kaupungistakin ja ojissa iloisesti solisten vei katujen liat
mennessään, oli raahelaiskodinkin puhdistajana. Sadevesillä koko
kaupunki pesi kesäiset pyykkinsä ja kävi sitten vain ne meressä
huuhtomassa. Mutta talvella puhtauden pitäminen oli vaikeampaa.
Silloinkin elettiin taivaan armoilla ja sulatettiin pesuvesi lumesta.
Kevätpyykkiäkin varten vedätettiin Fantinsaaren kovia puhtaita hankia
kuormittain ja pantiin pyykkipataan. Keväällä monet vielä ajattivat
ammeensa ja pönttönsä merenselällistä talvea täyteen ja antoivat sen
kellarin pimeässä kylmyydessä sulaa, ja siellä päivän näkemättömissä
vesi pysyi pilautumatta kesän alkupuolille.
Mutta oli entisaikaisessa Raahessa ja Raahen lähimailla muutamia
lähteitä, joista pulppusi aivan erikoislaatuista vettä, kirkkaampaa
ja parempaa kuin Jaakopin lähteen vesi, sellaista maasta hersyvää
elämännestettä, jota juomalla sairaskin sai takaisin terveytensä.
Jo vanhoina aikoina oli Satamalahden seuduilla, Aittaniemen luona,
tavattu kirkas lähde. Se oli suuren kiven juurella, aivan lahden
rannassa, niin että länsituulella meri nousi lähteeseen. Kun monessa
maailmanpaikassa oli samoihin aikoihin keksitty merkillisiä,
terveyttä antavia lähteitä, otettiin Aittaniemenkin lähteen vettä
pulloon ja lähetettiin Tukholmaan tutkittavaksi. Hyväksi lienee vesi
havaittu, koska sitä sitten käytiin ryyppimässä. Toinen terveellinen
vesi pulppusi Ollinsaaren lähteestä, Ollinsaaren takaa, ja kolmas
kirkas silmä kimalteli Prunnihaassa Pattijoen rannalla, Palokankaan
laidassa. Mutta paras ja kuuluisin terveyspaikka tuli kirkkaasta
vesisilmänteestä, joka löydettiin kaupungin koilliselta laidalta,
Krokholman luota katajikosta, Holminkankaan lähimailta. Siitä Raahe
sai vähäksi aikaa oman kuulun _Brunninsa_, jonka ääressä se aikoinaan
saattoi hoitaa terveyttään ja viettää suuren maailman "brunni"-elämää,
kaukana isoisten ilmoilta, harmaata huurua huokuvien kotiniittyjensä
laidassa.
Milloin Raahen Brunnin terveyttä antava voima on keksitty, ei tiedetä,
mutta jo tohtori _Anders Jakob Hjertmanin_ aikana se oli suuressa
maineessa. Rautaa sisältävän katajikon silmän ympärille rakennettiin
— ehkä juuri Hjertmanin toimesta — viisiseinäinen hirsimaja, lähes
viisi syltä pitkä, kolmatta leveä, punaiseksi maalattu rakennus, jonka
toisessa huoneessa oli pulppuava lähde, toisen ollessa vieraiden
oleskelusuojana. Lähde oli huoneen nurkassa, ja lattiassa oli vain
"pituaijalla" ympäröity aukko, josta voitiin ammentaa vettä ja jakaa
potilaille. Pohjan maantieltä, Vihastenkarin takaa, vei Durkholman
kautta lähteelle suora kärrytie, jota saattoi vaikka vaunuilla ajella.
Hjertman oli lähteen lääkärinä, ja hänen määräystensä mukaan ryypittiin
terveeksi tekevää vettä. Mainitaan myöskin _John Bolligerin_,
sveitsiläissyntyisen, yhdessä ja toisessa Suomen kaupungissa asustaneen
lääkärin, Raahessa oleskellessaan ottaneen osaa brunnihoitoonkin.
Myöskin Raahen lääkäri _Johan Friman_ oli Brunnin tohtoreita,
ja apteekkari Wichmannillakin oli parantolaan osuutta; apteekin
proviisorit olivatkin useasti ryyppylän juomanlaskijoina, ja _Liljan
Kaisa-Kreeta_ oli ammentajana käyden tarvittaessa noutamassa veden
kolme, neljä askelta alhaalla olevasta silmänteestä.
Raahen paras kansa, tuntiessaan jonkinlaista heikkoutta jäsenissään,
veren vähyyttä, vatsanvaivoja tahi muuta sellaista, asteli kesäaamuisin
elämänlähteelleen terveyttä noutamaan. Brunnituvan ulkopuolella seinäin
vieressä oli penkkejä, joilla saattoi istua aamuauringon paisteessa
ja juoda "elävää vettä", aloittaen lasillisesta ja sitten kohottaen
määrän kerta kerralta aina yhdeksään asti, taas laskettaen alas yhteen
ainoaan. Jotkut sairaat menivät juomalaitokseen eväät mukanaan.
Kauppias Berghin rouvakin kävi Pyhälästä ottamassa suolaista lohta
evääkseen, ja saattoi sitä maistellen juoda lähteen vettä parikymmentä
lasillista. Monet tunsivat veden juomisen vaikuttavan hyvinkin
terveellisesti. Pyhälänkin emäntä, Candelinin tytär, kävi kaksitoista
vuotta ryyppäämässä Brunnin vettä, ja Matti-Luotoska, Heiskarin
Mikkelin tytär, joka nuorena ollessaan oli hyvin heikko terveydeltään,
kävi myöskin lähteellä ja tuli niin terveeksi, että eli 93 vuoden ja 4
kuukauden ikäiseksi.
Kaupungin ensimmäiset herrat, rouvat ja mamsellit, jotka olivat
Tukholman salongeissa tutustuneet maailman menoihin, olivat kotoisen
Brunnin valiovieraita. Terveysjuomiin ohessa he panivat Brunnin
"salongisa" toimeen leikkejä ja tansseja, ja taas välillä kävivät
lähteen reunalla ottamassa terveellisen rautavesiryypyn. Täällä
nähtiin Janika Friemanit, Bergbomin mamsellit, Lacken "Himmelska
Mathildat" ja monet muut hyvät mamsellit ja rouvat, joukon parhaimpana
Reinin patruunin Helena-rouva. Herrain joukossa taas Henrik Sovelius
hääri kaikkein hienoimpana. Jaakon päivänä oli entiseen aikaan pantu
Brunnilla toimeen suuri juhla tohtori Hjertmanin kunniaksi, jolloin
juhlarunoin oli häntä onniteltu ja lähteen kirkasta vettä juotu hänen
maljakseen.
Mutta seinän takana rähisivät kaupungin poikavarsat kurkistellen
akkunoista sisään. Vähävarainen väki ei voinut käyttää hyväkseen
Brunnin vettä, kun siitä piti suorittaa maksu. Varaton kansa riensi sen
sijaan Prunnihaan lähteelle, jossa sai rahatta juoda, minkä vatsa veti,
istua turpaspenkillä lähteen reunalla kenenkään häiritsemättä ja taas
käydä tuohilipillä ryyppäämässä.
Aikojen kuluessa kyllä Raahen elävät lähteet hävisivät, kuuluisa
Brunnikin. Se oli jo nykyisten vanhojen nuoruuden aikana vanha
kallellinen rakennus lahoine lautakattoineen, avonaisina ammottavine
ikkuna- ja oviaukkoineen. Sitten se vietiin, — minne lienee viety.
Seinäin sija peruskivineen vain jäi jäljelle sekä kirkas lähde.
Viimein täytettiin lähdekin kivillä, niin ettei enää kenelläkään ollut
mahdollisuutta etsiä siitä terveyttä. Ruskeamutainen vesinoro vain
oli vieressä ja ympärillä kivinen katajikko. Karja vain kuljeskeli
ympärillä laitumella, ja lapset paeten Penttilän "lautaotta"-sonnia
laukkasivat ympäri kangasta.
Erinomainen, suuresta maailmasta opittu terveyslaitos oli aikoinaan
myöskin _Ahlqvistin uimahuone_ ja _kylpylä_. Kauppias Petter Frans
Ahlqvist oli sen 1860-luvun alkupuolella rakennuttanut Pitkänkarin
takarannalle. Kaupungin herrat suosivat Pitkänkarin kylpylää miltei
yhtä paljon kuin ennen mainiota Brunniansa. Siellä sai, miten vain
halusi, kylmiä tahi lämpöisiä merikylpyjä. Olipa siellä vielä sellaisia
merkillisiä "skaapejakin, jotta pää jäi ulos, ja kaikki muu kruppi oli
skaapin sisäsä, reikä vain oli kannesa... ja sai ottaa niin kuumaa
kuin halusi". Kylvystä päästyä sai laitoksesta virkistysryyppyjä,
mitä mieli teki: olutta, viiniä, punssia. Ja saattoi siellä myöskin
huvikseen toisten herrojen kanssa keilaradalla heittää keilaa.
Toinen, Lundbergin laittama kylpylä oli Kylmäniemen puolella.
Siellä taas kaupungin naisväki kävi ottamassa kylpyjä juoden välillä
virkistyksekseen kahvia lämpöisten vehnärinkelien kanssa.
Tavallisia kuumia vihtalöylyjään raahelainen sai "Rantasaunassaan",
nykyisen "Uuden-Pyykkisillan" paikalla. Laitakaupungin kansa, sen
jälkeen kun Skinnarin, Helaakosken ja muiden pikkusaunat olivat
hävinneet, kävi vihtomassa kaupungin reunassa "Maijan-saunasa", joka
oli vähävaraisen väen yhteisenä "familjasaunana".
Silloin kun tuli totinen kipu, täytyi turvautua lääkärin apuun. Tohtori
Ehrström, piirilääkäri, oli aikoinaan hyvin suosittu. Muistavat vanhat
vielä myöskin Johan Frimanin, J. J. Staudingerin, K. V. Strengellin,
jotka kaikki olivat 1840—70-lukujen lääkäreitä. Mutta vähäisiin
kipuihin, yskään, kolotukseen ja sen semmoisiin, oli raahelaisilla omat
lääkkeensä ja hoitonsa, joita olivat oppineet entisiltä lääkäreiltä,
tuoneet Tukholmasta ja mistä milloinkin. Niinpä "kallbrandia" ajettiin
pois tohtori Ehrströmiltä opitulla "heinänkulmuhauteella" tahi,
ellei se auttanut, toisella hänen keinollaan; sidottiin sairas jäsen
kääreisiin, joihin oli pantu viinaa, etikkaa ja suolaa, yhtä paljon
kutakin. Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille
kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun "keuhkokuume"
vaivasi, piti hautoa ihoa "kameelikukka"- (chamomilla, jota kasvoi
merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet
Ruotsista hyvän "reseptin". Sen mukaan muokattiin annos neljästä
munaruskuaisesta, neljästä luodista vasta kirnuttua voita, kahdesta
jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai
tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja
merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu "Juthströmin kolotusvoiteesta",
jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu
tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta
parantajalta, Bäckiltä, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin
piti "smörjätä" kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu
jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä
puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että
koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen
jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla,
johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi.
Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa
sekä kylmää vettä vuoroon.
Mutta Möllerin pappa ja mamma, joita vanhemmiten tahtoi vaivata liian
kova vatsa ja liika lihavuuskin, käyttivät omia keinojaan, He ajoivat
terveydekseen vuoroonsa kolmipyörällään ympäri suuren suurta saliansa,
niin että selkä höyrysi, eivätkä tarvinneet muuta lääkettä eivätkä
lääkäreitä.
Sairaala saatiin Raaheen jo 1870-luvulla kapteeni _Isak Gellmanin_
lahjoittamilla varoilla. Se oli ensin vain entisessä Ahlholmin talossa
Pohjoistullissa oleva vaatimaton laitos, kunnes viimein saatiin komea
rakennus Pitkänkarin kankaalle.
Oli Raahessa ja Raahen seuduilla kyllä muitakin lääkäreitä ja
parantajia kuin koulunkäyneitä tohtoreita, sekä muitakin kylpypaikkoja
kuin Petter Frans Ahlqvistin höyrykaappi. Oli vanhoja muoreja, jotka
kykenivät parantamaan monenlaisia kipuja, oli vanhoja vaareja, jotka
osasivat kuka seisauttaa veren, kuka panna sen suoniraudan avulla
juoksemaan, kuka mitäkin terveellistä asiaa. Näiden "kaupungin
tohtorien" ja "piirilääkärien" apua tarvitsi varsinkin laitakaupunki,
mutta myöskin moni paremman talon asukas montaa kertaa häätyi
turvautumaan näihin tietomiehiin. Tällaisia taitajia oli _Muutin
Raakeli_, joka oli niin mestari tekemään ruusuntukkoja, että oikeat
lääkäritkin lähettivät potilaansa saamaan häneltä apua. Tällaisia oli
vanha _Erikkilän_ muori, joka paransi maahiaisia painellen maalla
taikka tulisilla hiilillä aina asian mukaan. Tällaisia oli _Läksyn_
muorikin, joka ajoi eltan pois lapsesta siten, että kierrätti lasta
kolmesti ympäri rantakiveä ja kolmesti vastasi: "Elttaa kylvän!", kun
lapsen äiti kolmesti kysyi: "Mitä sinä teet?" Mutta vanha _Hassiska_
teki elttapussin punaisesta vaatteesta pannen siihen yhdeksät aineet:
kynsilaukkaa, kanverttia, tulikiveä, lukinverkkoa, pirunpaskaa...
Ja pussi oli punaisella silkkinauhalla ripustettava lapsen kaulaan.
Björkqvistin rouvan "fasteri" oli taitava selkänsä takana solmeamaan
harmaasta villalangasta yhdeksänsolmuisia venymälankoja.
Maallakin oli mestarimuoreja. _Hakspekan_ muori, ruma ämmä, joka oli
Kopsasta muuttanut Palonkylään, pesi sairaista kalmaa, alkaen 12
aikana yöllä ja jatkaen jokaisella täydellä tunnilla aina puolipäivän
I2:een asti, lopuksi yösydännä vieden pesuveden hautausmaalle. "Svarta
Fru" Mettalanmäellä myöskin tiesi yhtä ja toista, ja Palonkylän
_Aunolan_ muori, joka käytti tavatonta nuuskatoosaa sekä lapsenpaitaa
nenäliinanaan, oli parantekijä. Pieni "Piki-Hiiri", musta ja laiha,
terävänenäinen muori, osasi vain hieroa, ja _Haapasaariska_ katsoi
viinaan sekä _Kukkoska_ "poovasi" korteista.
Mutta "Torte", Pattijoelle Pudasjärveltä köyhinä vuosina tullut
_Dorothea Taivaloja_, oli koko piirikunnan paras lääkäri, joka voi
auttaa ja parantaa silloinkin, kun muiden taito jo oli loppunut.
Muori teki terveiksi ihmisiä ja eläimiä, paransi hammastukoilla
hammastautia, poisti koninkalman, joka oli tarttunut hevosenraadosta,
paransi Ämmänmäen Kaisastakin kalman, joka oli tarttunut Käpy-Matti
vainajasta. Osasi Torte hoidella tyttöjen sydänkipeöitäkin valmistaen
lemmenjuotavaa, joka salaa oli annettava kivun aiheuttaneelle miehelle.
Torte oli äkäinen ämmä, joka monesti sai syytä uhkailla:
— Oottakaapa vain! Minä panen lehmät kesällä verta lypsämään.
Vielä äkäisempi oli Saloisten _Jaakkaran_ ämmä, joka teki vain
pahojaan, ellei oltu hänen mielikseen, pani lehmät "mettänpeittoon",
yllytti "närpän" puremaan hevosta, ja keksi milloin mitäkin pahuutta.
Mutta Mettalanmäen _Pusalan_ muori oli siivo muori, joka paranteli
puhalluksia ja teki vuoden mittaan nelikoittain hammassuoloja, käyttäen
töissään välikappaleena ihmisen pääkalloa. Siivo oli _Aitta-Briitakin_,
ruotsia puhuva Palonkylän muori, joka paransi vain lehmiä apteekin
suolalla ja käytti lavemangina vanhaa paloruiskua.
Jos muorit koettivat parhaansa, niin eivät parantajaukotkaan olleet
aivan taitamattomia. "Fröökynän-faarikin", Harakka-Paavon naapuri
Mettalanmäellä, oli jo olevinaan aika velho, vaikkei juuri mihinkään
kyennytkään, ja _Fyhrin_ vaari, vanha merimies, oli niin pahaluonnokas,
että tahtomattaankin, kun joku hänen mielensä nyrjähdytti, sai
pahoja aikaan. _Krabbin_ ja _Aholinin_ ukot, vanhoja merimiehiä
hekin, olivat mestareita iskemään suonta, vaikka laskivatkin verta
vain lautaselle, mutta kun _Kronqvistin_ ukko porautti reiän, päästi
hän punaista pöntöllisen. _Aholinin_ ukko lisäksi leikkasi paiseita
Konstantinopolista tuodulla "lansetillaan". Pattijoen "Jalka-Faari"
korjaili ja lastoitti poikkinaisia jalkoja ja paransi luuvikoja.
_Merilän_ äijä "huusaili" hevosia, ja vanha urkujenpolkija ja
pikkukellon soittaja, _Tuomas Leppäluoto_, löi kirveskannalla pölkyn
päällä perunan rikki, kun se oli tarttunut lehmän kurkkuun.
Näitä ja vielä monia muitakin asioita, kipuja sekä tauteja velhomuorit
ja taitovaarit korjailivat. Yksin näärännäppykin hoidettiin
taidolla: mentiin navetanporstuaan leikkaamaan olkia silpuiksi,
jolloin tietäjä sanoi leikkaavansa näärännäppyä, sairaan seisoessa
vieressä. Keltatautiin oli tietomiehen neuvojen mukaan kerjättävä
yhdeksästä talosta yhdeksänlaista ainetta, yhtä kustakin: jauhoa,
suolaa, munaa, sokeria, voita, maitoa, vettä, keltaista silkkiä
ja kukonkoiven keltaista hilsettä, ja näistä tehtävä "keltakakku"
keltaiselle silkille. Syyhyyn oli opetettu nauriskupissa keittämään
voidetta nuuskasta ja tulikivestä, ruusua voideltiin palsamiviinalla,
palohaavaan pantiin aloenlehti ja ajoksia ajettiin pois sokerista ja
saippuasta tehdyllä "ploosterilla", taikka tietomuori paineli niitä
navettalapiolla, lukien:
"Fader vår,
fräls Maria-
Olivia Wahlgren
från onde!"
Loitsun lukeminen olikin parasta koko tietomiesten toiminnassa.
Varmasti kipeä parani, kun välikappaleitten avuksi muori vielä luki:
"Rupi alle, rahka päälle,
kannu märkää väliin,
yheksän unetonta yötä,
kymmenes yö hengen ottaa.
Ämpäri äimiä,
tynnyri tuuria,
nelikko neuloja,
hevosenkorva heiniä,
ruunankorva ruumenia,
orriinkorva ohtakkeita.
Hyi, kolmasti kolmena aamun
Parane terveeksi!"
Ja vielä parempi oli, jos tietomuori vei sairaansa saunan lämpöisiin,
kylvetti häntä siellä, juotti hänelle kymmenen pennin "eestä"
"vattantunssia" ja kymmenen pennin edestä "elämänpalssamia" ja taas
kylvetti, topehti ja manaili:
"Jos oot maasta,
niin mee maahan!
Jos oot veestä,
niin mee vetteen!
Jos oot kalmasta,
niin mee kalmaan!"
Lopuksi vielä piti potilas ristiä tekemällä ristinmerkki rintaan,
polviin ja päähän, sanoen ja siunaten:
"Isän risti rintaan,
Pojan risti polveen,
Pyhän Hengen risti päähän!"
Ulkopauhoilla.
Toiset raahelaiset kiertelivät maailman valtavesiä merimiehinä, toiset
porkkailivat vain kotirantojaan kalanpyytäjinä.
Jo ylimuistoisista ajoista ovat raahelaiset, niinkuin muutkin
merelliset naapurinsa, Saloisten, Pattijoen ja Siikajoen miehet,
pyytäneet kalaa monilukuisilta meren matalikoilta, aina kaukaista
Nahkiaista myöten. Saloisten vanhat kalavaarit pitivät valkamanaan
_Kuljunlahtea_, josta entisaikoina kahdeksallakintoista venekunnalla
lähtivät merenselälle, joskus Raahen Pauhoille, mutta useimmin
eteläisemmille vesille _Nahkiaisten_ matalikoille tahi _Laurin_ ja
_Hoffen, Leeman, Laaman, Lipinän_ ja _Jaakon_ vesimatalille, Siikajoen
ja Pattijoen miehet niinikään kolusivat meren mataloita, pattijokiset
asustaen _Mikonkarissa_, Pattijoen suulla, Siikajoen miehet taas
_Tauvossa_, pitkällä hiekkarantaisella merenniemellä. Lumijoen kalaukot
purjehtivat entisaikaan joka kevät _Taskun_ pikkuluodolle viisin,
kuusin venekunnin ja asustelivat saaren pienessä kalapirtissä koko
kesäkauden. Siihen aikaan vielä olikin Taskun rannassa "sievä pikkuinen
hamina", johon kalavene voi laskea täysine lasteineen.
Silakka, merivesien pieni hopeakylkinen vaeltaja, on aina ollut
Raahenkin pyytömiesten paras kala. On pyydetty kyllä muutakin
vedenviljaa: haukea, ahventa, lahnaa, lohta ja siikaa sekä muuta
sellaista "asentokalaa", jopa joskus saatu paljonkin, rysän ja
verkonkin täysin kerrallaan. Leppäluodon Tuomas-vaarikin ja
vanha Dikmanin Juha-äijä monesti kävivät öisin merellä siikoja
porkkailemassa. Ukot laskivat verkkoja karien rannoille suurelle
kaarelle ja sitten porkalla molskuttaen ajoivat kalat verkkoihin.
Pitkin rantoja saattoivat vaarit koko yön kulkea siirrellen verkkojaan
yhä uuteen paikkaan. Mutta piskuinen silakka on ollut halutuin, sitä
on pyydetty polvesta polveen ja aina saatu. Varsinkin ennenvanhaan
saannit olivat hyvät. Silloin saattoi samoilla luodoilla olla
neljättäkymmentäkin kalamiestä, ja saalista lähti paljon enemmän kuin
nykyään, vaikka pyytäjiä on vähemmän. Silloin parhaillaan vanha Läksyn
ukkokin, kova pyytömies, ammensi silakkaa ja painoi sitä suolaankin
väliin puolikolmattasataa nelikkoa kesässä, vieden niitä sitten
talvella Kuopion markkinoillekin. Nyt on jo liian paljon mataloita
ja vähän pyytäjiä, niin ettei silakkaa, joka on "kulkukala", aina
löydetä. Mutta ennen, kun oli paljon pyytömiehiä ja vähän matalikoita,
tiedettiin paremmin, missä silakka vaelsi, ja osattiin mennä sinne
verkkoineen.
Näin vanha kalaukko selittelee pyydön huonontumista.
Pyytöneuvot, verkot, rysät ja nuotat, valmistettiin ennen itse. Emännät
kehräsivät verkkolankaa iltakaudet. Pitkän talven pitkinä puhteina
istuttiin pikku pirteissä käpy kädessä ja pisteltiin silmiä uuteen
pyydykseen tahi korjailtiin vanhoja. Kudotettiin verkkoja myöskin
vanhoilla kylänmuoreilla. _Klaaven Kreeta_ ja _Annalaiska_ kaupungissa
sekä _Kurran Maija_ Kopsankylässä olivat ahkeroita verkkomuoreja, jotka
saattoivat käyttää käpyä niin näppärästi, että syntyi kymmenvarvista
verkkoa "varvi ja tunti" eli "luoma" kerran päästä päähän, johon
meni 2400 silmää. Neljäkymmentä varvia ja neljäkymmentä tuntia
muorit saivat pistellä verkkokyynärään, saaden siitä maksuksi —
kaksi markkaa, ja kymmenkyynäräiseen verkkoon neljäsataa, ollen
jok'ainoassa varvissa 2400 silmää. Verkkoja kutoi ja pauloitti
ahkerasti myöskin vanha merimies ja kalanpyytäjä, _Jaako Silfverberg_,
"Verkko Jaako", sukkelasuinen vaari, joka saattoi lasketella ulkoa
pappien saarnat, kaikki historiat, kaiken maailman tapahtumat ja
vaikka koko pyhän Raamatun, Jaakonpäivänä hän aina esiintyi punaisissa
housuissa. _Hoffrenin_ äijäkin kutoi verkkoja sekä samalla haasteli
lapsille satuja, kaikenlaisia tarinoita ja kummia juttuja entisistä
merimatkoistaan.
Kirkkaina kevätpäivinä, kun jäät jo rupeavat rannoissa ryskähtelemään
ja aurinko ihan kaatamalla valaa paistettaan, hääräilevät vielä nytkin
vanhat luuvaloiset kalaäijät ketterästi rakkaalla rantakentällään
kaupungin laidassa. Siinä katsellaan veneitä, nostellaan, käännellään
ja koputellaan niitä, ja viimeksi vedetään kiiltävä terva pintaan.
Häärii siinä kalamiehinä pikkutalojen ukkoja, käsityöläisiä ja
ennen kaikkea vanhoja merenäijiä, jotka eivät enää kykenisi
valtamerien kyntäjiksi, mutta vanhan veren pakosta tahtovat vielä
viimeisillä voimillaan käydä edes kotirantojen raittiita merituoksuja
hengittämässä. Merituuli ajaa aavalta selältä pitkin Roskan retiä
ihanaa tuttua merenhenkeä, joka sulautuu veneenlaidassa päiväpaisteessa
kihisevän tervan tuoksun kanssa voimakkaaksi keväthurmaksi. Se
nuorruttaa vanhan, leinin kiusaaman vaarinkin, niin että hänen silmänsä
taas loistavat lapsellisen kirkkaina, ja ukkopaha olisi valmis vaikka
kirpaisemaan parkkilaivan isoonmastoon.
Köppäilee siinä kalaukkojen joukossa joku ikäloppu, tutiseva äijäkin,
jonka pitää veneensä ääressä puuhailla vain salaa ja sitten pistäytyä
merellä, "niin ettei mamma aina tiijäkkää". Ja ihan hyvästä mielestä
hyppää vanha sydän sekä loistaa samea silmä, kun vaari taas kerrankin
pääsee viilettämään sinistä selkää, jossa "paatti menee kun sahti".
Raahelaisen kalamiehen pyyntivesillä käy kesävierailuilla neljä suurta
erilaatuista silakkain kiertuetta. Heti kun meri on ajanut pois jäänsä,
saapuu ensimmäisille kevättervehdyksille vaatimaton _jääsilakka_.
Tyhjävatsaisena, talven alta päässeenä, kylmien vesien kulkurina se
tulee aurinkoisiin rantavesiin parveilemaan ja joutuu kalamiehen koko
talven tuoretta odottaneeseen kattilaan. Juhannuksen lähestyessä tulee
vieraskäynnille komea _rantakala_. Se on iso ja rasvainen silakka, joka
porkkailee rantapuolien matalia vesiä, ja pyydetään sitä ahkerasti
Taskun ja Maapauhojen, Kallan, Jyryn ja Pimiän läheisiltä matalikoilta.
"Potkuverkoilla", jotka lasketaan "päällypulloihin" merenkareille,
koukulle "kuin kuutosen lumero, mutta ei kiverretä nokkaa", saadaan
rantakalaa joskus kahdeksankin tynnyriä samalla kerralla. Heinäkuulla
tapahtuu kolmas silakkaretki. Silloin paksuvatsainen kutusilakka,
_pauhakala_, lähestyy Raahen rantoja, jääden kuitenkin pelehtimään
kauas Ulkopauhoille. Ja vielä kerran, syksyn saapuessa, pitää pienen
merenvaeltajan lähteä virkamatkalleen, Tyhjämahaisena _pöklinkinä_ se
vaeltelee valtameren syviä rantapuolia. Kesävesien yltäkylläisyyksiä
ahminut syyskala on rasvainen merenkävijä, mutta raahelainen ei sitä
paljoa pyydystele, sillä lähirannoilla ei ole hyviä pöklinkipaikkoja.
Mutta Kalajoen saaristossa sitä pyydetään, sillä siellä on niin
hyviä rantoja, että pöklinkiverkot voidaan laskea heti kalapirttien
rantaveteen.
Mutta kun on "pauhapyynnin aika", silloin on raahelaisen paras
kalanpyytöaika. Silloin Raahen kalamies varustaa ison _pauhapaattinsa_
— jääsilakkaa ja rantakalaa pyydettäessä käytetään vain pientä
_rantapaattia_ — ja laskettelee merelle. Jo Tuomas Stenbäck mainitsee
historiassaan Raahen ukkojen kahdellatoistakin veneellä käyvän
pauhapyynnissä Jaakonmessusta Pärttylinmessuun, ja vielä samoihin
aikoihin nytkin, silloisten ukkojen viidennen, kuudennen polven
jälkeläiset pauhakalan mieliteossaan viilettelevät merenselälle.