kimpussa, puusepät jystivät teräkaluineen koivua ja petäjää, ahkeroiden
raahelaisille huonekaluja sekä muita puuesineitä. _Heikki Puskala_,
Jaako Puskelinin veli, oli ennen kulkenut merillä ja ruorirattaan
sarvissa seisten ohjannut laivaa. Mutta sitten ukko asettui
Nätterporiin Härkätorin laitaan ja tarttui höylänsarviin, ruveten
niitä ohjailemaan. Sorvitalttaakin ukko ohjaili kuin paras mestari.
Pystyivät Puskalan työkalut lasiinkin, ja aikoinaan hän oli ainoa
mies, joka saattoi raahelaisille leikata akkunalasia. _Matti Alin_
ja _Jaako Aholin_ olivat myös puun mestareita; Aholin samoin kuin
Puskalakin moninkertainen mestari: nikkari, lasimestari, sorvari. Vielä
etelästä tullut _Karl Gustaf Walleniuskin_, joka asui Läksyn vieressä
Saaristokadulla, oli mestari puusepän ammatissa, vaikka toimikin
tullimiehenä, ollen "tullisluupisa uppsyningsmannina".
Puuta pitelivät tynnyrisepätkin rakennellen Raahen porvareille
pikitynnyreitä, laivanomistajille vesitynnyreitä sekä viinaporvareille
4—6 kannun vetoisia nassakoita, joilla saattoi kuljettaa viinaa
Kalajoen, Kuopion ja Kajaanin markkinoille. Vanha _Johan Burman_,
entinen Lahdenperän poika, joka Saloisten Mutalasta tuli tervaherra
Sjulinille rengiksi ja sai isännältään uuden nimen, oli entisaikaan
sekä pikikokkina että tynnyriseppänä. Samoin taas ukon poika,
_Kalle Burman_, pani kokoon kaikenlaisia astioita ja tynnyreitä.
Laivavarvin työpirteissä Burman teki isoja vesitynnyreitä, ja kotona
taas puhdetöinään askaroi kappalepalkalla ämpäreitä ja muita pieniä
astioita. Möllerin viinapolttimolle ukko teki tammesta 400—500 kannun
tynnyreitä, joita kaksin miehin piti "puomata" kokoon. Tynnyreitä
rakenteli _Ojalinin Mattikin_, joka oli tullut Kalajoelta ja asusteli
Puusepänkadulla, ja vanha pikikokki, _Matti Heiskari_, talvisin iski
kokoon 70—80 pikitynnyriä.
Mutta "reipslaakari" eli "reippo" kehräili vain hamppukuontaloa pitäen
työpajanaan syrjäistä Reiponkatua. Vanhoina aikoina olivat Raahen
reippoina kehräilleet vanhat Läksyn äijät, _Johan Läksy_ ja sen poika
_Johan_, jotka olivat vanhaa Läx-nimistä Ruotsista tullutta sukua,
köydenvääntäjiä, kalanpyytäjiä. Viimeisiä Raahen köysimestareita oli
_Johan Petter Vestberg_, joka asui Reiponkadulla, alussa samassa
talossa, mihin sitten muutti Lybeckerin köyhäinkoulu. Vestbergillä oli
Härkätorilla suuri lautamakasiini, missä vanhat merimiehet laulellen
väänsivät "rukkia", joka kehräsi köyden säiettä, "kaarnia". Mutta
äijä itse, Häckmanin Matti apumiehenään, asteli takaperin pitkin
Reiponkatua repien vyötäröllään olevasta hamppukuontalosta yhä uusia
rohtimia pitkään, yhä pitenevään punontaiseensa. Kun hamput loppuivat
kuontalosta, ukko huusi apumiehilleen; "Hemtta meera hamppa!" Ja
miehet, ollen muka huonosti kuulevinaan, joskus juoksuttivat ukolle
halon. Toisinaan taas miehet vain kieputtivat rukkia, vaikka mestari
tapansa mukaan jalkaa heilauttaen antoi pysähtymismerkin. Silloin äijä
vihoissaan karjui:
— Ja kun minä vippata jalkka, eikö te näe!
Sadoin sylin köysimestari kehräsi säiettänsä, ja kadulla oli aina
vähän matkan päässä "krenkkuja", joiden varassa punontainen kieri.
Poikavarsat olivat usein koko joukolla seuraamassa kehräämistä, ja
äijää härnätäkseen he juoksentelivat edestakaisin nuoran alatse.
Mutta väliin äijä suuttui ja löysäsi säiettään, niin että se kiertyen
tarttui pojan pitkään tukkaan. Eikä parkuva pahantekijä päässyt irti,
ennenkuin oli tukka leikattu pois. Mutta kun köyttä "lyötiin yhteen",
täytyi kuusi miestä olla rukkia vääntämässä. Raskas kivireki piti
köyttä suorana ja reen keulassa "leekari" pyöri ympäri sitä mukaa kuin
köysi kiertyi, niin ettei köyteen tullut liikoja "töörnejä". Katumitoin
Vestberg kehräsi monenlaisia köysiä ja nuoria sekä raahelaisten
laivojen tarpeiksi että maakunnan käytettäväksi.
Maalarimestarit antoivat värin koko kaupungille, toiset huolehtien
huonekaluista ja talon sisuspuolesta, toiset taas antaen näköä
ulkopinnalle, jotkut uskaltaen astua kirkkoakin kaunistamaan.
Vanhimpia maalarimestareita oli _Karl Stadig_, iso ruskeapartainen
"Stade"-ukko, joka asui Aitakadulla. Mestari Stadig "hyvin piti itteään
herrana", koska parhaina päivinään oli ollut "Ruottin kuninkaan
hovimaalarina". Maalari oli sanoissaan kovin "konnanvärkkinen". Kun
ukkoa tervehtien sanoi: "Päivää!" äijä ärähti; "Tietää sen muutki!"
Mutta vasta, kun sanoi: "Hyvää päivää!" ukko vastasi tervehdykseen.
Kirkkojakin Stadig oli maalannut, mutta oli kerran pudonnut kirkon
katosta ja loukannut päänsä, niin että se oli toisinaan hiukan
vialla. Silloin ukko helposti lähti karkumatkalle, päästen kerrankin
niin pitkälle, että löydettiin vasta Limingan niityltä heinäladosta.
Siellä mestari heinäsudilla huiteli ladonkattoa, sanoen maalaavansa
kuninkaan kirkkoa. Mutta kun äijä oli ryypyissään, ei hän kyllä
yrittänyt karkumatkalle, vaan päinvastoin reuhasi kotona ja ajoi pienen
Brita-muorinsa kankaalle.
Mutta oikea monitaituri oli _Petter Holmqvist_, jota mainittiin milloin
"Pensseli-Pekaksi" ja "Sika-Pekaksi", milloin "Homppa-Pekaksi",
aina asian mukaan. Holmqvist oli Ruotsista tullut, pitkä, musta ja
synkännäköinen mies, asui Aitakadun ja Mentzerinkadun kulmassa,
missä oli ennen häntä asunut Jonas Holmstén, maalari hänkin.
Maalarinliikkeensä ohella oli ukolla sepän- ja valurinpajakin, jossa
taottiin rautaa ja valettiin vaskea. Brunellkin oli siellä kisällinä,
väliin sorvaillen ja laulellen, väliin taas heittäen kaikki ja lähtien
juomaan ja laulelemaan. Holmqvistilla oli vielä monta muutakin hommaa;
pihamaalla häkeissä maalari elätti sikoja, joita omalla pienellä
kaljaasillaan lähetti Ruotsiin. Kasvattipa mestari kissojakin, nylki
nahat pois ja myi Ruotsiin. Katujen kulmatalossa asuikin toisinaan
parikymmentä puolivilliä kissaa, niin että niitä vilahteli joka
nurkassa, ja väliin kuului sieltä hirveä rähäkkä, kun kissat panivat
toimeen joukkotappelun. Kissoilla oli omat somat nimensäkin, niinkuin
"Killiina", "Pappili", "Mammili", "Pissili" ja "Kakkili". Mutta
komein, koppelonkarvainen kissa oli "Herr-Pookeli", ja se osasi tehdä
konstejakin: kannella hampaissaan pullonkorkkeja taikka heitellä
niitä käpälillään ylös. Huvitettuina juopottelijat heittelivät
korkkeja "Herr-Pookelille", sillä kaiken lisäksi ukko piti talossaan
ryyppykauppaa. "Viimeisen pennin kapakaksi" sanottiin Homppa-Pekan
viinapuotia, sillä siellä sai vaikka viimeisellä viispennisellään
pikku ryypyn. Siellä maalaisetkin kaupungista poistuessaan pistäysivät
ottamassa matkaryypyn, ennenkuin lähtivät ajamaan peltojen poikki
metsiä kohden, ja lauantaisin laivatöistä palaavat miehet istuskelivat
Pekan kapakassa pitkät tunnit ryyppyjä nakellen.
Maalari-Pekka oli naimaton mies, joka kuolinvuoteellaan testamenttasi
talonsa ja kaiken omaisuutensa lastenkotia varten, vaikka olikin niin
jumalaton, että terveinä päivinään sylki ja kirosi pappia, kun se
kävi hänelle puhumassa sielun asiasta. Mutta sitten kun Pekka kuoli,
hän kuolikin niin että akkunat ja seinät tärähtivät. Sanotaanpa,
että mestari vielä kuolemansa jälkeen kävi katsastelemassa taloaan,
jossa Brunell oli laulellen sorvaillut ja laivantimperit pyhäöisin
hoilottaneet ja koppelonkirjainen Herr-Pookeli tehnyt temppujaan.
Polton muorikin oli nähnyt ja kuullut, kun ukko turkit päällä ja
naulakantaiset nahkakalossit jaloissa oli astua karskutellut katua.
Mutta oli se kadonnut, kun muori oli pyörähtänyt ympäri, iskenyt
jalkansa katuun ja sanonut:
— Mitä kuolleella on elävitten kanssa tekemistä? Mene sinne, mistä
olet tullutkin ja anna eläville rauha!
Tämä tapahtui uudenvuoden yönä, ja heti päivällä pidettiin
lastenkodissa rukoushetki. Siitä alkaen sanotaan Maalari-Petterin
lahjoittamassa lastenkodissa joka uutenavuotena pidetyn rukoukset.
Muuan vanha maalari, _Långmanin Heikki_, entinen merimies, asui
Reiponkadun loppupäässä. Heikki oli vain vaatimaton vesimaalari, joka
siveli kaupungin aitoja sekä seiniä punamaalilla tahi keltaisella. Sai
ukko kerran ylhäisenkin maalaustyön. Kopellettiin renkkuhäkkyrä, ja
taljoilla hissattiin Heikki maalitörppöineen siinä ylös kirkontorniin
ja "suittilla" kieritettiin tornin ympäritse. Siellä taivaan ja maan
välillä vanha merimies veteli vanhan kirkontornin keltaiseksi, heiluen
häkkyröineen, niin että maan päällisiä vaeltajia oikein hirvitti.
Mutta oikea mestarimaalari oli Raahessa 1870—80-luvuilla elänyt
_Johan Elfbrandt_, jonka rinnalle ei moni pystynyt sutia heiluttamaan.
Elfbrandt maalasi seinätaulujakin, jopa kerran innoissaan vetäisi
Saloisten pappilan mamsellin kamarin lattialle myrskyssä vaahtoavan
meren, jossa syvän siniviheriät aallonpohjat, sinertävät vesivyöryt
ja valkeat vaahtoiset harjat pelottavina myllersivät. Iloissaan
värimestarikin katseli tuotettaan ja kehui:
— Joo, tämä on vasta lattia... tällaista lattiaa ei olekaan muualla!
Ja hyvä se olikin. Vanha merikapteenikin katseli sitä ja arveli:
— On hyvä, ettei mamselli ole ollut merellä... tulisi muuten pian
merikipeäksi.
Muurarit ahersivat saven ja kiven kanssa ja panivat pystyyn tulisijoja.
Entiseen aikaan asui Pohjoistullin portilla muurarimestari _Johan
Palin_, jättäen jälkeensä asumaan "Palliinin mamsellit" ja suuren
valehtelijan Johan Palinin, joka väliin narrasi koko kaupunkia,
juoksuttaen porvareita milloin Tauvoon katsomaan muka outoa
ulkomaalaista, milloin kalarantaan ostamaan olemattomia kaloja, taikka
taas uskotellen eukoille, että suuri valehtelija Palin on kuollut.
Nahkurit, karvarimestarit, olivat monien muiden mestarien rinnalla
jo aika suuria herroja, — kolme karvaria liikennöitsi esim. 1852
3,612 ruplan arvosta —, vaikka heidän tärkeimpänä työnään olikin
parkkiammeiden sekoitteleminen. Ainakin vanha mestari _Johan Lövenmark_
oli niin arvossa pidetty porvari, että kelpasi istumaan raatimiehenkin
tuolilla. Lövenmark asui Brahenkadulla, ja vanhan raatimiehen
kuoleman jälkeen mestaroi samassa paikassa Kokkolasta 1854 tullut
_Johan Julius Lövenmark_, joka kahden poikansa, Jullen ja Kallen
kanssa hoiteli parkkiammeitaan. Valmiita tuotteitaan mestari lähetti
maakunnan markkinoille. Anna-Stiina Vitolinkin kävi Björnerin ukon
kanssa monet kerrat Lövenmarkin nahkakuormia rahtaamassa ja myymässä
Kalajoen markkinoilla. Ja uusia nahkoja muokattiin ahkerasti suuressa
työpajassa. Mutta kadun varrella isäntäväen huoneissa kissa kuljeskeli
lattialla maristen:
— Ingen ordning... ingen ordning...[24]
Vanhoja Raahen karvareita oli myöskin _Karl Stenman_, Ruotsin
Skellefteåsta 1854 tullut mestari, joka asui Pohjantullissa Palmien
naapurina. Stenman oli varakas, jopa hieno herrasmies, joka kisälleillä
teetti kaiken työn, itse vain kävellen herrana kaupungin Rantakadulla
muiden suurien herrojen kanssa. Samanaikaisia mestareita oli vanhalla
Lövenmarkilla oppinsa käynyt nahkuri _Matti Karlund_, entisen Savosta
tulleen Kaarakaisen jälkeläisiä. Rantakadun pohjoispään viimeisessä
talossa ukko hoiteli parkkiammeitaan, mutta heitti vanhana miehenä pois
koko nahkurintyön ja rupesi kalamieheksi. Pielisestä tullut pikkuinen
karvariukko, _Heikki Korholin_, työskenteli Kirkkokadun varrella,
ja ukon portinpielessä riekkasi oppaana rautapellistä leikattu
vasikannahka. Korholin toimi myöskin kirkonisäntänä ja oli muutenkin
niin erinomainen mies, että raahelaiset sanoivat:
— Miten sitten tullaan toimeen, kun Korholin kuolee?
Samat nahat, joita karvarimestarit muokkailivat, joutuivat sitten
vuorostaan suutarien puukon, vasaran ja naskalin käsiteltäviksi.
Suutareita olikin pikku kaupungissa useita, toiset oikeita
suutarimestareita, toiset vain "töllöskenkäin" tekijöitä.
Vanhimpia suutareita oli _Petter Sipelius_, samannimisen
suutarinkisällin poika. Brahenkadun varrella suutari-Petteri naskaili
kenkiä ja eleli sisarineen ja sisarenlapsineen. Ja täältä, vanhasta
Sipeliusten talosta, tämän vanhan alkuasukassuvun viimeiset jäsenet
häipyivät maailmaan, muuan kadoten merimiehenä ulkomaille, muuan
"vähätietoisena Sipin-Alluna" astellen kaupungin katuja. Toisella
puolella katua, vastapäätä Sipeliusta, asui toinen vanha suutari,
_Johan Carlborg_, Vastakkain siinä mestarit punoivat pikilankaa, ja
kolmantena naapurina oli mainittava seppä Neuman. Carlborgin mestari
joutui vanhoilla päivillään halvattuna makaamaan vuoteessa. Siinä ukko
synkästi kiroili kovaa kohtaloaan, mutta puolikuuro mummu vain hellästi
kyseli: "Mitä se pappani sanoo?" Huonosti menivät halvatun suutarin
ansiotyöt samoin kuin Neuman-sepän pajatyötkin. Niinpä raahelainen
saikin aihetta sanoa:
"Kauan on Kaalpori kallellaan,
ennenkuin kaatuu.
Mutta kun Nöömanni kaatuu,
niin se panee kopsis-kopsis".
Toisessa päässä kaupunkia, Härkätorin laidassa, istui suutari _Georg
Haggren_, vanhan polven mestareita hänkin, pitkässä mustassa takissa
ja nahkakalosseissa kulkeva hieno herra. Kenkäseppiä olivat myöskin
Lohtajalta tullut _Johan Vidgren_ ja _Adolf Måhlberg_ sekä vielä _Niilo
Pecklin_, vanha merimies, joka asui kirkon takana Cortenkadulla.
Mustankengän mestari oli _Johan August Virpikin_, kapteeni Virven veli,
Hailuodosta tulleen työmiehen ja kalastajan Erkki Virven poika, joka
muutti nimensä _Vikanderiksi_. Vikander-suutari asui Mentzerinkadulla,
Sovionperän pohjoislaidalla, hoidellen tuulimyllyään, kalanpyydyksiään
ja poikaparveaan. Oli suutari ollut lukkarinopissakin ja monesti
esiintyi kirkossa lukkarin apumiehenä veisaamassa. Mestari oli
tavattoman iso mies ja niinpä laskikin lehteriltä semmoisen äänen,
jotta kyllä kuului.
Mutta _Heikki Planet_ oli vain töllöskenkäin tekijä, vaikka olikin
suutarin poika, vanhan _Planetin Heikin_, joka oli eukkonsa kuollessa
sanonut vain: "sut!" niin että siitä saatiin sanantapa: "Sut,
sannoo Planneeti, kun akka kuoli". Nuorempi Planetin suutari asua
tuhraili yksisilmäisenä ukkona milloin missäkin saunassa, paikkaili
kenkirajoja, osteli vanhoja kenkiä tehden niistä myyntitavaraa, joskus
tehden matkoja maallekin kenkiä ja siloja korjailemaan. Kellojakin
Heikki korjaili ja vaihetteli, tiiraili silmäpuolellaan kelloon ja
kehui: "Kyllä nyt käy ja ploosaa!" Siitä sanottiin ukkoa "Planneetin
Ploosariksi". Oli saunaukolla oppipoikakin, _Poran Pekka_ Pattijoelta,
pikkuinen kehveli, jonka sanottiin olevan oikeinpa suuren sotaherran
"Klingsporan" jälkeläinen. Hyvässä sovinnossa saunakyöpelit askaroivat,
yksisilmäinen suutarinpoika ja hassahtava sotaherran jälkeläinen. Mutta
vähäväkisen kansan läntistyneet kenkirajat saivat nokisessa saunassa
uuden muodon ja kelvottomienkin kellojen uurvärkki alkoi taas komeasti
käydä ja ploosata.
Samoin kuin suutarit istuivat "satulamaakaritkin" jakkaralla repien
karvarimestarien käsialoja. Tällaisiakin mestareita pieni Raahe
tarvitsi. Entisiä satulaseppiä oli _Johan Petter Prockman_, joka
sitten heitti vanhat tapansa pois ja rupesi tervaherraksi. Yhtä
vanhoja taitomiehiä oli _Nils Berghkin_, ollen vanhan satulasepän,
_Jakob Berghin_, poikana ammattimies jo syntyperältäänkin. Bergh asui
Reiponkadulla nurkitusten pappilan kanssa. Satulasepän emäntänä oli
Kaarakaisen Anna-Liisa, iso komea naisihminen niinkuin ainakin, sillä
kaikki Kaarakaiset olivat komeansuurta kansaa.
Tarvitsi Raahe jonkun kirjansitojankin, joka piti huolta, että
kaupunkilaisten kirjat pysyivät kansissa. Reiponkadulla Pohjantullin
puolessa asui _Jakob Sundström_, joka samalla myyskenteli hengellistä
kirjallisuutta, ja saman kadun varrella entisaikaan eli toinenkin
kirjansitoja, _Jonas Vesterlund_, jonka leski sitten rupesi
vehnäleipuriksi. _Vileniuskin_ kansitti kirjoja, ja aikoinaan muuan
vanhoja Sipeliuksia toimi kirjansitojana.
"Kankureina" toimivat naiset. Monessa pienessä pirtissä paukkuivat
kangaspuut, pirtin emäntä istui puissa ja pikku tyttäret kiersivät
käämejä, sillä aikaa kuin isä purjehti maailmanmerillä. Sellaisia
vanhoja kankureita oli _Pyhäniemen Priita_, samoin _Pariinin Liisa_ ja
_Tihiläiskä_. Varsinkin Partinin Liisa oli ahkera ja taitava kankuri,
joka kutoi kaikenlaisia kankaita, mitä vain raahelaiset tarvitsivat,
sekä akkunaverhoja että pukukankaita. Kymmenen penniä, viisitoista,
parikymmentä penniä eukot saivat palkkaa kyynärän kutomisesta.
Värienmestareita olivat "färjärimestarit", jotka kutojaeukoille
värjäsivät lankoja taikka taas valmiita kankaita painoivat
värillisiksi, vieläpä vanuttivat maalaissarkaakin. Vanhaan aikaan,
jolloin emännät eivät osanneet vaikeata värjäämisen taitoa, eikä vielä
tiedettykään halvoista lappuväreistä, oli värjärin virka arvokas ja
tuottava virka sekä viran hoitaja suuri ja varakas herra, joka kyllä,
vaikka kädet toisinaan olivatkin siniset, kehtasi astua isojenkin
herrojen rinnalle. Pieni Raahekin jaksoi antaa täyden ylöspidon usealle
värimestarille. Niinpä esim. 1852 asui Raahessa neljä värjäriä, joiden
liikevaihto nousi yhteensä 11,622 ruplaan.
Jo toistasataa vuotta takaperin eli Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin
lähimailla, vanha värjärimestari _Johan Olnborg_, joka mistä lienee
tullut entisen suutarinlesken Vijkbladin vävyksi. Ukko Olnborg
kuoli, ja hänen jälkeensä eli talossa perikunta, leski, poika ja
tytär. Poika, perämies Johan _Ollenborg_, kuoli, leski kuoli, ja
viimeiseksi jäi elämään tytär Maria Ollenborg, "Oolporin mamselli",
joka valmisti tykkilakkeja ja puetti vainajia arkkuun. Ollenborgilla
oli laaja avonainen pihamaa, johon kaupungin emännät keväisin
veivät pellavakankaitaan päiväpaisteen valkaistaviksi. Vielä nytkin
raahelaiset puhuvat "Oolporin" ja "Oltenporin" talosta, vaikka Maria
mamsellikin on kuollut jo 1854. Miltei yhtä vanhoja väriukkoja kuin
Olnborg, oli _Carl Axel Hybinette_, joka oli lähtöisin Ruotsista
ja sitten Pietarsaaresta muuttanut Raaheen 1841. Hybinette asui
Reiponkadulla, Härkätorin puolessa, ja mestarin emäntä toimi kaupungin
lastenmuorina. Hybinette ukon kuoleman jälkeen asui talossa tytär
Sofia, "Hybinetten mamselli", ommellen leninkejä ja laitellen vainajia
arkkuun. Ukon pojista taas tuli merikapteeneja.
Vanhoja väriherroja oli vielä _Petter Abram Söderström_, joka värjäili
Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa Sovionperän puolella. Mutta
mestari kuoli aikaisin, ja entinen oppipoika, _Zachris Juthström_,
nai entisen oppi-isänsä lesken, nousten itse mestariksi jatkamaan
vanhan mestarin liikettä omaan tiliinsä. Kutsuipa uusi mestari joskus,
ryypyissään ollen, jonkun hyvän tuttavansa päivällisellekin kotiinsa.
Mutta ukko pistelikin kiireesti päivällisensä yksinään ja ehätti sitten
vastaan sanomaan kutsutulleen:
— Te va nu illa, att vi hant äta mitta, men toppa me kaffe so plir
just som mittaa.[25]
Entisaikojen värjäreitä oli _Johan Petter Berghkin_, satulaseppä
Nils Berghin veli, jonka asuinpaikka oli Mentzerin- ja Reiponkatujen
kulmauksessa vastapäätä pappilaa ja satulaseppä Berghiä. Kauan ei
Bergh ennättänyt hoitaa ammattiaan, sillä käydessään neljättäkymmentä
hän lokakuun myrskyssä 1857 hukkui mereen matkalla Raahesta Tornioon.
Berghin jälkeen tuli samaan taloon värjäri Kokkolasta, _Johan
Kunelius_, joka ei myöskään joutunut kovin iälliseksi, kun kuoli
jättäen lesken hoitamaan liikettä. Tämäkin kuoli 1869, ja silloin astui
talon isännän ja värjärin virkaan _Jakob Rönnfors_, joka oli kotoisin
Pattijoelta, ja mestaroi talossa aina kuolemaansa asti 1900. Jokaisella
mestarilla oli talon nurkalla pystyssä tanko ja tangossa käsivarsi,
jossa riippui niin monenvärisiä laudanpalasia, kuinka monta väriä
mestarit osasivat painaa. Tuulessa värilaudat vilkkaasti heiluivat ja
kalkattivat.
Oli vielä muutamia nuorempia värjäriherroja, jotka vain vähän aikaa
viipyivät kaupungissa, semmoisia kuin _Lars Forsberg_ Torniosta,
_Vilhelm Pehkonen_, joka meni Pyhäjoelle, ja _Johan Lindqvist_, joka
muutti Tornioon.
Mutta _Johan Anders Ravander_ oli Raahen suurimpia ja toimekkaimpia
värjärimestareita, oikein herrana esiintyvä. Ämmänkadun suussa
kaupungin laidassa oli mestarin talo ja työpaja, jossa ukko
kisälleineen ja oppipoikineen hääri monet kymmenet vuodet.
Rikkaan ja ahkeran värjärin työpajassa oli kyllä menoa ja ahertamista.
Lankoja sekä kankaita värjättiin yhtä päätä kaupunkiin ja maalaisille,
niitä tuotiin kuormittain aina Haapavedeltä ja Pyhäjärveltä asti.
Itsekin ostettiin lankoja, värjättiin ja vietiin Kalajoen markkinoille.
Väriaineet tuotiin ulkomailta, sinivärikin suurissa, tuhansia
maksavissa laatikoissa ja "pruuninpaineet" paksuina pölkkyinä, joita
kaksin miehin piti "raspata" pitkillä leveillä "raspeilla" erityisissä
"raspipuojeissa". Värjätyt kankaat pingoitettiin, "raamatiin"
kartanolla seisoviin korkeisiin puitteisiin venymään ja kuivumaan.
Värjäyspalkkaa perittiin värin mukaan. Niinpä maksoi aikoinaan musta
väri, harmaja, "pruuni", "kurkmeijakeltainen" ja "aneli" 60 penniä
naulalta kangasta taikka lankoja, "krööni" ja "viuletti" markan, mutta
"ehtapunainen" kaksi markkaa, ja sinistä oli "60 pennin", "markan" ja
"neljän-markan-sinistä" eli "päämörkkiä".
Useat värjärit myös vanuttivat, "tamppasivat" sarkaa. Niinpä
Juthströmillä oli aikoinaan "tamppimylly" Jääräkoskessa Pattijoen
ylipäässä sekä Rönnforssilla alempana samassa joessa, mutta Ravander
tamppautti sarkansa Pyhäjoella Hourunkosken "Tamppari-Annalassa".
Siellä Annalan Pekka ja Hourulan Pekka hoitivat tamppia, johon
Raahestakin kuormittain vedätettiin kankaita. Pekat joivat ja
antoivat petkeleiden survoa sarkaa ja löivät ruuheen saran sekaan
lämmintä vettä. Tampattu sarka vielä "everseerattiin": kartattiin
monikertaan ja välillä aina suurilla saksilla leikattiin nukka
pois, ja lopuksi "prässättiin". Silloin saatiinkin sarasta hienoa
pukuvaatetta. Komeanhenkisten merimiestenkin puvun piti olla "mustaa
ja everseerattua". Tamppauksesta ja everseerauksesta otti Ravander 35
penniä kyynärästä. Tavallinen vaate ja vuorivaate vain "lanssattiin",
lykättiin lasisella pyöreällä mukulalla, "lanssikivellä", jotta pinta
tuli kiiltäväksi.
Värjärimestarien everseeraamista saroista ja lanssaamista kankaista
kraatarimestarit vuorostaan ompelivat kansalle pukuja. Aikaisimpia
vanhan polven kraatareita oli Uudestakaarlepyystä tullut _Lars
Gellin_, joka eli viime vuosisadan alkupuoliskolla ja asui Kirkkokadun
varrella. Vanhana ei ukko enää viitsinyt kraataroida, vaikka käyttikin
kraatarimestarin nimeä. Gellinin pojasta taas tuli Raahen suurin
olutherra. Raahen suurin ja arvokkain kraatarimestari oli aikoinaan
_Matti Majblom_, joka oli alkuisin Heinävedeltä, mutta tullut Raaheen
Pietarin kautta 1851. Härkätorin laidalle, Kirkkokadun puoleiseen
reunaan, mestari Majblom asettui elämään, vaatettaen etupäässä
kaupungin parasta herrakansaa. Matti-kraatari oli itsekin hieno herra,
pitkänlainen laihahko mies, joka nahkakalosseissa, pitkässä takissa
ja korkeassa hatussa, kädessä keppi ja hansikkaat, kehtasi astua
parhaitten patruunienkin ja komerssien, konsulien ja raatimiesten
nimipäiväonnitteluille. Hyvin menestyi Matin kraataroiminenkin, kisälli
ja pari oppipoikaa oli työpajassa aina toimessa, rässirauta liikkui,
sakset liikkuivat ja neula teki alinomaista kiertoaan. Nähtiinpä
Majblomin pajassa ensimmäisenä sukkela neulamestari, ompelukonekin
hyrräävän.