niin sanotaan, että konttiukko tullee!"
Ja Burmanin Kusto lopetti heti työnsä sanoen mestarille: "Ei kangas
oo yhen langan varasa". Naiskansastaan Nyberg oli ylpeä. Laivamiehet
kun joskus äkäilivät, että miehiä tänne pitää laittaa lossaamaan,
meni mestari komentamaan: "Pankka töö vain käyntti... kyllä tämä
väki jaksa!" Asiattomille myllyyn tulijoille oli mestari äkäinen. Hän
saattoi torailla mylläreille: "Miksi päästä outo mies mylly? Jos päästä
outo mies vasta mylly, saa följata outo mies!"
Mutta tulipa sitten "outo mies" peliin. Saksa rupesi oikein työntämällä
työntämään halpaa viljaansa Suomeenkin. Tulimyllyn käyttö ei lopulta
enää oikein kannattanut, vaan "se söi enemmän kuin toi sisään".
Niinpä mylly viimein 1904 lakkasikin pyörimästä ja lepäili toimetonna
vuosikausia, kunnes nyt taas käyttää Ruonan konepajaa.
Vanha Raahe tarvitsi _viinatehtaankin_, jotta maakunta saisi parhaat
kaupungin tuliaisensa sekä merimiehet taas omaan kyläänsä palatessaan
kotoiset ryypyt.
Vanhaan aikaan oli entisten vanhojen tietämän mukaan ollut
"viinapränni" Ruonanojan suupuolessa. Siellä on vieläkin "Prännärin
kevot", joilla entiset poikavarsat kevätsulien aikana pitivät
meteleitään. Löydettiin sieltä kerran maata muokattaessa vanha
vesikaivokin, jota sanottiin "Prännärin kaivoksi". Se oli merkillinen
kaivo, ja uteliaina pojat usein kävivät siihen kurkistamassa. Sillä
olivathan he kuulleet sanottavan, että "lapsia löyvettiin Prännärin
kaivosta". Hybinetten rouva ja Lundahlin rouva niitä tavan takaa
kävivät sieltä onkimassa, vaikkeivät pojat niitä koskaan sattuneet
siellä näkemään.
Mutta toimiva viinapolttimo oli sitten Pattijoella, nykyisen kirkon
tienoilla, Pietarinmäen laiteessa Pattijoen rannalla. Siinä entisille
äijille ja nykyisellekin polvelle keitettiin viinaa, niin että kuhisi.
Kauppamiehet Möller ja Ahlqvist ja Reinin patruuni omistivat koko
hoidon ja kapteeni Vikander oli tehtaan isäntänä sekä ruotsalainen
"pränmestari" keittämistä valvomassa. Vanhat merimiehet täälläkin
häärivät pikku mestareina, ja pattijokelaiset olivat työmiehinä. Matti
Kangas "jästintekijänä" laittoi panokset käymään, ja Heiskarin Erkki
"viinankokkina" hoiti keittämistä. Kolmella pannulla yhtaikaa ukko
poruutti kirkasta tulista nestettä panoksen toisensa jälkeen. Tuhansin
kannuin laskettiin viinaa "syysprännisä" ja vielä useammin tuhansin
"kevätprännisä"; joka toinen päivä mitattiin 600 kannua spriitä, joka
sitten "veellä sotkettiin viinaksi". Talonpojat vedättivät "trankkia"
Piehinkiä ja Siikajokea myöten ja Erkkilän ukko oli sitä myymässä.
Mutta silloin kun ei ollut ostajia, juoksi rankki pitkin maantienojaa
jokeen. Perunoistakin keitettiin viinaa. Viinaporvareilla oli suuret
vainiot perunaa työntämässä, ja 18 mittatynnyrin vetoisessa ammeessa
höyryytettiin perunat pehmeiksi ja sitten valmistettiin niistä mäskiä.
Asiantuntija viinanviljelijä kyllä monesti huomasi, että Pattijoen
viina oli perunoista puristettua, "koska se pakkausi hyytymään".
Ja kaikki mikä pannunpiipuista tippui, tippui sitten jälleen Raahen
ja suuren maakunnan tuhansista kurkuista alas. Möllerin äijällä, joka
aikoinaan oli huonolla onnella käynyt Ivalossakin kultaa etsimässä,
oli talossaan Brahenkadulla paremmin kultaa tuottava viinapuoti, johon
kyllä jokainen maanukko puulekkeri kainalossa osasi astella ja jaksoi
kiivetä talon korkeat rappusetkin. Ja Möller myi viinaansa, vieläpä myi
rommia ja konjakkiakin. Suuresta tynnyristä viisas kaupunginäijä laski
aineitaan selitellen vain kummasteleville maanäijille:
— Tynnyrisä on väliseinä: kun minä väännän kranaa näinpäin, tulee
rommia, ja kun minä väännän näinpäin, tulee konjakkia.
Yhtä mieluista juotavaa kuin viina oli olut, jota valmistettiin
_olutpruukissa_. Rantakadun eteläpäässä, Paavonperän mäen tienoilla,
merenrannalla, kykötti entisaikaan vain sellainen turhanaikainen
olutpanimo, joka oli melkein "niinkuin akkain konsteja". Padassa vain
keitettiin ja mäskättiin ja vierrettiin ja saatiin juotavaa, joka ei
juuri olutta ollut, vaikka sillä nimellä sitä myytiin ja juotiin ja
juovuttiin, kun oikein paljon jaksettiin särpää. Mutta samalle mäelle
kraatarinpoika _Edvin Lars Gellin_ rakensi 1857 uuden olutpruukin,
joka sitten oikein väellä ja taidolla rupesi "prykäämään" oikeata
olutta. Oikeata kunnon olutta se olikin, se nähtiin kyllä oluttehtaan
omistajastakin. Vaikka isä-Lassi oli pieni kuivettunut äijä, paisui
poika-Lassista paksu vankka mies. Oman tehtaan olut "pöösäsi pojan
lihavaksi". Yhtä lihaviksi Gellinin olut "pöösäsi" monen muunkin
raahelaispojan ja merimiehen, sillä olutta saatiin paitsi itse Gellinin
pruukista, monesta muusta kapakasta ympäri kaupunkia. Tuhansin kannuin
janoinen Raahe sitä laskikin, V. 1860 mäskättiin panimossa 50 tynnyriä
maltaita ja saatiin 4782 kannua olutta, ja siitä kertyi Gellinin
kukkaroon 1,499 ruplaa 76 kopeekkaa.
Olipa pienessä Raahessa vanhaan hyvään aikaan sellainenkin merkillinen
laitos kuin _tupakkatehdas_, joka oli aikoinaan niin kuuluisa, että
siitä mainittiin sen ajan koulumaantiedoissakin. Ja tämä koko maan
mainittava Raahen tupakkatehdas oli kapteeni ja kauppias _Johan
Leufstadiuksen_ tupakkatehdas.
Oli hyvä hallitus jo 1750 vaiheilla yllyttänyt pientä Raaheaankin
kokeilemaan tupakanviljelystä ja valmistusta sekä sitten taas saman
sataluvun loppupuolella houkutellut kasvattamaan perunoita, koska
muun hyvän lisäksi sen lehdistä muka saa erinomaista piipputupakkaa.
Kuuliainen Raahe istutti kessuja pihamaalleen sekä kasvatti myöskin
perunoita, ja sitten lunttasi piippuunsa kessuhakkuja, lunttasi myös
perunanlehtiä ja veteli haikuja, niinkuin hallitus oli käskenyt.
Mutta nurkantakainen maistui pahalle, ja vielä pahemmalle maistui
perunanlehti. Raahelaisen luottamus hallituksen hyvään tahtoon ja
viisauteen horjui, ja hän heitti tupakan valmistushommat pois.
Mutta 1800-luvun puolivälin tienoissa kapteeni Leufstadius tuotti
Ryssästä lehtitupakkaa ja rupesi siitä valmistamaan Raahelle purtavaa
ja poltettavaa. Saipa ukko "fabriikillensa" oikein privilegiot
1848. Tupakka-kapteeni asui Rantakadun ja Cortenkadun kulmassa
samassa talossa, missä nyt asustaa vanhainkoti monine vanhoine
raahelaisrouvineen ja mamselleineen. Talon pienessä Cortenkadun
puolisessa piharakennuksessa oli ukon "fabriiki" käynnissä. Se kyllä
ei ollut kovin konstillinen laitos. Huoneen peräseinällä oli isohko
puuratas, noin puolitoista kyynärää läpimitaten, ja sen edessä iso
pöytä. Rattaan ja pöydän ympärillä häärivät tupakkatehtaan työmiehet,
neljä poikaa täydessä toimessa. Kolmitoistavuotias Tigerin Kalle
"pyörittäjänä" väänsi ratasta, niin että pöydällä oleva tupakkaköynnös
kiertyi rullatupakaksi, 16—17-vuotias Annalan Kustu, "kehro", asetteli
lasta kädessä kiertyvään köyteen tupakanlehtiä, joita "tuukari", Fasten
Eera, 12 vuotta vanha vesa, lateli pöydälle, ja "platthollisa" hääri
pieni Oravan poika, Matti Aukusti, riipien lehdistä ruoteja pois. Hiki
päässä pojat kehräsivät tupakkaköyttä, joka pöydällä "lakrissamörjäsä"
kieriskeli, ja kun köyttä valmistui pöydän mittaiselta, kierrettiin
se rullalle ja taas ruvettiin kehräämään uutta. Muutin Anna kierteli
toisen pöydän ääressä sikaareja, ja muuan hakkasi lehtiruodeista
kartuusia, jota sanottiin "propeerariksi"; joku taas jauhoi nuuskaa.
Sillä kaikkia tupakan laatuja tehtaassa valmistettiin: purutupakkaa,
sikaaria, piipputupakkaa ja nuuskaa. "Fabrikööri" itse, pikkuinen
mies, ei tehnyt muuta kuin pesi tupakanlehdet valmiiksi ja sitten
purren tupakkaa taikka piippukänä hampaissa kuljeskeli katsomassa
työmiehiänsä. Ei ollut suuri poikasten palkka, viisi kopeekkaa saivat
päivältä. Ja aamulla alkoi kehrääminen jo viideltä ja kesti illalla
kahdeksaan asti. Pari tunnin ruokalepoa vain pidettiin välillä, ja
silloin ennättivät "Leufstadiuksen tupakkienkelit" valkeissa pitkissä
koltuissaan juoksaista kotona haukkaamassa.
Viisi, kuusi "tupakkienkeliä" tehtaassa tavallisesti työskenteli,
joskus (1857) kymmenenkin, ja ukko itse mestarina. Useita leivisköitä
siinä sentään vuoden mittaan kierrettiin köydeksi taikka hakattiin
hienoksi. Niinpä 1860 väännettiin 2,100 naulaa purutupakkaa, 200
naulaa "prässättyä" tupakkaa, 200 naulaa polttotupakkaa ja 600 naulaa
nuuskaa, ja oli niiden rahallinen arvo yhteensä 940 ruplaa. Edellisen
vuoden valmisteiden arvo oli 1,055 ruplaa ja silloin kierrettiin m.m.
20,000 sikaaria. V:n 1857 tupakkatuotteiden arvo oli 1,515 ruplaa.
Venäjän lehtiä väännätti fabrikööri joka vuosi 1,400—1,600 naulaa ja
ulkomaalaista tupakkaa 1,300—1,400 naulaa.
Raahen fabriköörin tupakkatuotteet eivät olleet erikoisen maistavia,
vaikka "propeerarikin" oli otsikkokuvansa mukaan "parasta Virginian
tupakkaa". Mutta tupakanmaku niissä kyllä oli, joten maakunta sitä
puri ja poltti, samoin kuin kaupunkikin. Parhaat porvaritkin joskus
työnsivät tuttavalleen oman kylän sikaareita, jotta "panehan savuksi
... parasta ekta havanaa!" — "Onpa hieno maku... onpa hieno maku!"
tuttava saattoi sitten todistella, kiskoen tumppua posket lontollaan.
Asuinrakennuksessaan Leufstadiuksella oli kauppapuoti, missä
myyskenteli tupakoitaankin. Rantakadun puolella oli kaksijatkoinen
kaupanovi, jonka yläosa kesäpäivin oli aina avoinna, vain alaosa
suljettuna. Ostaja sai ovitiuvulla ilmoittaa tulostansa, ja silloin
ukko mälliään purren ökisi: "Tuum, tuum!" ja tuli avaamaan ruiskauttaen
paksun syljen ovesta kadulle. Puodin katossa riippui tavattoman
suuri sikaari, jota joku ukko kerran kysyi ostaakseenkin, mutta
tupakka-kapteeni sanoi:
— Ei sitä myyä, se on skyltti!
Mutta muuta tupakkaa ukko kyllä myi ja kiitteli valmisteitaan
mainioiksi. Annalan Kustun ja kumppanien kehräämä rullatupakkakin oli
niin erinomaista, että fabrikööri sitä suositteli ostajalle:
— On hyvä tobakki... Fellmanin patruunikin sitä syöpi kans!
— Tekeekö se näppyä kieleen? ostaja saattoi kysyä.
— Ei teke... eihän toki! kauppias kauhistui.
— Ei se sitten ole hyvää tupakkaa, kun se ei tee näppyä.
— Jaa... kyllä se yks pikku knäppy teke, huomasi tehtailijakin.
Nuuskaakin Leufstadiuksen kaupassa myytiin, vieläpä pantiin ostajan
pyynnöstä "hyvää hajuakin" sekaan. Muutamat vanhat mummut olivat
hyvästä hajusta oikein hyvillään.
Raahen markkinatorilla oli Leufstadiuksella oma tupakkakauppiaansa,
Aunolan Sakari, vanha merimies Palonkylästä. Sama ukko Leufstadiuksen
talo Rantakadun varrelta kuljetti Leufstadiuksen tupakkakuormaa
myöskin Kuopion ja Kalajoen markkinoille. Mutta Kalajoen suurilla
markkinoilla Sakarille kävi kerran hullusti: varastettiin koko
tupakkakuorma, ja äijä sai tyhjänä ajaa kotiin. Se oli niin surkea
sanoma, että tupakkatehtailijan koko perhe sitä voivotteli. Mutta ukko
itse äyskäisi:
— Älkkä itkekö! Kehräkä toista!
Engesmannin käynti ja ruotuväkeä.
"Ingen ordning i Brahestad", marisi vanhan Lövenmarkin kissa,
köyristellen kotiporttinsa kamanalla ja katsellen kaupunkinsa
merkillistä katumenoa.
Sillä kaupungin kaduilla oli pakokauhu ja kova sekamelska, niin että
Lövenmarkin vanha kissakin, joka ennen oli vain kotisalin lattiaa
kulkenut mauruten "ingen ordningiansa", pelästyneenä kipaisi portilta
sitä katsomaan.
Oli toukokuun kolmaskymmenes 1854.
Kolme englantilaista sotalaivaa oli jo aamupäivällä nähty
kellettelevän meren selällä Taskun takana, kun oli katsottu katoilta
ja kirkontornista. Viesti oli jo kulkenut niiden liikkeellä olosta,
ja kansa oli kauhulla muistellut vanhoja kokemuksiaan ja tarinoitaan
sodista ja vainovenäläisten tuhotöistä. Ja taas oli vihollinen tulossa,
ei tosin iänikuinen vanha vainooja, mutta sittenkin vihamies. Ja sota
on aina sota.
Niinpä Raahe taaskin lähti pakotielle, minkä ennätti. Koko kaupunki
aiottiin tyhjentää, koska pelättiin, että englantilainen sen polttaa.
Tavarakuormia lennätettiin pitkin katuja, niin että keikkui, ja "eläviä
tavaroita" lyötiin kärryt täyteen ja lähdettiin ajamaan sydänmaita
kohden. Kaikkialla oli kiirettä ja hätäistä menoa. Vanha Topi-Aappokin,
Heinosen äijä, laukkasi pelosta suunniltaan pitkin katua huutaen:
— Österkrei tulee Korsun tietä! Se on vahva sotimaan... sillä on
kaksi tynnyriä kruutiakin!
Miltei ainoita tavaroitaan, kirvestä ja sahaa, kainalossaan kantaen,
ukko juoksenteli etsien piilopaikkaa, hädissään huutaen ja poraten:
— Jos mulla olis Kallu-poikani pää, niin minä menisin vaikka makin
katolle!
Taaperteli siellä pakomiesten joukossa pieni Pyhälän Kalle-poikakin
hokien:
— Kalle mennee tottaa pakkoon... Kalle mennee tottaa pakkoon.
Rahojaan, parhaita tavaroitaan ja elämisiään Raahe koetti ajaa ja
piiloittaa, minne vain ennätti, ja itse rientää pakoon, missä luuli
parhaiten säilyvänsä. Tavaroita vietiin Pitkänkarin rantametsikköön,
Pattijoelle ja kaupungin takaisiin männikköihin sekä latoihin ja
riihiin kaupungin vainioille. Johan Montinilla vietiin liinavaatteet
Isollevainiolle makasiiniin ja lauantaisin käytiin niitä vain
noutamassa muuttoa varten. Iso seinäpeili piiloitettiin makasiiniin
ja hopeat kätkettiin kellariin. Maalaisukotkin olivat pakolaiskuormia
ja tavaroita kuljettamassa, kiskoen tavattomia maksuja kaupungin
hätääntyneeltä kansalta. Jotkut kaupungin hevosmiehetkin ennättivät
auttamaan. Muuankin Katinhännän ukko ajeli Brahenkatua, kun
kellarimestari Girsén hädissään työnsi raha-arkkunsa hänen rattailleen,
jotta "paa tämä talteen!" Ja ukko pani arkun niin hyvään talteen, ettei
sitä löytynyt ikipäivinä. Toinen ukko taas sai Soveliuksen rahakirstun
kärryilleen ja lähti laukottamaan sitä Saloisten metsikköön, johon
sekin hukkui, niin ettei koskaan löytynyt. Muutamat kaupunkilaiset
lennättivät perheensä Hemmin sydänmaille, toiset veivät pienen
väkensä Pattijoelle, toiset Siikajoelle, Saloisiin taikka Piehinkiin,
Muutamat pakenivat etäisiin riihiin ja metsäniittyjen heinälatoihin,
arkaluontoisimmat konttasivat peloissaan riihien ja latojen alle.
Vanha Marjelinin ukko oli juuri jähdillään, Vanhalla-Kaijalla,
tulossa Haaparannalta suolalastissa Ouluun, kun engelsmanni näkyi
taivaanrannalla. Silloin Marjelin kääntyi takaisin Haaparannalle ja
palasi vasta sitten, kun ei englantilaista enää näkynyt.
Iltapäivällä merellinen vihamies nousikin maajalkaan sadoin
miehin, soutaen monella veneellä, tykitkin mukanaan. Pienen
merenkävijä-kaupungin parhaaseen paikkaan, laivaveistämöön,
merenselälliset nousivat, ja heti alkoi sieltä nousta sankka savu.
Vanha Åkerin ukko, iso mies, joka kaupungissa oli kiipaissut katolle
katsomaan englantilaisten maihin tuloa ja puuhia, huusi suurella
äänellä, niin että koko kaupunki kajahteli, huusi niin että se vieläkin
vanhojen korvissa kaikuu:
— Ka-aaleva pa-aalaa... Ka-aaleva pa-aalaa!
Lindbergin kapteeni kiipesi Heiskarin katolle todetakseen saman asian.
Telakalla korjattavana olevan prikin, Kalevan, oli vihamies ensi
töikseen pistänyt palamaan. Sitten leimautettiin tuleen kaikki muutkin
keskeneräiset sekä valmiit satamassa seisovat laivat, fregatit,
prikit, kuunarit, jähdit, kaikkiaan puolitoistakymmentä alusta.
Tulipensselillään engelsmanni vain huiteli ja sitä mukaa valkea
leimusi. Samaan vauhtiin pantiin menemään koko laivaveistämö lankku-
ja laivatarve-varastoineen, työpajoineen ja pirtteineen. Näin hyvään
alkuun päässyt englantilainen halusi vielä nähdä tervahovinkin synkässä
ilotulituksessa sekä vetää meren kyllästyttämään henkeensä pikitehtaan
mustaa katkua. Ja pian nämäkin kaupungin voimalähteet pauhasivat
valtavina tulenloimoina. Tervaa paloi monin tuhansin tynnyrein,
samoin valmista pikeä, ja rinnan Pikimäen kanssa tervahovi leimusi
tulenliekkisenä savumerenä, ja kallis terva sekä piki valui tulisena
virtana pitkin kenttää.
Kävi tulipalomestari tarkastamassa vanhaa kruununmakasiiniakin,
joka harmaassa mahtavuudessaan seisoi Pikimäen lähimailla maantien
vieressä. Sapeleillaan urohot koettivat rikkoa jykevästi raudoitettuja
ovia, mutta kun se ei onnistunut, arvelivat pääsevänsä vähemmällä,
kun pistävät tulen nurkan alle. Mutta silloin juoksi paikalle rohkea
Puskalan Juho, vanha merimies, ja huonolla englannin taidollaan
selitti, että "se on köyhän kansan viljaa" ja rukoili: "Älkää polttako,
siinä on lapinkansan viljaa!" Englantilainen sammutti nuotionsa, ja
vanha makasiini sai jäädä elämään.
Fantinsaaren suolamakasiinejakin mereltä tulleet tarkastusmiehet
kävivät tutkimassa, luullen ehkä niistä löytävänsä aseita. Möllerin
rouva, "joka silloin oli neittyenä", meni puhuttelemaan, mutta
engelsmanni ajoi pois. Pekurin timpermannikin meni jotakin sanomaan,
ja häntä englantilaiset kiusasivat jonkun aikaa, ennenkuin päästivät
vapaaksi. Viimein Johan Montinkin uskalsi mennä "rähisemään", mutta
hänet engelsmanni vei mukanaan veneeseensä, aikoen viedä laivaansakin.
Mutta kun Montin rupesi rukoilemaan, jotta "päästää pois, jotta on
monta lasta", laskettiin hänet jälleen maihin.
Sitten veti tulensytyttäjä väkensä pois, nosti illan suussa purjeensa,
pani höyryn käymään ja painui pohjoiseen päin Oulua kohden.
Englantilaisten lähdettyä koetettiin heti ruveta tulta edes vähän
ohjissa pitämään. Toimekas Puskalan ukko riensi miesten kanssa
pikitehtaalle, josta palava terva solkenaan virtasi mereen. Puskala
komensi, ja miehet täyttivät vedellä kaksitoista tyhjää tynnyriä
pikikattilan ympärille, ja taas Puskalan komennon mukaan yhtaikaa
tyhjensivät tynnyrit pataan, niin että paukahti, ja sankka höyry
täytti huoneen. Ja tuli sammui niiltä mailta. Mutta ympäriltä paloivat
Marjelinin, Burmanin, Ahlin ja Tabellin asunnot.
Satojentuhansien ruplien tuhot engelsmanni teki muutamatuntisella
iltakäynnillään Raahessa, menettäen tervaa 6000—8000 tynnyriä, pikeä
1500 tynnyriä, lankkuja 1000 standartia, hirsiä 2000 loadsia ja halkoja
2000 syltä, lisäksi vielä viljaa ja suoloja.
Tämän tapahtuman on muuan raahelainen merkinnyt almanakkaansakin: "Den
30 kom Engelsmännerna hit och brände, de kommo kl. 4 på eftermiddagen
tände eld pä 4 stora skepp på stapeln, flere i hamnen m.m. det var en
utmärkt vacker dag".[31]
Eikä ollut pienellä Raahella vähääkään varaa näyttää sisuaan ja nousta
mies miestä vastaan, "Adlercreutzin kanuunatkin" rannassa kelpasivat
antamaan ainoastaan ilopaukkuja ja "Ansarannan fästinki" Satamalahden
seuduilla oli vain vanhasta riihestä rakennettu maanalainen
maapermantoinen mökki, jossa vanha muori, Ansarannan Miija, asui
ukkopahasineen.
Näihin aikoihin oli Suomessa kyllä uudelleen ruvettu ottamaan ja
harjoittamaan ruotusotamiehiä. Ympäri maata pitkin rantaseutuja oli
koottu sotapoikia harjoituksiin, niinkuin vanha Rännärikin siihen
aikaan lauloi:
"Engesmanni ja fransmanni
ne aikoopi nyt sottaan,
vaan Suomesa on laitettu
jo pataljoonat flottaan.
Väkeä on keisarilla
niinkuin meren santaa
armostansa hajotella
pitkin Suomen rantaa".
Näistä sotamiehistä ei kyllä ollut ensi hätään, ei Raahen eikä Oulun
tuhojen — Oulussa myös poltettiin useita laivoja — estäjiksi.
Oulussakin ennätettiin vasta elokuun 28:ntena vannottaa sotamiehet
"keisarin ja isänmaan" puolustajiksi. Se tehtiin kyllä sitten
ankarasti. "Armo olkoon teille!" saarnamies aloitti, puhuessaan
"Muutaman Sanan Oulun Tarkk'ampuja Komppanialle valan vannoisa", ja
jatkoi: "vaikk'ei vihollinen armahta teitä, eikä teidän isänmaatanne.
Rauha olkoon teille! vaikk'ei rauhaa ole Suomen rannoilla. Ja,
armo ja rauha olkoon teille, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!" Kovaan
manaukseen puhe päättyikin; "Sentähen on jokaisen alamaisen
velvollisuus, esivaltansa käskyn päälle rohkiasti käyvä vihollista
vastaa, surmata ja alaskaataa vastaanseisojat, siksi että rauha
jälleen esivallan suosiolla maakunnalle voitettaisiin". Kovat oli uhat
vannotettavillakin, ainakin se ilmeni heidän laulaessaan:
"Engesmannin linjalaivat
on saksan korkkipuusta.
Suomen pojat lihan veistää
engesmannin luusta.
Älä sinä tule, engesmanni,
meitä aivan liki.
Silloin käypi seljästäsi
kuuma verihiki".
Mutta ei tarvinnut Oulun vannotettujen käydä kenenkään päälle, eikä
ruveta veistämään engelsmannin lihaa. Sillä vaikka englantilainen
seuraavanakin kesänä käväisi Pohjanlahden perukoilla, hän pysytteli
ulompana meren selällä. Raahenkin seuduilla hän vain luinaili Taskun
takana ulapalla. Ja sieltä
"Engesmanni se laivastansa
katteli kiikarilla:
Mitä sinä. Suomen sinikaulus,
marssit kaupungilla?"
Vain alempana Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Vaasassa, englantilainen
yritteli vähän ilkeillä.
Sota kyllä loppui, mutta sotaväki oli koolla muutaman vuosikymmenen.
Raahellakin oli oma, laudoista rakennettu maneesinsa kaupungin
laidassa, Nätterporin takana, ja sinne joka kesä ympäristön ruotumiehet
kokoontuivat pikku torpistaan sotaisiin harjoituksiin. Sotakapteeni
Gestrin oli ylimmäisenä herrana, ja muita sotaherroja oli luutnantti,
korpraaleja ja aliupseereja, sellaisia kuin Levelius, Nygren, Olin,
Knabe, Sirviö. Ja miehiä oli kaikennäköisiä ja -nimisiä. Entiset,
pitkät ja joutavat nimet oli vaihdettu lyhyiksi sotaisiksi iskuiksi ja
paukauksiksi: Sota, Pistol, Kirves, Rauta, Troppi, Gren, Brun, Ban,
Kant, Balk, Örn, Ilves, Kiiski, Nyrhi, Nauha, Sievä.