oli kotoisin Pattijoen Puodinkylän Lassilasta, ja asui Aitakadulla.
Ukko pehmitti ja muokkasi lammasnahat turkiksiksi ja yhdessä eukkonsa
kanssa ompeli niitä kokoon turkeiksi. Nahoista tehtiin lyhyitä
"polkkaturkkeja" tahi tavallisia "viisnahkaisia" eli "palttoturkkeja".
Herroille ommeltiin vielä suuria "seittemännahkan-turkkejakin",
semmoisia leveähelmaisia, verkapäällisiä pitkiä matkaturkkeja, jotka
7—8 kyynäräisellä korealla villavyöllä nyörättiin päälle, niin että
kun korkea kriminnahkakaulus nostettiin pystyyn, ei herrasta näkynyt
muuta kuin vähän naamaa karvain seasta sekä saappaat helman alta.
Markka-kymmenisen mestari otti tällaisten suurturkkien valmistamisesta.
Käsin oli kaikki ommeltava, sillä vain Matti Majblomilla oli "masiina".
Komeat "supsiiniturkit" Lassila teki tulliherra Brunoulle, ja Matti
August Soveliukselle äijä pani kokoon turkit kriminnahoista, tehden
kaulustankin kahdesta "ulkolaisesta" nahasta. Mutta komerssille tehtiin
mahtavat susiturkit.
Kraatarimestarit tekivät tavallisesti vain pukuja, eivätkä juuri
puuttuneet lakkeihin. Niitä varten oli eri mestareita. Sellaisia
taitureita oli _Stiina Charlotta Strande_, "Stranden mummu", vain pieni
muori, mutta isonenäinen, jonka tähden häntä tavallisesti sanottiinkin
"Nokka-muoriksi". Reiponkadulla, Härkätorin lähimailla, muori asui ja
valmisteli ikä-äijien kovaperäisiä lippalakkeja, semmoisia vanhojen
velhojen pääkappaleita. Samalla lakkimuori piti pientä kapakkaakin,
niin että hänet viimein karkoitettiin kömmänästään, jolloin muori
muutti Paavonperän mäelle, Grekulan, Haltun ja Ticklénin naapuriksi.
Siellä vieläkin näkyy Nokka-muorin pirtinsija samoin kuin Ticklénin
pihapihlajan kanto. Mutta oikea lakkimestari tuli _Kraftmanin
Tildasta_, joka ensin elätti itseään tulitikkujen teolla, mutta rupesi
sitten valmistamaan lakkeja. Niitä syntyikin komeita, parikymmentäkin
ruplaa maksavia hienokarvaisia talvilakkeja, joilla suuret herrat
peittivät päänsä. Hyvät rahat lakkimestari ansaitsi, ja kädet selän
takana hän usein astuskeli kaupungin katuja.
"Hattumaakarit" olivat eri mestareita, paljon suurempia kuin lakkien
tekijät. Entiseen aikaan asui Kirkonmäen takalistoilla hattumestari
_Tuomas Pitzén_, 1700-luvun loppupuolella syntynyt ja kuollut 1860,
ja vieläkin vanhat raahelaiset sanovat kirkon takaista Kirkkokadun
myötälettä Pitzéninmäeksi. Sitten tuli Raahen hattumestariksi
_Karl Jurvelin_, pienehkö paksu ukko, joka asettui Kirkko- ja
Mentzerinkatujen kulmaan, Montinin, Friemanin ja Lackströmin
naapuriksi. Vanhan tummankeltaisen pieni-ikkunaisen talonsa
portinpieleen mestari pystytti patsaan ja asetti sen nokkaan riippumaan
pellistä leikatun töröhatun, joka tuulessa kiekkui, kitisi ja natisi
kantimissaan. Mutta kun hattujen vanuttaminen ei oikein antanut leipää,
rupesi hattumaakari vehnäleipuriksi ja ripusti rautapeltisen rinkelin
töröhattunsa viereen, niin että ne kilvan kitkuttivat ja kutsuivat
kansaa ostamaan päähän ja suuhun pantavaa. "Kutta-ukkona" Jurvelin
sitten työskentelikin leipoen kaikenlaista vehnästä piparkakuista
alkaen. Ja makean vehnätaikinan vanuttaminen oli paljon ruokaisampaa
kuin hattuhuovan vanuttaminen.
Oli Raahessa kyllä jo toinenkin kutta-ukko, "Simpermanni", joka oli
"kaikkein vanhinta paakaria". _Petter Zimmermann_ asui Cortenkadulla
apteekin naapurina ja oli "sellainen vääräkielinen mies". Vanhan
äitinsä ja Amalia-mamsellin kanssa Petter pyöritteli pullaa ja
taputteli ankkastukkeja, ja olikin taitava töissään, sillä isäkin,
_Pehr Zimmermann_, oli ollut leipurimestari. Sitten muutti leipuri
Petteri Ouluun 1863.
Nousipa suurkylään myöskin useita naisleipureita, jotka valmistivat
mikä minkinlaista vehnästä ja leivosta, joita ennen oli tuotu
aina Tukholmasta asti. Jurvelinin mamselli jatkoi isänsä
liikettä ja kirjansitoja Vesterlundin leski leipoi "Viipurin
krinkeleitä". _Herrasen Kaisa_ teki torttuja ja _Lassilaiska_
näperteli vain kruusulaitaisia piparkakkuja, sekä "siirappi"- että
"sokeri-piparkakkuja". Kori kädessä mummu kulki niitä kauppaamassa;
isommat piparkakut maksoivat kopeekan, pienempiä sai kopeekalla kaksi.
Muuan _Tipuli-Matliini_ oli "struuvan" tekijä, ja _Roitolinska_
tyttärensä _Sauvolinskan_ kanssa keitti "kripuja" aina Vaasaa ja
Helsinkiä myöten, keitti niin ahkerasti, että "Roitolinskan portin
kautta on kuljetettu jauhoja laivanlastittain". Leipurien koreja monet
vanhat muorit kuljettivat ympäri kaupunkia talosta taloon. Sattui
monesti niinkin, että kun kori lähti talosta matkaan, toinen kori
asteli portilla vastaan, — tulipa joskus montakin koria yhtaikaa.
Toisinaan tuli tarjolle myöskin karamellikori, sillä pieni Raahe
osasi, mitä eivät osanneet monet isommatkaan. "Meiän kylällä" oli oma
karamellimestarinsa, jolla oli ihmeellinen salainen taito laitella
niin hienoja makeisia, ettei sellaisia osattu missään muualla. Raahen
karamellit tunnettiin miltei koko maassa.
Karamelleja keitteli Raahessa ensin _Jurveliuksen_ rouva, ja sitten
niitä valmistivat Vaasasta tulleet _Idmanin_ mamsellit, jotka myös
leipoivat vehnästäkin. Mamsellit asuivat kapteeni _Stjernuddin_ talossa
Brahenkadulla vastapäätä Mölleriä, ja kapteeninrouva _Maria Catharina_,
o. s. Hedmansson, oppi mamselleilta karamellien teon. "Vi ska byta
konst!"[26] rouva esitti mamselleille, luvaten puolestaan opettaa
heille kukkien tekotaidon. Ja tapahtui niin.
Stjernuddin Maria Catharina olikin sitten koko Raahen karamellirouva,
ja komea rouva olikin. Sillä hän "kun oli oikein ställingisä
ja korkeisa spetsimyssyisä", rintakin nousi niin uhkeana, että
kannatti kahvikupin vateineen, sekä kerma- ja sokeriastian.
Valmisti karamelleja kyllä vielä vanha Jurveliuksen rouvakin, mutta
kapteeninrouvan tuotteita pidettiin parempina. Pienellä tinaamattomalla
kuparipannulla kolmijalkaisen "präntinjalan" varassa rouva keitti
monenväriset karamelliseoksensa kamarinuunissa, ja niistä sitten
näperteli kaikenvärisiä, punaisia, keltaisia, sinisiä, valkoisia
ja kaikenmuotoisia makeisia: pitkiä, pitkinraitaisia kierukoita,
kierrenauhoja, soikeroita, palleroita ja pastilleja, "bandkonfekteja",
"vaniljstängeriä" ja paperialustalle asetettuja "morselleja",
joissa ryytineilikka seisoi keskellä. Pieniin omatekoisiin
valkoisiin neljännesnaulan paperipusseihin punnittiin karamellit, ja
apulaistyttönen kulki niitä taloissa tarjoamassa. Lauantaipäivä oli
tavallisesti karamellien kauppapäivä. Silloin karamellityttö kulki
kauppiaasta toiseen ja varsinkin nuoret herrat ostivat, kuka pussin,
kuka kaksi. Häihin, ristiäisiin ja peijaisiin "tingattiin" rouvalta
erikoiset karamellinsa, isoihin häihin viisikin naulaa. Pitokaramellit
kääräistiin hienoihin rimsureunaisiin papereihin, pantiin päälle korea
"glansbildi" ja lopuksi kieräistiin ympärille paperisuikale, "deviisi",
runovärssyineen. Peijaiskaramellin paperi oli hopeapintainen, kuvana
risti seppeleineen ja mustareunaisessa paperinauhassa esim.:
"Den ädla med de rena dygder,
Han sörjes djupt i våra bygder".[27]
Ristiäiskaramelli kierrettiin punaiseen paperiin pääskys- tai muine
sopivine kuvineen ja värssyksi pantiin esim.:
"Du himlens skänk, gif fröjd och tröst
Åt Far och Mor i lifvets höst".[28]
Mutta häämakeainen oli valkeassa kääreessä punaruusuineen, ja runo
todisti:
"Din hand i min jag trycker så ömt,
Och språket, fast ordrikt, jag likväl förglömt".[29]
Tahi:
"On onni suuri mulla tää,
kun vierelläni sinut nään".
Tahi:
"Amor är tok, vi tro honom icke.
Bacchus är klok, i botten vi dricke!"[30]
Joulukaramellejakin laitettiin, kierrettiin paperiin ja pantiin
kiiltokuva, joskus kiusoitellen lammas, hanhi, porsas, ja runoiltiin
"deviisin" avulla, että "sinä olet tällainen". Kiiltokuvat ja
värssypaperit samoin kuin muutkin paperit ostettiin Heickellin
mamsellin kirjapöydältä.
Stjernuddin rouvalta peri karamellien salaisuuden _Maria Sofia
Laurila_, joka jo 13-vuotisesta oli ollut rouvan apulaisena makeisia
valmistamassa ja myymässä. Vanhan karamellirouvan kuoleman jälkeen
alkoikin entinen apulainen "karamellineitinä" pitää raahelaisia
makeisissa. Ja vieläkin saa Raahe viljellä vanhoja hyviä karamellejaan,
jopa olla ylpeä, ettei vieläkään missään kyetä sellaisia valmistamaan.
Pitkinraitaiset "bandkonfektit" ja "vaniljapuikot" sekä "morsellit"
ovat yhäkin Raahen erikoisuutena. Katinhännän kaukaisessa kulmassa
Rantakadun pohjoispään pikku talo niitä vieläkin tuottaa, ja
samalla vanhalla tavalla kuin ennenkin. Stjernuddin rouvan vanhalla
tinaamattomalla kuparipannulla kamarinuunissa yhäkin keitetään
karamellisekoitus.
Pruukit, prännit ja myllyt.
Höyryävä pikipata oli Vanhan Raahen ensimmäinen höyrykattila,
"pikikokki" nuoren rantakylän ensimmäinen tehtaanhoitaja, ja
"tervaherra" kaupungin ensimmäinen pruukinjohtaja. Sillä terva oli
Raahen tärkein kauppatavara; sitä koko maakunta tuotti ja kaupungin
porvari oppi siitä keittämään pikeä.
Jo ensimmäisillä vuosikymmenillä, 1680:n vaiheilla, mainitaankin
Raahessa olleen pikipolttimon, ja vähän myöhemmin puhutaan
kirkonkirjoissa _Tuomas Pienpolttajasta_, joka siis lienee Raahen
pikimiesten esi-isiä. Vielä nytkin kaupungin vanhat kertovat, että tämä
ensimmäinen "pikipruukki" olisi ollut Pitkänkarin kankaalla, Isonvihan
venäläinen sitten kaiken muun pahansa täytteeksi hävitti raahelaisten
pienen pikitehtaankin Pitkästäkarista. Mutta kun kaupunki jälleen pääsi
jalkeilleen, laittoi se pikipruukinsa savuamaan Fantinsaarelle, sekä
sitten myöhemmin kaupungin lounaispuolelle, lähelle Ruonanojan suuta.
Tänne saatiin uusi pikitehdas 1760:n tienoilla, ja oli sen omistajina
Raahen rikkaita porvareita, Johan Sovelius, Diedrich ja Alexander
Freitag, Olof Nordberg ja Henrik Kiellin. Tuhansin tynnyrein porvarit
siinä pikeä polttivatkin. Niinpä esim. vv. 1771-1773 korvennettiin
3,133 tynnyriä, josta ulkomaille vietiin yli tuhat, loppu etupäässä
Tukholmaan, ja taas 1798 keitettiin 2,027 tynnyrillistä, josta Tukholma
sai yli puolitoista tuhatta.
Tällä samalla Pikimäellä pikipolttimo sitten pysyikin, vaikka
venäläiset taas 1809 leimauttivat sen tuleen. Tällä mäeltä satavuotinen
pikipruukki taas vuorostaan joutui tuhonomaksi valmiine keitoksineen,
kun Itämaisen sodan aikana vanhan vihavenäläisen asemesta engelsmanni
ryhtyi ryssän töihin. Mutta vieläkin rakennettuna pikitehdas pian
savusi kuin ennenkin entisellä paikallaan.
Ahkerasti pikipolttimo savusi vielä Suur-Raahenkin aikana, kaupungin
parhaat miehet ympärillään. Tuhansia tynnyreitä tehdas tuotti
edelleenkin. Jo omia laivoja rakennettaessa kaupunki tarvitsi paljon
pikeä, mutta enimmän osan se lähetti merien taakse, Tukholmaan ja
Englantiin.
Isoimpana isäntänä pikipruukilla hääri "tervaherra" eli
"tervainspektuuri", jolla oli oma pieni punainen "inspektuurin"
asuntonsa Pikimäellä, lähellä polttimoa. Hänen toimenaan oli
koko tervatulvan vastaanotto, tervahovin hoito ja pikipolttimon
valvominen. "Engeskasodan" aikana oli tervaherrana entinen kapteeni
_Georg Rajander_, joka 1861 muutti Kalajoelle; hänen jälkeensä astui
inspehtorin virkaan satulaseppä _Prockman_, joka pysyi tervaherrana
koko ikänsä ja herrana kulki keppi kädessä. Ennen Rajanderia oli
inspehtorina isännöinyt _Sjulin_, joka kuoli 1840.
Mutta pikiprännissä hääri mestarina "pikikokki" eli "pikiprännäri"
apulaisineen, "pikitrenkeineen", joita saattoi olla toistakymmentäkin,
Vanha _Burmanin_ ukko oli entiseen aikaan pikimestarina, sitten oli
_Johan Petter Ahl_, ja jonkun aikaa merimies _Matti Heiskarikin_,
sitten _Sakke Ahlman_, joka entisestä rengistä oli kohonnut mestariksi.
Pikipolttimon "pannuhuoneesa" oli maan sisään kuin kellarin päälle
muurattu tavaton kuparikattila, johon kerralla kumottiin viisikymmentä
tynnyriä tervaa ja työnnettiin tuli alle. Kolmekin vuorokautta kesti
korventaminen, ja pikimestarin piti tuon tuostakin tutkia keitoksensa
kypsyyttä. Pikinen äijä pisti kattilasta pikimällin poskeensa: jos
pureskellessa mälli tarttui hampaisiin, täytyi lisätä tulta, mutta
jos se ei enää tarttunut, oli keitos kypsä. Suurilla kauhoilla kaksin
miehin ammennettiin kiehuvaa pikeä ja juoksutettiin se ränniä myöten
"vaalhuoneeseen", missä oli suuri tiilistä muurattu jäähdytys amme;
siitä se taas laitettiin tynnyreihin. Tynnyreitä tarvittiin satoja,
tuhansiakin, vahvoja tiiviitä astioita, sillä "piki on semmoista
värkkiä, että se tulee talvipakkasellakin ulos, kun se on niin pahaa
vuotamaan".
Pannuhuoneen hyvin jyrkkäharjainen välikatto oli verhottu
männynhavuilla. Kattilasta kohoava tervainen huuru tarttui havuihin
ja kattoonkin, palautui nesteeksi ja pikiöljynä valui seinäin vieriin
laitettuja kouruja myöten tynnyreihin. Puskeutui ankara höyry läpi
katonkin ja lautaseinän, jäähtyi öljyksi ja sen pikiöljyn johdatti
pikimestari omiin astioihinsa.
Pienkeittäminen toimitettiin aina kevättalvella. Viisi-,
kuusikinkymmentä keitosta, "pränninkiä", korvennettiin yhteen menoon,
ja kolmekymmentä tynnyriä pikeä tuli keitoksesta. Ja pikimiehille
maksettiin päivältä 25 kopeekkaa.
Vanhan Raahen teollisuuslaitoksia olivat tavallaan myöskin Siikajoen
_Ruukinkosken_ ja Pyhäjoen _Hourunkosken_ vesisahat sekä _Salahmin_
ja _Jyrkänkosken_ rautaruukit Iisalmella. Sillä vaikka ne eivät
olleetkaan varsin kaupungin tulliaidan takana, johdettiin niitä
kuitenkin raahelaisella voimalla, ja työskentelivät ne Raahen hyväksi.
Siikajoen sahan perusti Zachris Franzén yhdessä Zachris Lacken kanssa
lähes satakunta vuotta takaperin — aikoivat ensin sitä Kalliokoskeen,
pari neljännestä alemmaksi —, ja lankkuja vedätettiin sitten pitkin
talvea vartavasten raivattua "Lankkutietä" sahalta suoraan halki
metsien Mainion ja Hökänperän kautta Korsuun Raahen tielle. Pyhäjoen
Hourulan sahan taas omistivat Fellmanit, Montin ja Rein, jotka siellä
parilla raamilla ja sirkkelillä laskettivat lankkuja ja vedätyttivät
Tervonnokkaan sekä siitä jähdillä Raaheen.
Salahmin rautatehtaan, joka oli Iisalmen sydänmailla, Muurenusjoen
rannalla, oli 1800-luvun alussa perustanut muuan kauppias Dahlström.
Sitten se joutui Zachris Franzénille, joka pani ruukin lyömään rautaa
raahelaisille, Salahmissa oli vain "hyttäruukki", jossa Pohjois-Savon
lukuisista järvistä, Salahmista, Marttisesta, Rotimosta, Rahajärvestä,
Onkivedestä, Karva- ja Poroselistä, nostettu malmi sulatettiin
takkiraudaksi, joka sitten valtapajassa vedenvoimalla käyvillä
jättiläismoukareilla taottiin kankiraudaksi. Taipuisasta kankiraudasta
taas pienemmillä moukareilla lyötiin rekirautoja sekä kaikenlaisia
nauloja, ja käsipajoissa monet sepät kalkuttelivat lapiota, kuokkaa,
hevosenkenkää ja kaikenlaista rautakalua. Kesät talvet vedätettiin
ruukin tuotteita Raaheen, jossa niitä varten oli ruukinomistajan
talossa, Isontorin laidassa oma myymälänsä, "SALAHMIN RUUKIN RAUDAN
KAUPPA".
Toisen rautatehtaan, Jyrkän ruukin, Franzén perusti 1831 Sotkamon
rajoille Jyrkänkosken rannalle, ja vielä Nissilään, pari penikulmaa
pohjoiseen Salahmista, "hytän", jossa sulatettiin malmia Salahmin
ruukille.
Salahmi oli yksinäinen erämaan ruukki laajoine metsineen ja
maineen. Tehtaan ympärille kohosi Franzénin toimesta kokonainen
kartano mahtavine kivinavettoineen, talleineen, kellareineen,
työväenasuntoineen, ja sitten komea päärakennus puutarhoineen,
huvimajoineen, koivukäytävineen ja rantapuistoineen. Sinne suvun nuoret
tekivät kesäisen häämatkansa, ja sinne tehtaanomistajan rouva joka kesä
lapsineen ajoi kesäänsä viettämään.
Vanhalla Raahella oli omat leipäviljansa jauhajat, monilukuiset
_tuulimyllyt_, jotka seisoivat kaupungin laitapuolilla useassa
ryhmässä, ensimmäisinä tervehtien kaupunkiin tulijaa levitetyin sylin
taikka viuhtovin käsivarsin.
Isoin tuulimyllyjen seura oli Myllymäellä, kaupungin aukealla
etelälaidalla. Siellä missä nyt levitteleikse "Uusikaupunki"
kauppaopistoineen, seisoi ennen kahdeksan tuulimyllyä, ristikolla
seisovia "varvasmyllyjä", jotka neljine siipineen saattoivat käännähtää
joka ilmansuuntaan ympäri koko kompassin. Kovan tuulen lietsoessa
kävi Myllymäellä aika tohina, rytinä ja kahina, kun kaikki kahdeksan
jauhajaa, seisoen päin tuuleen, olivat toimessaan. Siellä jyrisivät
Erkkilän Juha-Äijän, Heiskarin Matin ja Ookerin Antin myllyt, siellä
kahisivat Kilkreenin Laurin, Joensuun Jaakon ja Kirkko-Annalan Jannen
tuulikivet sekä Peltomaan Pekan kaksi myllyä.
Yrityksenperällä, "Isollavainiolla", nykyisen aseman takalistolla,
tönötti kaksi pyöreää "pönttömyllyä", joissa vain yläosa, "hattu",
siipineen pääsi pyörähtelemään. Toinen mylly oli kauppias Sven
Anderssonin, toinen vanhan suntion, Nissilän Erkki-äijän hoidokki. Ja
Pohjantien varressa, Vihastenkarin ja Fredriksbergin välillä, olivat
"Pohjoismyllyt", neljä jauhotehdasta; Hassin Heikin, Penttilän Pekan
ja kauppaneuvos Franzénin sekä Glavénin Pekan. Franzénin jauholaitos
oli iso varvasmylly, jonka neljän puusiiven väliin kauppaneuvos
oli laittanut purjevaatteesta varasiivet. Ne oli "taklattu" kuin
laivanpurjeet myllyn siipitukin nokkaan pingoitettuihin "staakeihin".
Oli vielä sitten Ollinsaaressa, kaupungin lähellä, muuan jauhaja,
kaksijatkoiseksi rakennettu "harakkamylly". Sen kahdeksakulmaisessa
alaosassa oli jauhatuslaitos, ja ristikoille rakennetussa yläosassa,
joka keikkui paksun navan varassa, oli siipitukki rataslaitteineen.
Työmiehiä, pikku talojen omistajia ja vanhoja merimiehiä, olivat
useimmat tuulimyllyjen isännät, ja "tienestimyllyjä" heidän
jauhotehtaansa. Hartaasti äijät niitä hoitelivat. Nissilän vaarikin
laittoi akkunansa ulkopuolelle rautalangan ja ripusti siihen pieniä
lasipalasia. Tuulella ne heläyttelivät akkunaruutuun, jolloin vaari
kuuli ja tiesi, että nyt on pantava mylly pyörimään. Maalaisetkin
monesti kävivät jyviään jauhattamassa. Surkeana nälkävuonna 1867 saivat
Raahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa kopsankyläläiset
kuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut
monilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja
pitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin
kahujen hiertämistä.
Mutta Anderssonin myllyssä oli aina omat jauhettavansa, sillä porvari
oli laittanut jauhajastaan _luumyllyn_. Siellä oli puulaareja, joissa
kaksitoista paria raskaita junttia survoi luita, niin että kävi aika
jyhminä, kun kovalla tuulella mylly oikein viuhtoi, ja kaikki juntat
olivat työssä. Sitten luut seulottiin ja laskettiin kivillä jauhoiksi.
Myllyn luona oli iso makasiini, johon kauppias kasasi luita. Kaupungin
lapsetkin juoksentelivat kori kädessä pitkin peltoja ja takapihoja,
keräillen luita ja vieden Anderssonille, joka maksoi niistä kymmenen
kopeekkaa leiviskästä. "Lakritsirahoja" lapset siten hankkivat.
Ulkomaillekin Andersson lähetti myllynsä tuotteita. Amphion-laivallakin
kerran vietiin iso lasti, mutta Merenkurkussa Ruotsin rannoilla
laiva joutui haaksirikkoon, niin että täytyi palata takaisin laivaa
paikkaamaan. Lehmätkin kauhuissaan mölisivät lähestyessään laivaa,
josta levisi Anderssonin lastin aiheuttama luunkatku.
Harakka-Paavolla taas oli "talkkunamylly", jota varsinkin merimiesten
eukot tarvitsivat, kun tahtoivat jauhattaa vähäiset talkkunuksensa.
Mettalanmäellä oli Paavon mökki, ja siellä pienet käsikivet, jotka
rataslaitoksen avulla jauhoivat, kun väänsi tangosta niinkuin
silppukonetta. Lapset tavallisesti kävivät kelkkapusseineen
Harakka-ukon talkkunamyllyä käyttämässä, ja pikku lantti piti antaa
maksuksi myllyn isännälle.
Oli entiseen aikaan, vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla, Raahessa
oma vesimyllykin, jonka sanotaan olleen Fellmanin omistama. Se oli
Ruonanojassa laivavarviin menevän tien yläpuolella. Pieni hirsikoppero
vain, ja siinä vesipyörän ja rattaan käyttämä pieni kivipari, joka
jauhoi, minkä vähäinen puro kevätkylläisenä sekä syyssateiden
paisuttamana jaksoi. Mutta jo 1860—1870-luvuilla oli vanha mylly
jauhonsa jauhanut, seisoen vain väsyneenä ja raihnaisena vanhalla
paikallaan, ja kuunnellen toiselle puolelle tietä nousseen _tulimyllyn_
ylpeätä menoa.
Tämä vanhan Raahen suurenmoisin tehdaslaitos, aikoinaan koko maan
suurin jauhomylly, jota arkaillen vanhat tuulimyllytkin laskivat
ylpeät siipensä alas, nousi vasta 1870-luvun alkupuolella. "Lumperin
patruuni", _Johan Sivert Lundberg_, "sen rakennutti ja jätti sitten
komesroodi Lumperille". Ruonanojan suussa, meren rannalla se seisoi,
ympärillään monet aitat ja makasiinit sekä vanhasta varvin pajasta
tehty sauna, jota käytettiin maltaiden valmistamiseen.
Myllyn alkuperäinen tarkoitus oli "maakunnalle vain käyttää viljaa",
ja sentähden siinä ensin olikin vain 15 hevosvoimainen höyrykone.
Mutta pian laajeni liike, niin että tarvittiin kaksi 30 hevosvoiman
konetta, joista kumpikin "veti eri akselista". Joutui tulimylly kyllä
1884 kokonaan tulen syötäväksi, mutta se rakennettiin heti uudelleen
entistään suuremmaksi; "eltaushuonekin" tehtiin tiilistä.
Lundbergin tulimylly olikin tavaton pienen kaupungin jauhajaksi sekä
oikullisten tuulimyllyjen ja Ruonanojan pahaisen vesikiven seuraajaksi,
jotka vain vaivoin kietkuttivat yhtä kiviparia. Kun tulimylly oikein
intoutui jauhamaan, niin se pani jyristämään kaksitoista "Moskuasta
tuotua kiviparia", ja neljä kiviparia piti vielä olla teroitettavana.
Samassa rytinässä kävi vielä viisi paria "kryynikiviä", jotka
jyrräsivät syrjällään. Siten voitiin samalla kertaa valmistaa sekä
ryynejä että "kräätijauhoja" ja myöskin tavallisia jauhoja. Hyviä
jauhoja mylly aikoinaan valmistikin, "parhaita mitä Suomesa tehtiin
... ja ne tehtiinkin puhtaita". Ensin laskettiin jyvät monen seulan
lävitse, sitten läpi toista syltä korkean "Turkkimamsellin", jonka
sisusvärkkinä pyöri riiviraudalla päällystetty tukki kärräten ja
"klapaten" jyviä "poronnahalla" vuorattua sisäsivua vasten. Siitä vasta
vilja joutui kivien hampaisiin.
Parhaina päivinään tulimyllyssä oli tavaton meno. Oman maakunnan
jumalanviljat ja jauhattamiset eivät merkinneet juuri mitään, mutta
kun kaiken kesää laivattiin viljaa, ruista, vehnää ja riisiäkin
Pietarista, ja koivistolaiset kaljaaseillaan ja saimoillaan myöhäiseen
syksyyn saakka purkivat Pietarin ja Riian ruista, niin riitti myllyssä
jauhamista pyöreiksi päiviksi. Ja siitä taas toiset laivat ja jähdit
kuljettivat jauhettua viljaa ympäri Pohjanlahden perukkaa Kokkolaan,
Ouluun, Kemiin ja Tornioon asti, toistakin tuhatta kahdentoista
leiviskän säkkiä latvassa. Jokaisessa pohjanperukan kaupungissa oli
myllyllä omat jauhokauppiaansa, yksin kaukana Rovaniemelläkin.