kaupunkilaisten näytelmäharjoituksia ja joskus itsekin otti osaa
näyttelemiseen. Kirjoittipa maisteri runojakin; kerran kevätjuhlaan,
jossa Maj-kuningas ja -kuningatar esiintyivät, Wichmann kirjoitti,
vieläpä sävelsikin komean kevätmarssin. Suuri kirjasto mainitaan
olleen Fellmanin veljeksilläkin, kaunokirjallisia, tieteellisiä,
historiallisia kirjoja ja lakiteoksiakin, Reinin patruuninkin
sanotaan olleen ison kirjaston isäntä ja valistunut mies. Ja mainio
tohtori C.R. Ehrström, suuri suomalaisuuden harrastaja, Lönnrotin
ja Snellmanin henkiystävä, Runebergin kirjeenvaihtokumppani ja M.A.
Castrénin lapinmatkan rahastaja, oli aikoinaan Raahen oppinein ja
valistunein henkilö. Hän m.m. pani alulle Raahen pienen museon, ja
hänen toimestaan perustettiin 1873:n vaiheilla kaupunkiin lukusali
vähäisen lainakirjaston yhteyteen, jonka taas apteekkari Carl Wichmann
oli saanut toimeen jo 1832.
Vähäinen oli vielä suomalainen kirjallisuus, eikä siitä
vähästäkään juuri paljoa joutunut Raahen hyväksi. Oli etupäässä
vain "jumalansanaa", ja "yhtehisen kansan" kirjavarasto käsitti
katkismuksen, virsikirjan ja Uuden Testamentin, joskus Raamatunkin.
Vain jollakulla oli "Vikeliuksen" postilla, "Hunajan pisarat" ja
"Paratiisin yrttitarha", ja niitä voitiin lainata naapureillekin
luettavaksi. Kraatari Sundbergkin kyllä lainasi "Hunajan pisaroitaan"
ja "Paratiisin yrttitarhaansa". Mutta muista kirjoista ei paljoa
tiedetty. Raahen ukkojen mieleen on vain jäänyt, että "ennen ei ollut
kuin joitakuita satukirjoja, sellaisia kuin sekin, jossa piru joi
kolme tynnyriä tervaa ja sanoi, että yhenlainenpa maku siinä oli kuin
ennenkin". Monet vanhat rouvat myöskin harrastivat jumalansanaa, mutta
heidän parilautaisella, nauhoissa riippuvalla kirjahyllyllään oli
enimmäkseen ruotsinkielisiä hartauskirjoja, Nohrborgia, Hagbergia. Oli
jollakulla myöskin Wegeliuksen postilla.
Kalevala näkyy olleen Raahen laivanvarustajille tuttu kirja, koska
monet 1860-luvulla rakennetut laivat ristittiin kalevalaisilla
nimillä, niin että Raahen satamasta lähti maailman merille sellaisia
koraeanimisiä aluksia kuin Unto, Kalervo, Sampo, Tapio, Ilmari,
Ilpotar, Aino, Ahto ja monet muut. Varsinkin Soveliuksen veljesten
laivat saivat tällaisia nimiä.
Ei ollut Raahessa entiseen aikaan kirjakauppaakaan. Punapartainen
kirjansitoja Sundström vain myi markkinoilla pöydältään
annakoita, aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja, ja sai niitä
ostaa hänen kotoaankin Reiponkadun varrelta. Sitten Heickellin
Charlotta-mamsellilla oli Virven talossa kamarissaan pöytä, joka
oli täytetty myytävillä kirjoilla, arkkiviisuilla, papereilla ja
siipikynillä. Vasta 1880-luvun alkupuolella Aina Frieman laittoi
oikean kirjakaupan Kirkkokadun varrelle, ja silloinkin koko kaupunki
ihmetteli, että kuka siellä käy kauppaa tekemässä.
Osuipa Raaheen viimein 1860-luvun lopulla sellainenkin merkillinen
mestari, joka näppärästi näppäili kuvia kaupungin kansalaisista,
kuka vain halusi ottaa ja maksaa. Sellaista ei oltu vielä ennen
nähty, kuultu oli vain ja nähty ihmeellisiä kuvia, joita merimiehet
olivat lähettäneet ulkomailta. Mutta kun Pietarsaaresta tuli Peldanin
isonaamainen ukko laihoine eukkoineen ja asettui Härkätorin laitaan
asumaan, niin Raahekin rupesi saamaan omia valokuvia, Peldanin ukko
ei kyllä osannut kuvata niinkuin olisi pitänyt. Joku rikas rouvakin
pani päälleen punaisen esiliinan, sormukset sormiinsa ja komeat
kultarenkaat korviinsa, ja oli sitten äkäinen, kun kuvassa ei niitä
näkynytkään. Korea esiliinakin oli aivan musta. Mutta kun sitten
muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Helaakosken Antti naulasi Virven talon
portinpieleen kuvakaappinsa, nähtiin siinä Anderssonin Jukalla komeat
mustat viikset, vaikkei Jukalla ikäväkseen ollut alkujakaan. Ahkerasti
riensivätkin maanisännät ja emännät ja tyttäret sekä kaupungin nuoret
kuvanottoon, ja Vahlforsin mustista perillisistäkin Antti laittoi
komeita kortteja, vaikka toverit varoittelivatkin; "Älä vain kovin
liusia niistä tee!" Ensi alussa oli Antin pimeänä kamarina "alaköökin"
iso höyrytorvi, johon toiset pojat nostivat kuvamestarin hartioilleen
niin kauaksi, että hän sai levynsä laitetuiksi.
* * * * *
Vanhojen perinnäistapojen mukaisesti tapahtuivat rouvien ja mamsellien
iltavierailutkin eli iltapäiväkäynnit. Jo päivällä 2—5 välillä voitiin
pistäytyä kahvikutsuilla, ja iltavierailut toimitettiin viiden, kuuden
jälkeen. Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta,
lähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa
sukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, "jotta olisi
seuraa". Kohteliaasti ja taitavasti neitsyen piti esittää kutsunsa,
niiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa:
— Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis
mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.
Mutta ei ketä tahansa rouvaa eikä mamsellia saanut kutsua, vaan piti
muistaa, millaisissa väleissä kutsutut olivat keskenään. Niinpä ei
ollut sopivaa saattaa samoihin illanviettoihin Möllerin rouvaa ja
Brandérin Selmaa, Jos joku tietämättä heidät kutsui, eivät he mahtuneet
samaan huoneeseen istumaan. Piti myöskin varoa, ettei pahastuttanut
hyviä tuttavia heittäen heidät kutsumatta.
Ja rouvat ja mamsellit saapuivat, vanhat Friemanin mamsellitkin
oikein silkkipuvuissaan, ja Möllerin komea ja hartiakas rouva herrain
hansikkaat tukevissa käsissään. Kohteliaasti ja arvokkaanhienosti
niiaten ja kätellen tervehdittiin talon emäntää sekä toisiaan.
Nuorilla vierailla oli tavallisesti mukanaan hieno "ridicyli",
silkkinen, kullalla ommeltu, helmikoristeinen tahi kokonaan helmistä
ommeltu käsityöpussi, josta he ottivat esille käsityönsä: virkkauksen,
koruompeluksen, helmikirjailun, kahvimyssyn teoksen, silkkitokan
kerimisen, "fjellstickningin" nypläyksen, silkkitilkkujen rispauksen...
Prockmanin rouvalla oli joskus mukanaan liinakäärö, josta repiä
räväytteli paitakappaleita, niiaten ja sanoen joka repäisylle:
"ursäkta!" Mutta vanhat rouvat eivät tehneet työtä, istuivat vain
arvokkaina jouten pitkällä sohvalla. Kymmenenkin komeaa vanhaa rouvaa
saattoi istua rinnakkain samalla seinänpituisella pinnasohvalla,
jokaisen kädessä iso, sievästi kokoon käännetty nenäliina.
Pari kuppia kahvia tarjottiin vieraille vehnäleivän ja sokerileivosten
kanssa. Jotkut vanhat rouvat tipauttivat salaa teelusikalla kahvia
vadille, ennenkuin maistoivat sitä, ettei mitään pahaa tarttuisi.
Sitten taas vähän ajan kuluttua tarjottiin hilloa, jota piti olla
kahdenlaista, niinkuin ainakin hyvissä tarjoiluissa: punaista ja
keltaista, vaikkapa hilla- ja mesimarja- tahi inkiväärihilloa.
Hienoissa sinikukkaisissa posliiniastioissa oli inkiväärisylttiä tuotu
Englannista, ja se oli niin väkevää, että siihen piti panna sekaan
paljon sokeria. Mutta se kyllä oli kaikkein hienointa hilloa. Toisinaan
tarjottiin myöskin teetä, vieläpä oikein hyvissä kutsuissa viiniäkin.
Puhumista ja asioita riitti koko illaksi. Puvut antoivat paljon
puheenaihetta, ja monen henkilön pukuasiat ennätettiin käsitellä.
Rouvain piti myös keskustella talousasioistaan. Saivat siinä toiset
kuulla, kuinka joku rouva oli laittanut "vain" kaksisataa naulaa
mesimarjasylttiä, sillä "ne, jotka eivät voi niin paljon laittaa,
ovat melkein kerjäläisiä... Mutta kun sitä pitää riittää aina
yöksikin patruunin sängyn viereen, jotta patruuni saa ottaa, kun
sattuu heräämään... patruuni kun siitä niin tykkää". Kuultiin siinä
ystävien ja "kussiinien" kesken yhtä ja toistakin. Valitteli muuankin
murhettaan, kuinka hän pelkää, että pappa-vainaja saa taivaassa istua
samassa penkissä renki-Matin kanssa... Eiköhän siellä nyt sentään
vähän katsota, mihin pannaan istumaan. Eihän kirkossakaan sillä
lailla...
Sattui naiskansan juodessa ja puhellessa joskus talonisäntäkin
pistäytymään vieraita tervehtimässä, saattoipa leikillään kysäistäkin:
— Kenenkäs ronkkaluita te nyt olette jyrsineet?
Mutta kun iltarumpu yhdeksän aikana soi, vanhin rouva nousi heti ylös,
niiasi ja sanoi:
— Aftontrumman går![22]
Siitä toisetkin nousivat ja niiasivat, ja sitten sanottiin jäähyväiset
ja lähdettiin. Mutta talon keittiöön olivat jo keräytyneet parhaimpien
rouvien ja mamsellien palvelustytöt odottamaan emäntäänsä, ja talon
palvelijan kanssa puolestaan puhelemaan. Neitsyillä oli mukana
saranavarresta kannettava läkkipeltinen, lasiseinäinen kynttilälyhty,
"lantern", jota tyttö piteli ylhäällä, astellen tietä näyttäen rouvansa
edellä pitkin pimeätä katua.
Ja Sarklinin ukon rummunpärrytys kuului vielä jostakin etempää, kun
rouvat ja mamsellit kotikynttiläänsä arvokkaina seuraten astelivat
kukin omalle suunnalleen.
Mutta silloin kun rouvat ja mamsellit istuivat kahvipannun ääressä
ja "jyrsivät jonkun ronkkaluita", herrat saattoivat pistäytyä
seuranpitoon johonkin ryyppypaikkaan. Sellaisia oli kyllä Raahessakin.
Frans Montinillakin oli "Montinin kellari" Montininmäellä, Rantakadun
eteläpäässä, ja siinä "Montinin kellarin päällys", jossa herrat
saattoivat syödä ja juoda, ja "joka torstai siellä piettiin suaree",
Brahenkadun varrella oli aikoinaan Girsénin salonki suurine saleineen,
ja rantaan olutpanimon taakse saatiin myöhemmin "Gellinin paviljonki"
torneineen ja parvekkeineen. Tämä rantatalo oli hauska syrjäinen
rauhanpaikka, ja siellä herrat joskus panivat toimeen iloisen rytäkän.
Mutta kun suuret patruunit panivat pystyyn nimipäivänsä, niin
ne olivatkin oikeita herrain päiviä, ainakin komerssin, Fredrik
Soveliuksen, nimipäivä, jota vietettiin komeassa Fredriksbergissä. Tämä
oli mahtavan puiston ja puutarhan ympäröimä vanha herrastalo, jonka
kauppias Karl Fredrik Frieman oli entiseen aikaan rakentanut "Friemans
åker'ille" kaupungin laitaan, Pohjoistulliin. Talossa sanotaan
aikoinaan asuneen tohtori Ticklenin ja sitten oli talo Franzénilla
sekä viimein Soveliuksella, joka hoiti kaunista syrjäkotiansa "kuin
silmäteräänsä".
Heinäkuussa oli Fredriksbergin isännän päivä, ja silloin miltei
koko kaupunki kokoontui iltasella komeaa komerssiansa onnittelemaan
ja juhlimaan. Sinne saapuivat ei vain hyvät herrat patruunit,
porvarit, merikapteenit, styyrmannit ja virkaherrat, vaan myöskin
monet hantvärkkärimestarit, kaikki vain kutsumatta omasta hyvästä
tahdostaan. Majblom-kraatarikin tuli hienona herrana pitkässä
takissaan ja korkeassa hatussaan, samoin hieno suutarimestari Haggren,
rikas värjärimestari Ravander, toimekas seppämestari Sarkkila ja
karvarimestari Lövenmark, vielä kirjansitoja Sundströmkin, jota koko
kaupunki hänen rouvansa mukaan oli oppinut sanomaan "Vår herreksi".
Kaikki olivat tervetulleita ja kaikkia kohdeltiin hyvinä vieraina.
Talon ison salin laajat pöydät olivat täydessä ruokatavaralastissa
lohesta ja monenlaisista ulkomaan herkkukaloista ja kaviaarista sekä
juustosta alkaen lihapulliin, retiiseihin ja mansikkoihin asti. Puuttui
vain "dukaattisoppa". Mutta sitä ei Britha Catharina Posseniuskaan,
vanhemman Matti Soveliuksen rouva, osannut laittaa, vaikka parhaat
herkut toi pöytään, kun maaherra Cronhjelm oli vieraana talossa 1772.
Ja juotavaa oli myöskin. Puutarhan kauniissa huvimajassa, jossa oli
komea pylväskierros, penkit sisä- ja ulkopuolella, tarjottiin kahvia
ja punssiakin, Punssia oli vartavasten aarakista ja sokerista keitetty
saavittain ja varattu isoihin pulloihin ja lasikannuihin, ja sitä
ryypättiin suurista pikareista ja punssilaseista. Heinäkuun ilta
Fredriksbergissä olikin vanhan Raahen hauskimpia hetkiä. Herrat siellä
vain omin päinsä iloisesti seurustelivat ja viettivät ihanaa hämärtyvää
iltaa ja yötä aina aamupuoleen. Eikä naisväkeä näkynyt ollenkaan.
Mutta oli sellaisiakin nimipäiviä, joihin naisetkin saivat tulla
osallisiksi. Sellaisia merkkihetkiä oli jokaisella suurella
porvarisuvulla jonkun vanhan suvunjäsenen nimi- tahi syntymäpäivänä.
Silloin varsinkin sukulaiset koko joukolla kokoontuivat taloon, ajaen
joskus hevosellakin, kaikki pukeutuneina ja naamioituina vanhoiksi
jo kuolleiksi sukulaishenkilöiksi. Päivällinen tavallisesti talossa
syötiin, ja poloneesin tahdissa, parittain mies ja nainen, käsi kädessä
astuttiin pöytään. Lapsiakin oli mukana juhlassa, mutta ne saivat istua
"pelimannipöydässä". Sillä pelimanneilla oli oma pöytänsä.
Talviset rekiretket, joita tehtiin toisinaan Saloisten Hiitolaan,
olivat kaupunkilaisten hupaisia virkistysmatkoja. Kesäisinä
sunnuntaipäivinä taas saatettiin ajaa Kopsankylän Arolaan yli
metsäisten mäkien ja halki hauskojen metsäniittyjen, missä tie heitteli
hupaisia mutkia kukkarantaisen pikku joen seurassa. Arolassa istuttiin
ja juotiin kahvia vanhojen riippakoivujen varjossa, leikattiin
nimikirjaimia ja vuosilukuja koivuihin ja poimittiin kieloja synkkää
korpea halkaisevan metsäpuron jyrkiltä rannoilta.
Mutta hauskimpia kesäisiä huvipaikkoja oli "Ilolinna". Se oli
Pitkänkarin tien päässä meren rannalla, ollen pitkä, punaiseksi
maalattu rakennus isoine saleineen ja kaksine kamareineen. Se oli
rakennettu 1860-luvun puolivälissä Englannin kveekareilta saaduilla
varoilla. Kuultuaan, miten englantilainen Itämaisessa sodassa aivan
asiatta oli pidellyt rumasti Raahea, kveekarit tulivat pahoilleen ja
toimittivat pienen rahalahjan, jonka kaupunki käytti Ilolinnansa sekä
sinne vievän Pitkänkarin tien rakentamiseen. Matti August Sovelius
oli mestarina teettämässä tietä ja rakennusta, ja kauppias Ahlholmin
vävy lahjoitti huvitaloon komeat tapetit; samoin muutkin porvarit
ottivat osaa kustannuksiin. Ilolinnassaan kaupungin parhaat pitivät
kesähuvejaan. Tehtiin veneretkiä merenselälle ja merensaarille ja
sitten palattiin Pitkänkarin linnaan syömään ja juomaan. Keitettiin
uusia perunoita, syötiin voileipiä ja juotiin kahvia. Sitten pidettiin
piirileikkejä, jopa lopuksi tanssittiin, ja Villmanin Feija oli viulua
soittamassa. Juhannusyö vietettiin aina Ilolinnassa, ja toisinaan
kaupungin herrat huvikseen panivat siellä poikakurikoille toimeen pikku
kilpailuja. Neljää, viittä syltä pitkän, sileän, heiluvan vivun nokkaan
oli ripustettu joku palkintoesine, jota pojat saivat vipua myöten
astellen yrittää omakseen. Saivat vastaiset merimiehet myös kilvan
kiivetä korkeaan tankoon, joka "soopalla smörjättynä" seisoi pystyssä
kantaen nokassaan jotakin mieluisaa esinettä.
Suurissa juhlissaan, pidoissaan ja "haaleissaan" Raahen hienot rouvat
ja mamsellit saivat hyvän tilaisuuden esiintyä koko komeudessaan:
puvuissa, jotka oli Tukholmasta hankittu, sekä käytöstavassa, joka oli
hiottu samassa suurkaupungissa. Tuli siellä esille tanssitaitokin ja
fortepianon soitto, mitkä myöskin olivat kotoisin kuninkaan kaupungista.
Kutsuihin ja juhliin mennessään naisväki pukeutui mitä huolellisimmin,
ihan alusta alkaen uuteen asuun. Kahdeksan, yhdeksänkin "rynkättyä ja
stärkättyä", "brodeeri-" tahi "gangsi"-helmaista valkeata alushametta
laskettiin vyötärölle. Jalkoihin vedettiin "engelskasukat" sekä mustat
taikka valkoiset lastinki- tahi silkkikengät, ja viimeksi puettiin
päälle silkkileninki, jonka väri oli omistajansa mielen mukainen,
vaikkapa harmaan ja "gredliinin" suuri ruutuinen tahi harmaan ja mustan
pikkuruudukas. Nuoret tytöt taas olivat vaaleammissa silkeissä, joskus
äidin entisistä leningeistä laitetuissa pukineissa. Näin pyntättyinä
rouvat ja mamsellit olivat alakerrastaan leveitä ja pyöreitä kuin
heinäkeot, mutta yläosa oli tavallisempi; varsinkin mamsellien
vyötäryksen piti olla hento ja notkea kuten kedonkukkanen. Pikkuinen
hattunykerö aina piipotti päälaella ja niskassa riippui "chignon".
Mutta kun 1865:n vaiheilla krinuliini saapui Raaheen, kaupungin
naisväki vasta oikein leveni. Silloin saattoi kolme vierekkäin
kävelevää hyvää patruunin rouvaa täyttää koko kadun leveyden.
Lopuksi tipautettiin vaatteisiin ja nenäliinaan muuan pisara
hyvänhajuista "floridavettä" tahi pienestä kullatusta lasiputkesta
pieni pisarainen Turkista tuotua ihanaa ruusuöljyä. Heitettiin vielä
hartioille värikäs turkkilainen shaali tai kaunis silkkihuivi. Möllerin
rouva lähetti aina palvelustyttönsä kysymään Gyllenbergin mamselleilta,
minkälaisen silkin hän nyt panisi: ruskean, sinisen, harmaan, vai...
jotta naapurin mamsellit olisivat saaneet kuulla, kuinka monta silkkiä
rouvalla oli.
Tällaisessa asussa tultiin juhlaan. Talvella kyllä heitettiin vielä
turkki taikka muu päällysvaate matkaksi ylle. Mutta Branderin
Selina-mamselli meni talvipakkasessakin vain hienoissa taivaansinisissä
silkeissään, käsivarretkin lyhkäisten hihojen varassa. Kauniisti
tärkätyt hameet olisivat menneet ruttuun sekä sievät silkkileningit
kurttaantuneet, jos olisi ahtanut päällysvaatteen ylleen. Olipa Selina
asustaan niin arka, että kerran ajoi tyhjässä heinähäkissä seisoallaan
ja saapuikin ihanan koskemattomana juhlasaliin. Komeana saapui muuan
rikas kauppiaan rouvakin. Kun juhlasalissa tuntui kovin kuumalta, rouva
rupesi kuorimaan hienoja hartiohuivejaan pois. Seitsemän eriväristä
kerrosta hän perä perää pyyhkäisi, ja vielä jäi hienoin pitsihuivi
silkeille lepäämään.
Kerran sai Raahen naisväki esiintyä sellaisessa suurtilaisuudessa
kuin kaupungin 200-vuotisjuhlassa 5. joulukuuta 1849. Se oli niin
erinomainen tilaisuus, että siihen saapui itse Oulun maaherrakin, kun
Fredrik Sovelius ja Johan Frieman hevosella ajaen olivat vartavasten
käyneet häntä kutsumassa. Friemanin talossa juhla pidettiin, ja Jenny
Franzén esiintyi siellä mitä kauneimmassa valkoisessa silkkileningissä
punaisine ruusuineen.
Tanssikutsuja panivat toimeen milloin yksityiset henkilöt, rikkaat
porvarit, milloin taas nuoret herrat ryhtyivät puuhaan ja, kutsuen
mamselleja, nuoria rouvia ja herroja, pitivät suuret tanssit
raatihuoneessa taikka Girsénin salongissa. Valitulle joukolle
lähetettiin pienet sirot kutsukortit, joihin oli kirjoitettu esim.:
"Mademoiselle C. Heickell
Bjudes på dans tretton dag
Iul 1849 kl 7, eft: midd;
uti Herr Girséns Salong.
G.R. Brunon. G.A. Hårdh.
John Frieman. Fr. Sovelius."[23]
Tansseissa herrat häärivät "tyköistuvissa", laajahelmaisissa takeissa,
valkoisissa silkkiliiveissä ja korkeissa kauluksissa. Joskus oli heidän
päällään sininen frakki kaksirivisine kultanappeineen ja ruskeine
samettikauluksineen, jopa jollakulla musta- ja punaruutuinen liivi.
Komeasti kumartaen he pyysivät neitoja tanssiin. Niinkuin tanssijat
olivat hienoja ja siroja liikkeissään, niin olivat sieviä ja siroja
heidän tanssinsakin. Alettiin tyynellä poloneesilla, johon vanhatkin
arvokkaina ottivat osaa, kunnes nuoret ryhtyivät varsinaiseen tanssiin.
Sulavin askelin nuoret liikkuivat ja pyörähtelivät menuettia, sitten
taas moniosaista angleesia, väliin sievästi sipsutellen valssia ympäri
salia. Vaihteeksi pyörittiin polskaa ja polkkamasurkkaa sekä koko
joukolla piiritanssia. Viululla ja klarinetilla soitettiin, mutta
paljon juhlallisempaa oli, kun Ahlholmin ja Mellinin mamsellit taikka
Hårdhin mamsellit soittivat nelikätisesti klaveria. Silloin kaikki
tunsivat tanssivansa melkein kuin jossakin Tukholman salongissa.
Tanssin loputtua herrat sievästi kumarrellen saattoivat mamsellinsa
paikoilleen ja samoin kumartaen kävivät soittajamamselleita kiittämässä.
Tanssien välillä tarjottiin juotavaa ja syötävää. Palvelijattaret
tarjoilivat kahvia sokeririnkiläin kanssa, ja sitten taas teetä
suurissa kiinalaisissa kupeissa kakkujen ja rusina- tahi luumusyltillä
täytettyjen leivosten kanssa, Tarjottiinpa vielä naisille ja nuorille
herroille lasi punaista ja valkoista bischoffia, hienoa juotavaa, jota
oli valmistettu punaisesta tahi valkoisesta viinistä, sekoittaen siihen
sokeria, keitettyä vettä ja "pomeranssi-esanssia", vieläpä joskus
lisäksi moselviiniä ja samppanjaakin. Mutta vanhat herrat siirtyivät
"konttorin" puolelle totilasinsa ääreen juomaan "helat ja halvat",
Iltarumpuun, yli iltarummun, yli puolen yönkin tanssiminen ja ilonpito
kesti. Ja rengit hevosineen saivat odotella ulkona, sillä tavallisesti
heidän piti olla isäntäväkeä pitopaikasta noutamassa.
Mutta kun Durchmanilla pidettiin tanssiaisia, niin Durchmanin ukko
kuljeskeli salissa puhellen itsekseen:
— Ohhoh! Onpa nyt Durchmanilla paljon vieraita!... Paljon kynttilöitä
... paljon... paljon ihmisiä... maksaa... kauhean paljon maksaa
rahaa...
Ja heti kun kello oli lyönyt kymmenen, ukko astui salin keskilattialle
kynttiläkruunun alle, ja vetäisten taskustaan ison umpikuorisen
hopeakellon, sanoi:
— Kello on jo kymmenen! Menkää nyt kotiin! Ja terveisiä papalle ja
mammalle!
Vierasten mentyä säästäväinen ukko sammutti kynttilät ja keräsi pätkät
siniseen laatikkoonsa.
Vettä, tautia ja taikaa.
"Ihmiset rupesivat kiiruusti haalaamaan tynnyreitä rännien alle".
Näin vastasi Raahen pikku tyttö koulussa opettajan kysyessä, mitä
ihmiset tekivät, kun vedenpaisumus tuli ja taivaan akkunat aukenivat.
Tällainen vastaus oli mahdollinen vain Raahessa.
Sillä siellä näin tehtiin, kun taivaan akkunat aukenivat. Jo
ikivanhoista ajoista koko kaupunki oli aina silloin kiiruhtanut
"haalaamaan tynnyreitä rännien alle".
Sillä vaikka Raahe asui veden äärellä, ja länsimyrskyn pauhatessa
meret tulivat Rantakadullekin, kaupungissa oli aina ollut vedenpuute.
Pihamaiden kaivot sekä hyvä ja syvä "Jaakopinlähde" Reiponkadun
pohjoispäässä antoivat kyllä makeaa ruoka- ja juomavettä, mutta niiden
maanalaisista suonista purkautuva vesi oli niin kovaa, ettei se
kelvannut pesuun. Ja merivesi taas oli niin ruskeaa, että se likasi
valkeat, "stärkättävät ja stryykättävät" liinavaatteet ruman ruskeiksi.
Se kelpasi vain raahelaisten raasumattojen pesuvedeksi, ja rantamatalan
pitkällä "Pyykkisillalla" huuhdottiin ja läiskytettiin enimmäkseen
pikku pirttien epälukuisia riepumattoja.
Kun ei maan eikä meren vesistä ollut taikaa, täytyi turvautua taivaan
apuun. Kun kesällä rankkasade lankesi, oli se taivaan suoma suuri
lahja, josta iloitsi yhtä hyvin komea keskikylä kuin laitakaupunkikin.
Taivaan pilviä pidettiin silmällä, ja heti, kun ensimmäiset pisarat
putosivat, ämpärit, saavit, tynnyrit ja ammeet alkoivat pitkin
pihamaita keikkuen ja kolisten pyöriä ottamaan vastaan rännien tulvaa.
Koetettiin saada talteen niin paljon kuin vain ylhäältä annettiin.
Sitä varten pitikin joka talossa olla suuri joukko tynnyreitä ja
astioita, ja rakennusten räystäissä hyvät kourut, vieläpä nurkissa
rännit suukeppeineen, että vesi tarkemmin ohjautuisi astiaan.
Katukäytävilläkin nähtiin saaveja nurkkatorvien alla, puhumattakaan
pihoista, joissa ammeet alituisesti seisoivat suu avoinna odottamassa,
ottaen vastaan vähäisetkin annit.