selkämerta kohden. Venekuntana on tavallisesti kolme miestä,
"perämies", "keskimies" ja "keulamies", sekä kaksitoista
parikymmensylistä verkkoa. Noin penikulman, puolentoista päässä
aavalla ovat Ulkopauhojen matalikot: laajahko alue, jossa lähellä
toisiaan, syvempien "kuljujen" erottamina, on iso joukko vedenalaisia
kareja ja pieniä "pylhyjä", sellaisia kuin _Keisari, Kaakkuri,
Ämpäri, Ämpärinpylhy, Perttu, Pöyhtäri, Länsiklupu_ eli _Keskiklupu,
Pohjanklupu, Etelänklupu, Hevosenkenkä_ ja _Kolmikanta_. Näille
mataloille vesille pauhakala vaeltaa suunnattomin parvin kutemaan, ja
samoille mataloille vesille sitten kalamieskin saapuu huolehtimaan
eväistään.
Pauhoille päästyä "ripotetaan" verkot — ripustetaan pieniä painokiviä
alareunaan — ja sitten lasketaan mereen, kolme verkkoa aina samaan
"juoneen"; ristilaudalla seisovat "kukut" vain jäävät pinnalle
piipottamaan. Tuulen suunnasta riippuu, mihin verkot lasketaan.
Kevätkesästä aina Jaakkoon asti pyydetään silakkaa — ja ahventa
— "vastatörmältä", tuulenpuolelta matalikon harjaa, mutta kun
"Jaakonpäivältä kylmä kivi mereen heitetään", rupeaa silakkakin
etsimään suojapuolta, ja sentähden Jaakosta alkaen pyydetään kalaa
"suojatörmältä" eli tuulen alaiselta puolelta.
Aavalla selällä kalaveneet ovat sitten ankkurissa, yksi siellä, toinen
täällä. Miehet keittävät kahvia — vanhaan rautaämpäriin tehdään tuli
ja siinä kuumennetaan kahvipannu —, syövät ja juovat, tarkastelevat
taivaanmerkkejä ja loukeiden liehkaisemista. Tuulettomana iltana,
kun on aivan "rasvatyven ja plakki", on rannaton meri suurenmoisen
kaunis. Hiukan vain häämöittää "Luovonmaata" pohjoisesta sekä Siikajoen
Tauvoa koillisesta ja idän alta omaa kotirantaa, mutta muualla on
edessä loputon avaruus. Lännen mereen painuu aurinkokin. Kalaa ei
näy visahtavankaan, mutta etempänä "maalaijalla" liikuskelee hylje.
Evästään etsien sekin uiskentelee äänetönnä pitkin matalikon laitaa.
Mutta kun loukeet rupeavat oikein liehkaisemaan kaloja nappien ja
huutaen:
"Kaijak, klak-klak-klak,
kallaa, kallaa, kallaa!"
kalamiehet ovat mielissään. Sillä loue, iänikuinen kalamies ja
merellinen eläjä hamasta syntymästään, tietää kyllä, missä kalat
milloinkin liikkuvat. Mitä enemmän kaloja liikkuu, sitä ahkerammin
loukeet laklattavat ja lentelevät, syöksähtäen tuon tuostakin veteen,
noustakseen heti ylös silakkapahanen saaliinaan. Hyvillään huutelevat
miehet veneestä toiseen, ja joku vanha merimies rupeaa laulelemaan,
oikeinpa engelskaksi. Sillä "se on sen merkki, että hän näkee
kalamerkkiä".
Hyvässä toivossa heittäydytään hetkeksi lepäämään, kuka mistäkin
parhaan kolon keksii. Tyynellä ilmalla onkin raittiissa merenilmassa
hyvä nukahtaakin, jopa silloinkin, vaikka tuulenhenki leposijaa
heiluttaa. Mutta kun kova tuuli käy, niin venettä "rullaa niin ettei
saa nukutuksi". Vanhat kalakarhut eivät kyllä siitä säikähdä, mutta
jotkut äkkinäiset voivat tulla merikipeiksikin. Niinkuin entinenkin
ukko, joka meritaudistaan niin pelästyi, että heitti pois koko
kalanpyynnin, manaten:
"En ripota, en rapota,
enkä tinkaa kalanhintaa!"
Eihän kaikista pitkätukkaisista maanjusseista ollut Ulkopauhojen
yövieraiksi. Siellä kysyttiin vahvasisuksista merentuttua miestä.
Mutta vanhassa Raahessa kyllä kykenivät kalamiehiksi yksin
vanhat karvarimestaritkin, niinkuin Karlundin äijä, jopa jotkut
vaimoihmisetkin. Häckmanska ja Pyhäluotoskakin entisaikaan kävivät
ahkerasti kalaretkillä aina Ulkopauhoilla asti,
Aamuyöstä, kun aurinko jo on taivaalla, alkaa verkkojen "koku", eli
lähtö "lapolle". Soudetaan juonille ja aletaan vetää verkkoa merestä.
Pian saadaan nähdä, että "meresä on verkko eikä kaivosa". Antaahan
vanha hyvä Pauha kalaa pojille niinkuin ennen muinoin antoi isillekin.
Ämpärikin antaa "niin kauvan kun silakka mätinsä lykkää". Harvoin
menee pyytö aivan tyhjään, sillä tavallisesti aina jotakin lähtee.
Ja toisinaan on verkko ihan täynnä kaloja. On kuin suuri kaunis
hopealankainen matto nousisi syvyydestä, kun verkkoa vedetään ylös,
niin että tuhatlukuiset silakat somasti kitisevät telaa vasten. Viisi,
kuusi, seitsemän tynnyriä saman veneen verkoista nousee hyvin helposti,
nousee useasti neljätoistakin, jopa parikymmentäkin, kun hyvin sattuu.
Mutta joskus, kun on ollut oikein tunkokäynti matalikoille, on Pauha
antanut samalle venekunnalle kolmekymmentä tynnyriä, vieläpä kerran
35:kin. Silloin on lähtenyt sellainen pietarinmoinen kalanpaljous,
että on täytynyt käydä venekin välillä tyhjentämässä. Sillä isoonkin
pauhaveneeseen saattaa kerralla lastata vain 18—20 tynnyriä. Tällainen
tavaton kalansaalis ei kyllä ole oikein mieluista, sillä niinä vuosina,
jolloin meri antaa yltäkyllin, ei maa anna tuotettaan hyvin, kun taas
silloin, kun meri on niukkana, maa on anteliaampi.
Sitten saadaan nostaa purjeet puihin ja kääntää kokka kotirantaa
kohden. Hyvällä myötäisellä vene juokseekin kuin "sahti", mutta jos
nostaa "nokkavastasen", saadaan yrittää luovimalla.
Entiset kalaäijät saivat laskea silakkalasteineen kaupungin laitaan,
"silakkarantoihin", joita oli aina viiteen asti. Muuan oli Pikipruukin
rannassa, toinen Tulliniemessä, kolmas Läksynrannassa, neljäs
Karvarinniemessä ja viides Kirkonlahdessa. Kaikissa kalarannoissa oli
ahtimet ja julut, joihin verkot asetettiin kuivamaan. Kalaukkojen
laskettua valkamaansa eukot heti riennättivät heille lämmikkeeksi
"haalukaista", viinasta ja kahvista sekoitettua mielijuomaa, joka
helposti saattoi kylmässä yössä yksinään valvoneen äijän hyvälle
tuulelle.
Nykyiset kalamiehet eivät enää laske kaupungin rantaan, vaan ohjaavat
joko Iiläisen kalapirteille taikka Mustaan, jossa myös on kalapirtit,
aitat ja verkkojulut. Siellä pudistetaan ja poimitaan kalat verkoista,
puhdistetaan ja suolataan astioihin ja laitetaan verkot juhlille
odottamaan uutta pauharetkeä. Ja liläisessä pistelee nälkäinen kalaukko
ensi ateriansa. Heti rantaan päästyään hän lennättää kattilan tulelle
ja puhkaisee sen kaloja täyteen; panee merivettä, keittää kuiviin
kerran, keittää toisen, vielä vähän kolmattakin. Silloin on kalamiehen
kattilassa parasta herkkua, mitä kaukaiselta Pauhalta voi saada.
Mutta aina eivät merenkävijät kalaretkeltään yhtä helposti selviydy
kotirantaan. Sattuu äkkiä nousemaan kova myrsky, joka riepottelee
ukko rukkia ympäri meren ulapoita, joskus upottaakin heidät veneineen
päivineen. Taikka sattuu tulemaan sakea sumu, "meripimeä", niin ettei
näe mitään muuta kuin ikuista harmautta. Silloin täytyy koettaa
kompassin avulla ohjata oikeaan parhaansa mukaan. Mutta saattaa
joskus käydä niinkin hullusti kuin entiselle Pietarilan äijälle,
vanhalle merimiehelle, joka oli jo aivan Roskan redille tulossa;
siinä hän pyöräyttikin harhaan ja lasketteli pohjoista kohden ohitse
uustireimarin ja nuurtireimarin ja päätyi lopulta Tauvon perukkaan.
Siellä äijä kuitenkin vain kehuskeli:
— Minä meen aina sinne, mihin aattelen, saati vain värkit kestää!
Hullusti kävi entisaikaan kerran Saloisten kalamiehillekin, Kuljulle ja
Juusolan lautamiehelle, jotka meren aavalla myrskyssä kompassittomina
harhautuivat niin, etteivät vähääkään tietäneet kurssista, vaan
pohjaksuivat viimein Ruotsin rannoille Niin pyörällä ukot olivat, että
luulivat olevansa kotivalkamille tulossa ja iloissaan tunnustelivat,
kun rantaa lähestyivät:
— Tuoll' on Smitti!... Tuoll' on Letto!... Tuoll' on Riskilänranta!...
Nuon Jumala vie meiät ommaan rantaan... Päästään maalle, ostetaan
kortteli viinaa ja oikein juuaan.
Hantvärkkärit.
"Hantvärkkäreitä" oli vanhassa Raahessa sellaisia mestareita kuin
"kopparslaakari, hattumaakari ja pläkslaakari, karvari, kraatari
ja reisplaakari" sekä "kutta-ukko", ynnä monia muitakin yhtä hyviä
taitomiehiä. Näitä ulosoppineita mestareita Raahe oli tarvinnut niin
kauan kuin se oli rantakankaallaan seisonut. Ensimmäiset hantvärkkärit
tulivat kaupunkiin jo kreivi Brahen toimesta. Useat kerrat isällinen
kreivi lähetti Ruotsista kaikenlaisia mestareita uudiskaupunkiinsa.
Pohjanlahden takaa sitten myöhemminkin seuraavilla sataluvuilla tuli
kaupunkiin raahelaisten laivojen painolastina yhä uusia mestareita.
Suur-Raahen mestarien suku olikin suureksi osaksi merentakaista lähtöä.
Syrjäisen pikku kaupungin mestaristo ei ollut kovinkaan monimiehinen.
Niinpä 1680-luvulla kaupungissa kalkutteli vain pari rautaseppää,
puuseppä ja pari tynnyriseppää, kaksi suutaria kiskoi pikilankaa
ja kolme kraataria istui jalat ristissä ompelujakkarallaan, kaksi
lasimestaria piirteli pieniä ikkunaruutuja, ja sitten oli vielä
yksi muurari, pellavakankuri ja hamppuspinnari. Satasen vuotta
myöhemmin askaroi Raahessa kymmenen mestaria, kymmenen kisälliä ja
viisi oppipoikaa, ja 1800-luvun alkupuolella mainitaan kaupungin
kansalaisina olleen lähes kahdeksankymmentä mestaria. Mutta sitten taas
1860-luvun merenkulkija Raahe tuli toimeen 19:llä mestarilla, neljällä
mestarinleskellä sekä 19:llä kisällillä ja oppipojalla.
Mutta ennenkuin päästiin korkeasti oppineeksi mestariksi, piti
käydä pitkä ja kova koulu. Halpana oppipoikana, "oppinoukkuna",
täytyi ponnistella kolme, neljä vuotta, viisikin, jos yritteli
vaikkapa kultasepäksi taikka värjäriksi, saaden palkkaa vain pari-,
kolmekymmentä markkaa vuodelta ensi alussa, sekä vähäisen vaatteita,
sitten viisi-, kuusikymmentä vuodessa. Ruoankin oppipoika sai, mutta
piti pistellä pirtissä renkien ja piikojen kanssa, mitä oli sattunut
mestarin pöydältä jäämään. Niinpä Halmetojakin sai värjärin oppipoikana
ollessaan suurustella renkien kanssa pakarituvassa, kun taas kisälli
Silander aterioitsi herroiksi talon sisähuoneissa mestarin, matammin
ja talon tyttären seurassa. Eikä saanut oppipoika kahviakaan, vaikka
Silanderille annettiin yksi kupillinen silloin, kun talonväkikin joi.
Mutta korvilleen oppinoukku helposti sai Silanderilta, ellei osannut
tehdä hänen mielikseen. Ja työpäivä oli kova: viidestä asti aamulla
häärittiin kahdeksaan saakka illalla, joskus kymmeneenkin, eikä välillä
muuta kuin syömässä käväistiin. Jotkut mestarit ryypiskelivät, niin
etteivät paljonkaan ehtineet huolia oppipoikiensa tilasta. Seppä
Neumankin joi väliin viikkomäärin välittämättä oppilaittensa, Sarkkilan
ja Grekulan, opettamisesta, Syömättäkin pojat monesti saivat olla, kun
sepän emäntäkin joi, kuljeskeli vain pihalla veisaillen: "Ole sauvan'
horjuisa!"
Sitten kun viimeinkin ankara oppiaika oli kärsitty ja kestetty, käyty
pyhäkoulussakin tietoja ottamassa, saatiin suorittaa "kisällistykki".
Tehtailija Westman Tilviksellä ja Helanderilla "oppinsa läpi
suoritettuaan, formeeras ja valoi kirkonkellon" kisällinäytteekseen, ja
Halmetoja värjäsi ison kangaskappaleen mörkinsiniseksi niin hyvästi,
ettei se vähääkään luovuttanut väriänsä, vaikka "raastuvasa" monta
"rootmannia" ja mestaria sitä hankasi, kasteli nenäliinansa ja taas
hankasi.
Silloin oli halvasta oppinoukusta tullut arvonsa tunteva kisälli,
jota outo jo olisi luullut melkeinpä herraksi. Ja olikin hän
ainakin sellainen herra, että sai astua talon herrasväen pöytään,
sai kupin kahviakin ja sai vuorostaan ottaa korvista oppipoikaa.
Kisällikirjoineen juoksi äskeinen oppipoika pappilaan merkityttämään
uuden arvonimensä kirkonkirjoihin. Monet kisällit silloin muuttivat
entisen maalaisen nimensä komeammaksi. Niinpä tuli revonlahtelaisesta
kellosepän kisällistä, Lungin Eerasta, Lundqvist, Kaarakaisesta
Karlund, Puskalasta Puskelin ja Hailuotolaisesta Virvestä Vikander.
Kirkkoherra kehoitti Halmetojan Jaakoakin muuttamaan nimensä
"Halmeeniksi", että "niinhän ne muutkin kisällit tekevät... eikä se
maksa kuin markan". Mutta Halmetoja muutti nimensä vain Haloseksi ja
kelpasi semmoisenakin istumaan Silanderin rinnalle samaan pöytään
mestarin ja tyttären kanssa.
Monelle kisällille alkoivat sitten ankarat vaellusvuodet, jolloin
piti kulkea ympäri maailmaa mestarista mestariin ja pappilasta
pappilaan tehden silloin tällöin päivän työtä ja juoden kaksi, kolme
ja neljäkin. Mikäs oli hätänä kulkiessa. Joka pappilassa oli varattuna
ilmainen ateria ja yösija, ja jokaisen mestarin piti antaa ruokavero,
vieläpä ryyppyrahaakin, ellei ollut työtä varattuna. Monet kisällit
pitivät erittäin ansiollisena ja "oppia lisäävänä" käyntiä Pietarissa
saksalaisten tahi suomalaisten mestarien työpajoissa. Mutta kauan eivät
Raahen raittiissa merituulessa liikkuneet sällit Pietarissa viihtyneet,
sillä oikean ihmisen oli vaikeata "siellä hajusa" pysyä terveenä.
Paavonperän Akselikin meni aivan keltaiseksi, vaikkei ollut Pietarin
suutarinpajoissa sen kauempaa kuin syyskuusta kesäkuuhun. Etelä-Suomen
ja Ruotsinkin kisällit myös monta kertaa kulkeutuivat Raaheen, jotkut
viipyen vain yöseudun pappilan hoidossa ja sitten taas lähtien
taivaltamaan loputonta maailman raittia.
Kun kisällit olivat aikansa tehneet työtä mestarien pajoissa ja saaneet
palkkaa parikin markkaa päivältä, saattoivat he pyrkiä mestareiksi.
Silloin taas piti suorittaa taidon ja opin näyte, "mestarstykki",
jotta sai mestarin "betyygit". Satulasepän esim. piti tehdä hyvät
silat, suutarinsällin naskata komeat "mustankengänsaappaat", ja
kerrotaan, että joku puusepän kisälli olisi määrätty höyläämään vain
kahdeksakanttinen puupalanen, "joka onkin vaikea tehtävä, niin että
se on oikein kaikinpuolin kantillinen ja justihin". Sitten vasta
oli kelvollinen mestariksi ja sai pystyttää oman liikkeen, jos vain
kaupungin muut mestarit sallivat. Sillä kaupunkien mestareilla oli
entiseen aikaan niin kova valta, ettei kaupunkiin saanut tulla liian
monta mestaria. Sitten kun uusi mestari oli vannonut "porjarivalan" —
sillä kaupungin porvariksi ei kelvannut, ellei tehnyt "porjarivalaa"
— hän pääsi kunnianarvoisten porvarien joukkoon, joilla oli oma
penkkinsäkin kirkossa. Ja sinne omalle sijalleen sitten arvokkaina
astuttiin. Hyvin tunsivatkin monet mestarit arvonsa, ja varsinkin
mestarien hyvät matammit olivat arvostaan arkoja. Niinpä nikkarimestari
Alinin ja suutarimestari Vidgrenin eukot hätäisinä kehoittelivat katua
lakaisevaa seppämestari Sarkkilan emäntää:
— Menkää, menkää pois kaulta! Pillaatta koko hantvärkkärien rangin.
Vileniuksen, kirjansitojan, emäntä taas juovuspäissään huuteli
naapurimökkien eukoille:
— Me sitä ollaankin porjesmanneja!
Monesti otti koville ennenkuin pääsi mestariksi ja "porjesmanniksi".
Niinkuin Sirviöllekin, johon kerran iski kunnianhimo, niin että hän
tahtoi vannoa porjarivalan ja ruveta vaikka nokiseksi sepäksi, kunhan
vain pääsisi mestariksi. Kutsuttiin seppä Sarkkila arvostelemaan, ja
hän määräsi mestari kokelaan raudoittamaan keesit. Mutta miehen täytyi
sanoa, ettei hän osaa, kun ei ole tehnyt sepäntyötä.
— Mitä työtä sinä sitten olet tehnyt? raatihuone kysyi.
— Kraatari olen, Sirviö sanoi.
— Tee sitten kraatarintyö! käskettiin.
Kutsuttiin kraatari Majblom arvostelemaan, ja Majblom määräsi
tehtäväksi housut, ja ne piti tehdä vielä kraatarin nähden. Sirviö
valmisteli mestarihousujaan Majblomin luona, mutta ne eivät tahtoneet
syntyä. Piti pyytää Majblomia auttamaan, ja Majblom auttoi sillä
välipuheella, että Sirviö joka kerta, kun Majblom haluaa, tarjoaa
hänelle ryypyn. Useasti sitten sattuikin Majblom menemään kapakkaan,
kun siellä Sirviö jo istui. Majblom tilasi heti ryypyn, mutta kun
Sirviö ei aikonut sitä maksaa, kraatari vain sanoi: "Entäs ne housut?"
Ja Sirviö heitti heti kolme kopeekkaa, minkä ryyppy maksoi.
* * * * *
Arvokkaimpana mestarina vanhan Raahen hantvärkkärien joukossa asteli
kultaseppä _Karl Abraham Hårdh_, pikkuinen mutta paksu mies, raatimies
sekä Durchmanin patruunin vävy. Kirkkokadulla vastapäätä Montinia
mestari asui, ja kulta sekä hopea vain välkähteli hänen työpajassaan,
kun siellä kisällit häärivät valaen ja valssaten kaikenlaisia ihania
esineitä. Mutta monet kultasepän kisällit, vaikka olivatkin hyviä
työmiehiä, olivat sellaisia remumiehiä, että usein maanantainkin
menettivät samassa humussa pyhän kanssa. Niinkuin Karellikin, joka
yhdessä Holmqvistin kisällin, Brunellin, kanssa hurjasteli, niin että
kaupungin tytötkin monesti epätietoisina arvuuttelivat:
"Kumpi on parempi:
Brunelli vai Karelli?"
Rikkaana miehenä kultaseppä Hårdh omisti Pyyn talon Savolahden kylässä,
elätti siellä karjaa ja sellaisia palkollisia, jotka eivät muille
kelvanneet, sekä vanhaa hevoskaakkia, jolla ajeli kultakaluineen
Kalajoen ja Oulun markkinoilla.
Mutta halvan vasken ja kuparin kimpussa askaroivat valurit ja
"kopparslaakarit". Vanhana kupariseppänä askarteli _Anders Gustaf
Söderberg_, huonosti suomea puhuva pikku käpsä. Hän asui Aitakadun
varrella, ja talon portilla killui mestarin merkkinä kaksikorvainen
kuparikattila. Mutta oikea metallitaituri, kuparin ja messingin
muokkailija ja vasken valaja oli _Efraim Tilvis_, joka oli kotoisin
Kalajoelta ja siellä saanut oppinsakin _Vedenojan_ suuressa valurin
ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka,
jossa valmistettiin melkein vaikka mitä. Siellä _Merenojallakin_
valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja
sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen
messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri
Helanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin
metallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat,
saranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa
kerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu,
kun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku horkko. Kello joutui
sitten kuudesta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja viimein Lumijoen
kellotapuliin.
Tilviksen oppilaana sekä sitten myöskin Oulun Helanderin oppipoikana
oli Raahen nykyinen suurvaluri ja metallitaituri, _Adolf Fredrik
Westman_, joka on pitänyt kunnossa kalajokisten ja Tilviksen työmaata,
valaen kirkonkellojakin sekä rakennellen kirkkoihin kynttiläkruunuja.
Entisiä valureita oli myöskin _Jaako Puskelin_, entinen Puskala, joka
ensin puuseppänä teki laivan "plokeja", mutta sitten rupesi valamaan
messingistä laivantarpeita, kulkusia, kynttiläjalkoja ja mitä hyvänsä,
Raahessa oli niinkuin ainakin kaikenlaisia kellojen korjailijoita
ja ronkaajia, mutta päämestari asui Saloisissa. Siellä Saloisten
kirkonkylän Hiitolassa eli kuulu "Hiitolan mestari", vanha _Matti
Ek_, joka piti huolen Raahenkin aikatauluista. Ekin sanotaan käyneen
itse suuren Könnin opin Ilmajoella, ja sen mukainen oli miehen
taitokin. Raahen vanhan raatihuoneen kellolle, joka oli joutunut
romukasaan, mestari antoi käymälahjat, niin että kello voitiin kohottaa
kirkontorniin, ja Fredrik Soveliuksen komean talon otsikkoon ukko
rakensi ison kellon, jonka toinen taulu näytti aikaa ulos kadulle,
toinen sisään talon väelle. Seinäkelloja Ek teki monenlaisia,
sellaisiakin, jotka näyttivät, paitsi tavallisia näyttämissään, myöskin
viikon ja kuukauden päivät, vieläpä "kuun nousun ja kierron taivaalla
ja koko kalenterin". Mutta kaikkein merkillisimmän kellon Hiitolan
mestari rakensi omaan kotiinsa. Ekin talo oli ihan maantien vieressä,
ja talon tienpuoliselle seinälle ukko asetti suuren kellotaulun,
joka näytti aikaa maantien kävijöille. Mutta kellotaulussa oli ruma
ihmisennaama, joka vääristeli suutansa ja muljautteli silmiään kahta
puolta niin hirveästi, että hevosetkin säikkyivät. Mutta kun sitten
mestarille syntyi lapsi, joka alkoi samalla tavalla muljautella
silmiään, ukko itsekin säikähti ja kiireesti hävitti koko kellovärkin.
Iso mies, vanhana jo kumara oli Hiitolan ukko, ja liikkuessaan hän
asteli aina allapäin kuin jotakin mietiskellen. Sanottiin äijää
näkijäksikin, joka saattoi nähdä näkymättömiä. Joskus oli kuultu hänen
myllynvarpaassa puhuttelevan tyhjää, ja kerran taas äijä oli nähnyt
suuren lauman "tyhjää olua", ja sanonut muutamalle renulle: "Misähän
sinäkin olet ollut yötä?" Renu oli vastannut: "Tyypäkin Yrjön korvasa,
jotta olisin saanut sen akkasa kansa riitelöön, mutta en saanut".
Hiitolan mestarin poika, _Salomon Ek_, oli taitava kellomestari hänkin,
ja asui ensin Saloisissa taloa hoitaen, mutta hävisi maaltaan ja oli
sitten Raahessa kelloseppänä sekä viimein Oulussa. Salomon Ek oli kovin
komeanluontoinen, ajeli mahtavilla keeseillä hansikkaat kädessä, eikä
ollut näkevinäänkään pikku olioita. Teetti hän kerran kirkkorekeäkin,
sellaista, jolla isäntämiehet ajelevat, ja kysyi neuvoa isäukoltaan,
kuinka kallelleen pitäisi panna reenperä. Ukko vastasi:
— Pane niin kallelleen, kuinka lujalla luulet maalla olevas!
Läkkisepät, "pläkslaakarit", halvan läkkilevyn taivuttelijat, olivat jo
paljon pikkuisempia mestareita kuin kuparisepät. Vanhoja läkkiseppiä
oli "Telliini", _Johan Petter Delin_, nahkurinpoika ja entinen
ruotuväen aliupseeri. Brahenkadulla Katinhännässä ukko asui tehden
hyviä läkkiastioita, tinaten kahvipannuja ja laiva-astioita. Vielä
vanhanakin läkkiseppä oli nopsaliikkeinen, kuten ainakin koulattu
sotamies; ukon pääkin pyörähteli sukkelasti kuin kissäpökön nuppi.
Toinenkin läkkiseppä asui Brahenkadun pohjoispäässä, "östbergska",
entisen läkkisepän ja vahtimestarin Petter Östbergin leski, _Greta
Östberg_. Ikivanhassa Östbergin porttitalossa eukko eli ja korjaili
peltiastioita sekä laitteli uusia, tinaili kupariastioita ja
kahvipannuja.
Omaa joukkoaan olivat "mustat sepät", nokiset raudan takojat,
joita vanha Raahe tarvitsi useampia, lukuun ottamatta yhtä nokisia
laivaseppiä. Aikaisimpia mustia seppiä oli "Lintin Fluitumi", _Frans
Benjamin Lind_, Kalajoelta tullut rautio, jolla oli paja ensin Läksyn
rannassa, sitten Kirkkokadulla ja viimein olutpanimon luona. Joka
paikasta ukko häädettiin pois, kun hän alituisesti joi, elämöi ja
sai sakkoja ja juuri sen verran takoi — varsinkin lukkoja teki ukko
mainioita —, että pysyi ryyppyrahoissa. "Missis so!" Fluitumi vain
sanoi, kun työ tuli valmiiksi, heitti sen teettäjälle, pisti rahat
taskuunsa ja lähti kapakkaan. Pitkä vanha verkatakki oli ukolla aina
yllään, sama pajassa ja sama pyhänäkin kapakassa.
Samanaikaisia pajapeikkoja oli seppämestari _Petter Neaman_,
"Nöömanni", joka paukutti Brahenkadun ja Saaristokadun kulmassa, ja
kerran menetti oppipoikansa, Sarkkilan ja Grekulan. Samassa Neumanin
pajassa joutui sitten myöhemmin mestariseppänä kalkuttelemaan sama
_Juho Sarkkila_, joka aikoinaan oli kaupungin parhaita rautamiehiä.
Täällä oli Sarkkila oppinoukkuna ollessaan takonut kruununmakasiinin
seinään ison rautaisen vuosiluvun 1853, ja täällä hän nyt taas
vuorostaan kasvatti uutta sepänpolvea. Monissa miehin työskenneltiin
isossa pajassa, kahdessa ahjossa kuumennettiin rautaa ja kaksilla
palkeilla puhallettiin. Puukengissä ja nahkaisissa esiliinoissa mustat
sepät häärivät pajassa ja talvisin tallustelivat työhuoneestaan
asuntoon nokisen polun, Oppipoikina oli sellaisia miehiä kuin
_Pyhtis-Petteri_, suuri "konnailija", sekä kisälleinä Savosta tullut
Kekäläinen, joka virsikanteleellaan soitteli ja veisaili: "Minun
mielen, minun mielen tekee taivaaseen". Askarteli pajassa kerran
saksalainenkin sälli, joka ei kyllä ymmärtänyt, milloin piti moukaria
käytellä kovasti, milloin kevyesti, mutta osasi sen sijaan ottaa
hampaasta matoja pois ja parantaa pakotuksen. Mestarilleenkin sälli
opetti tämän taitonsa. Sarkkilan mestari oli ison "tirkka"-kokoelman
valantehnyt hoitaja, joka aina tarvittaessa kävi kojeillaan
vikaantuneita lukkoja aukaisemassa.
Raahen rautioita oli vielä taitava _Anders Viklund_, sitten _Juho
Kemppainen_, hevoskenkien ja ajokalujen takoja, vieläpä _Jeremias
Sirviökin_, joka lopultakin joutui sepän ammattia hoitamaan, vaikka
kraatariksi yrittelikin.