luettu. Vain joitakuita "aviisuja" tuli kaupungin parhaimmille
porvareille ja patruunille, kapteeneille ja virkaherroille,
joillekuille hyville naapuruksille yhteisesti sama lehti. Enimmin
luettiin Åbo Underrättelseriä, koska siinä oli aina tietoja
laivoista ja laivakulusta. Paljon luettiin myöskin Tukholman lehtiä
ja tulipa joku sanomalehti Englannistakin, sillä monet patruunit
ja laivanvarustajat olivat paljon liikeasioissa Englannin kanssa.
Oulun Viikkosanomatkin saapui muutamille porvareille, lisäksi joku
aikakauskirja, ja lapsille tilattiin Eos, Trollsländan tahi Barnens
Tidning Tukholmasta. Uskonnollisena sanomana saapui joihinkuihin
taloihin Evangeliska Sändebudet. Muutamat lukuhaluiset merimiehetkin ja
muut laitakylän asukkaat tilasivat sanomalehtiä, ainakin vanha Burman
ja valuri Puskelin harrastivat Oulun Viikkosanomien lukemista.
Omasta, oman kaupungin sanomalehdestä, ei ollut kaukaisinta
aavistustakaan, eikä kaipausta edes ilmoitusten takia. Pappi luki
kirkossa kuulutuksensa, ja kaupungin palvelija rumpalin kanssa
päristi "pruutankastelut" ja muut kaupungin asiat. Porvarit taas
laittoivat "Vanhan-Reinin" nurkkaan Pakkahuoneen kadulle kyynärää
korkean, kahta leveän ilmoituskaappinsa. Sen korkkiseen takaseinään
kävivät porvarinpajat ja puukhollarit nuppineulalla kiinnittämässä
paperilappuja, joissa luettiin, mitä porvarilla on taas uutta
myytävänä. Ja kaikkein tuoreimmat uutiset kuultiin porvarien
kokouksissa Isollatorilla.
Kirjeitäkin oli Westerbackin kannettavana. Merimiesten emännätkin ja
morsiamet saivat niitä maailmaa kierteleviltä miehiltään, milloin
mistäkin tuntemattomasta maailmanrannan kaupungista. Ei kyllä ollut
sopivaa oikein ahkerasti kirjoitella. Jotkut laivanvarustajat olivat
äkäisiä, kun merimiehet kirjoittelivat kotiinsa niin kovin useasti,
"että joka vuosi". Ja postimestari Randén taas äkäili, että on
turhaa kirjoittaa niin ahkerasti kuin joka toinen viikko, kuten
muuan ulkomailla opiskeleva Raahen mamselli teki, se kun tulee kovin
kalliiksi. Postikortteja juuri näihin aikoihin alettiin käyttää.
Mutta äkäinen oli Randénin äijä, kun pari mamsellia toimitti hänen
lähetettäväkseen korttitervehdyksen Turkuun, ymmärtämättä, että siinä
tarvitaan myöskin osoitekirjoitus. Mutta vielä vihaisempi postiukko
oli saadessaan käsiinsä sellaisen kortin, mikä kerran tuli Friemanin
mamsellille. Kortti oli salakielellä kirjoitettu, ja sitä omistajalle
tuodessaan Westerback paheksuen valitteli:
— Postmestari ja minä olemme tutkineet tätä preivikorttia, emmekä ole
saaneet selvää... Mamselli on vissiin salakihloisa ja preivikortti on
sulhaselta.
Rantakadulla oli postimestari _Johan Fredrik Randénin_ talo, ja
pitkässä kaitaisessa kamarissaan äkäinen ukko hoiti kaupungin
postiasioita. Pöydälle oli ladottuna koko posti, milloin tuloa,
milloin lähtöä varten. Randén itse otti vastaan matkaan toimitettavat
lähetykset, jotka oli jätettävä äijälle siinä järjestyksessä kuin
sisään saavuttiin. Pitkällä pinnasohvalla istuen siinä varrottiin
vuoroa, vähitellen siirtyen alapäästä ylemmäksi. Eikä saanut vuoroaan
luovuttaa toiselle; sellaiset aikeet postimestari heti keskeytti,
ärähtäen:
— Nej! Den som först kommer till qvarnen, får först malat.[18]
Monet hyvät porvarit ja laivanvarustajat, vaikka olivat kaiken maailman
kiertäneet ja osasivat kyllä puhua ruotsia ja lukea ruotsalaisia
"tidningejään", osasivatpa puhua ja lukea engelskaakin, eivät aina
tarkoin taitaneet ruotsia kirjoittaa. Muuankin iso porvari häätyi
monesti huutelemaan rouvalleen;
— Hör du, mamma! Ska' de' skrivas me' rundt u, eller öppet u?[19]
Monen porvarin ruotsin puhuminenkin leveni suomalaiseen suuntaan.
Olihan Raahe kokonaan Saloisten, Pattijoen ja Kopsan suomalaiskylien
piirittämä, ja joka talvi vielä Savon äijät ajoivat kaupunkiin
laskettelemaan leveää kieltään, jossa ei ollut, kuten muuan
savolaisrenki oli tutkinut, "muuta kuin yksi ähävä ja sehhii sanassa
vati". Niinpä Raahen porvaritkin väänsivät ruotsin "pookstavit"
leveästi kuin Kopsan äijä. Kuopion markkinoille matkustaessaan porvarit
sanoivat ajavansa "me' kor till Kuopio",[20] vaikka ajoivatkin hyvällä
hevosella ja hylkeennahkaisella kuomureellä.
Eivät ainoastaan patruunit ja porvarit osanneet ruotsia ja engelskaa,
vaan myöskin monet vuosikausia maailmaa kulkeneet merimiehet olivat
ruotsintaitoisia ja useat "spiikasivat" kuin itse engelsmanni. Monet
palvelijatkin yrittivät solkata ruotsia päästäkseen "parempain
ihmisten" kirjoihin, ja samasta syystä useat suomalaistytöt pyrkivät
ruotsalaiseen rippikouluun, Lagerbergin Johannakin sanoi, kun ei
koeluvussa osannut;
— Ja vill intte sii![21]
Ja monessa laitakaupungin pirtissä puhuttiin vain "papasta" ja
"mammasta" sekä "fastereista" ja "mustereista", vieläpä monet
"tykkäsivät pahaa", kun sanottiin "tätiksi".
Merimiesten eukotkin ja pikku talojen emännät Nätterporissa ja
Katinhännässä laskivat ruotsia että paukkui, kun vain asiaa
sattui. Perämies Lindberginkin "styyrmanska", kun toisten eukkojen
kanssa kadulla haasteli _vain_ suomea, sanoi kotiin palaavalle
poikapahaselleen ruotsiksi;
— Voi, min lilla paarn!... Misä helevetisä sin' oot takkis rapakkoon
ryöttäny?... Koo kottiin, poikani!... Teer vaa piimää pöntösä loukosa
... kraapi siikaa skaapista!
Ei ollut huonompi toinenkaan eukko. Hänkin laski ruotsia varoitellen
poikaansa;
— Koo intte, poikani, fönsteristä uuteriin... tulliportist' ei
ensinkää!
Ja taas, kun poika oli ottanut luvatta kirveen, eukko toruili;
— Vem ha loova tei pappas hakkoo... hakkoo... hakka?
Pyyköskä osasi kolmeakin kieltä, jotka kaikki ainakin kerran tulivat
tarpeeseen, kun eukko meni kapsehtimaan polttopuita Pitkästäkarista
Pikiholman kankaalta. Eukko luuli siellä itsensä hirttänyttä,
puunoksassa roikkuvaa vanhaa merimiestä, Impolaa, metsänvartijaksi, ja
niiaten sanoi hänelle:
— Älä välitä, kyllä minä menen tieheni!
Kun ei mies vastannut mitään, Pyyköskä sanoi ruotsiksi:
— Los int om, ja koo min veek!
Mutta kun ei mies näyttänyt ymmärtävän ruotsiakaan, muori huusi hänelle
engelskankielellä;
— Növö mai, latskatu vei!
Ja lähti tiehensä.
* * * * *
Isotori oli vanhan Raahen suuri "kokoussali". Sinne kesäiltoina,
talvisina pyhäpäivinä ja muinakin joutoaikoina kaupungin miehet,
niin hyvin työväestö ja merikansa kuin porvaritkin, kokoontuivat
juttujaan jauhamaan. Siellä Soveliuksen veljekset, Matti August ja
komerssi, siellä Fellmanin veljekset sekä Montin ja Fagervik ja
muutkin patruunit keskellä toria monesti seisoivat jutellen, ja samaan
joukkoon työmiehetkin ja merimiehet astuivat asioita kuulemaan. Ei
kyllä kättä lyöty, lakkia vain vähän kohautettiin ja hyvinä tovereina
haasteltiin, patruunitkin kehtasivat puhua miesten kanssa ja laskea
leikkiäkin. Puheltiin siinä kaupungin asioista, laivain rakentamisesta
ja varustamisesta. Kerrottiin juttuja ja uutisia, mitä kukin oli
kuullut. "Herrat torilla sanoi niin ja niin!" saivat monet sitten taas
uutisia levittää. Usein myöskin muisteltiin entisiä merimatkoja, sillä
miltei joka mies oli ollut merellä. Puhuttiin Raahen yksikamarisessa
eduskunnassa joskus politiikkaakin, niinkuin kerrankin, kun tuli
kysymys kruunun veroista. Joku tietämätön avasi suunsa ja pöläytti:
— Mikä se kruunu sitten on, kun sille veroa pittää maksaa?
— Ekkö sinä tiijä? toinen viisas sanoi. Onhan kirkosa kynttiläkruunuja
ja morsiamen pääsä on kruunu.
Mutta silloin valuri Puskelin, lukumies, puuttui puheisiin ja sanoi:
— Ettäkö te luje sen vertaa? Onhan meillä Oulun Viikkosanomat. Siis
kuulkaa: Kansakunta se on kruunu. Sinä oot yksi kruunu, ja minä oon
toinen kruunu, ja kaikki me kuulumma kruunuun ja maksamma veroja ilman
tinkimättä.
Isollatorilla Raahen parhaat porvarit monta kertaa tekivät päätöksiä
kaupungin asioistakin. Viidenkin miehen voimalla siellä vain
neuvoteltiin ja päätettiin, että tehdään sillä ja sillä tavalla, ja
sillä tavalla sitten tehtiinkin. Eikä siinä sen parempia kokouksia eikä
valtuustoja tarvittu.
Tämä oli vanhan Raahen yhdenkamarin aikaa, jota vanhat vieläkin
tyytyväisyydellä muistelevat. Hauska oli ukkojen haastella
patruunien, miltei kuin vertaistensa kanssa, vaikka keskinäinen suhde
käsitettiinkin vanhan Jokelinin muorin tavalla:
— Ei olla yhenlaisia... siellä sisällä on raja, joka erottaa.
Kesäisin patruunit taas ahkerasti istuivat "pörssillä", pitkällä
penkillä, 1840:n vaiheilla rakennetun "pakhuusin" eli "sjömanshuusin"
aamuauringon puoleisella seinällä. Siellä Henrik Soveliuskin vielä
vanhanakin nähtiin valkoisine liiveineen istuskelemassa, päivää
paistattamassa ja katselemassa meren menoa.
Kesä olikin Raahen parasta elämän aikaa. Silloin oli meri, Raahen
oikea tie, avoinna ja avarana. Maantie veti vain tervatynnyrien
ja mastometsien ja savolaisäijien sydänmaille tahi mutkitteli
pitkin merenrantoja jonnekin etelään Kokkolaa kohden ja toisaalle
Pohjan-Tornioon ja Lapinmaille. Mutta suuri sininen merenselkä, joka
ulottui Tulliniemeen ja Sovionrantaan asti ja aukeni äärettömänä
ulappana heti Kumpeleen takana, vei suoraan suureen maailmaan.
Muutamassa päivässä hyvällä tuulella raahelainen priki saattoi
lasketella Tukholmaan. Se oli valtakunnan vanha pääkaupunki, jonka
satamaan Raahe oli koko elinaikansa ohjannut aluksensa ja ostanut
sieltä enimmät tavaransa, ja sinne se laski laivansa yhäkin. Tukholma
oli vieläkin lähin suurkaupunki ja parhain markkinapaikka. Se oli yhä
edelleenkin vanha rakas pääkaupunki, johon pieni Raahe oli monilla
siteillä kiinnitetty. Siellä oli liiketuttuja, siellä oli muitakin
tuttavia ja ystäviä, siellä oli monella sukulaisiakin. Sieltä vanhasta
komeasta kuninkaan kaupungista Raahe kävi edelleenkin vanhaan tapaansa
noutamassa suuren maailman sivistystä. Hallitsijakaupungin menot ja
hienostuneet seuratavat kulkeutuivat siten aina kaukaiseen pikku
Raaheenkin.
Mutta Helsinki, muka pääkaupunki! Mikä lienee ollut
pahainen rantakaupunki ryssän rajamailla, asukkaitakin vain
parikolmekymmentätuhatta. Ei sieltä oltu ennenkään oppia etsitty.
Tukholmasta vain. Sieltä Raahen parhaitten talojen mallitkin olivat
kotoisin. Ruotsalaisen arkkitehdin, Oldenburgin, piirustusten mukaan
rakennettiin viime vuosisadan alkupuolella kaunis Soveliuksen talo
Sovionpuiston laitaan, samoin Langin talo Isontorin reunaan, Gellinin
rantamaja sekä Franzénin talon porraspylväistö ynnä Fredriksbergin
puiston huvimaja. Kauppias Lundberg toi Raaheen Ruotsista tullessaan
kokonaisen talon. Tukholmasta tuotiin myöskin hienoimmat huonekalut
ja ihanimmat seinätapetit, niin että vanhan Raahen parhaimpien kotien
hienoimmissa huoneissa oli miltei Tukholman tuntu. Vielä enemmän
silloin, kun Raahen patruunit niissä suurina juhlina liikkuivat
Tukholman-puvuissaan, samoin kuin patruunien emännät ja tyttäretkin.
Sillä rikkaiden porvarien rouvainkin piti silloin tällöin käväistä
pääkaupungissa, — herrat siellä kyllä monta kertaa kävivät
laivoillaan. Helppo siellä oli käydä rouvienkin, kun kuunarit Ruona,
Vilkas ja Muisto tekivät Tukholman matkoja monta kertaa kesässä.
Syrjäisessä pikku kaupungissa asuneet, joskus kangaspuissakin ja
rukin ääressä istuneet rouvat saivat vilkkaassa maailmankaupungissa
uutta sisältöä elämäänsä, saivat uusia hienoja pukuja, uusia
pukumalleja sekä värillisiä muotilehtiä, joiden mukaan saattoivat
sitten kotikaupungissaan vaatettaa ja valmistaa itsensä oikeaan
ja moitteettomaan seura-asuun ihan Tukholman malliin. Parhaissa
pukimissaan, hienoissa silkkileningeissään, Raahen rouvat toki
koettivat esiintyä pääkaupunkinsa kaduilla ja käydä suurkaupungin
huvipaikoissakin. Tukholma kyllä katseli heitä hiukan hymyillen,
sillä olihan suuren maailman muoti pitkällä matkallaan Lapinkorven
laitamille jo ennättänyt hiukan vanhentua ja haalistua. Mitäpä rouvat
siitä, ostivat uutta muotia ja koreutta, ostivat hyville ystävilleenkin
ja palasivat iloisina ja tyytyväisinä kotiinsa. Tukholmasta rouvat
saivat kaikkein hienoimmat hattunsakin. Naisten hattuja kyllä
valmisti Ruotsista tullut _Margret Haggren_, joka asui Jurvelinilla.
Mamselli Haggren muokkaili hattuja tukinnokassa ja näppärästi niitä
koristeli omatekoisilla kukkasilla; vanhoja olkihattuja hän valkaisi
tulikivihöyryssä. Kasvatti mamselli myöskin myrttiä ja "murgrönaa"
myyden niitä kaupunkilaisten hää- ja hautajaistilaisuuksiin.
Tukholmaan lähettivät suurrikkaat tyttärensäkin oppimaan sievää ja
hienoa käytöstä, kun tytöt ensin olivat saaneet alkuopetusta kotikylän
mamselleilta, jotka myös olivat nuoruudessaan olleet pääkaupungissa
opissa. Kuninkaan kaupungista tyttäret palasivat hienoina mamselleina
nousten heti ensimmäisille sijoille pienen rantakaupungin
seuraelämässä. Heidän mukanaan tuli taas uusi tuore tuulahdus suuren
maailman elämästä ja tavoista. Muutamat rikkaat mamsellit saivat
pääkaupungissa oppia klaverin tahi fortepianon soitossakin, saivatpa
vielä tällaisen ihmeellisen, suuren maailman soittokoneen kotinsa
kaunistukseksi ja koko kaupungin kummaksi. Ihastuen "meiän kylä"
kuunteli mamsellien ihanaa soittoa ja soitikon vienoa ääntä, ja
juhlissa tanssiminen kävi pianonsoittoa seuraten paljoa sirommin kuin
viulu- ja klarinettimusiikilla.
Ensimmäisen fortepianonsa Raahe sai jo 1814. Se tuotiin Tukholmasta
Ollinsaaren Bergbomille, ja samalla pelillä sitten soitettiin
keisarillekin, kun hän tuli Raaheen. Ollinsaaren tytär _Catharina
Bergbom_ oli Tukholmassa opastunut pianonsoittoon, ja sitten hän opetti
sen taidon nuoremmille sisarilleenkin ja nämä taas vuorostaan monelle
Raahen neidolle. Mutta _Henna Ahlholm_ ja _Sofia Mellin_ kävivät
Tukholman koulussa ja olivat aikoinaan Raahen parhaimpia tanssi- ja
juhlamusiikin mestareita, samoin kuin _Hårdhin_ mamsellitkin. Taitava
klaverinsoittaja oli rikkaan Johan Friemanin tytär _Janika_, vaikka hän
ei milloinkaan ollut käynyt sen etempänä kuin Kalajoen markkinoilla
ja kerran Haapajärvellä. Sillä vaikka monet Raahen rikkaat tyttäret
kävivätkin Tukholmassa, oli kyllä sellaisiakin, jotka eivät paljon
kotipihoiltaan poikenneet, mutta olivat silti neidoista ensimmäisiä.
Niinkuin Friemanin toinenkin tytär, _Augusta Elisabeth_, joka ei
89-vuotisen elämänsä aikana ennättänyt käydä Piehinkiä etempänä, kuuden
neljänneksen päässä Raahesta, Augustasta tulikin rikkaan Fagervikin
patruunin emäntä, ja hänellä oli tapana sanoa:
— Mikä se semmoinen nainen on, joka ei kotona pysy!
Ruotsista saapuivat näyttelijämestaritkin Raahea ilahduttamaan.
Talvella niitä tuli vain harvoin ja jokunen, mutta kesällä ne
saattoivat laivain mukana tulla koko joukolla, Kaupungin porvareilta
näyttelijät lainailivat tarpeellisia tavaroita sekä sopivia ja
sopimattomia vaatekappaleita esitystä varten. Konsuli Soveliuskin sai
aina luovuttaa sinisen "slafrokkinsa" sinisine tupsuineen, sillä se
kelpasi joka näytelmään. Kerran kulki muuan kiertävä seurue esittäen
näytelmää "Andersson, Petterson ja Lundström". Nahkuri Lövenmarkin sali
oli näyttämönä, jossa seurue esiintyi kaupunkilaisten mielihyviksi.
Sittemmin esitettiin sama kappale myöskin maneesissa, jossa katsojain
lankkupenkit oli asetettu vain maapermannolle. Kellarimestari
Nils Adolf Girsénin suuressa salissa, "Girsénin salongissa"
Brahekadulla, ruotsalaiset taiturit kerran esittivät "Grönalundia" ja
"Blecstadiusta". Sitten taas muuan seurue, johon kuului Mineur, Lembke,
Vesterlund y.m., esitti "Preciosan" ja "Daniel Hjortin". Fredriksbergin
makasiinin avara yläkerta oli myöskin monet kerrat raahelaisten
kotoisena näyttämösalina.
Kerran kesällä tuli Raaheen kokonainen 16-henkinen kiertolaisjoukko,
"Djurströmska truppen", näytellen kappaleitansa vanhassa
koulutalossa. Raahen herrat sitten pitivät "truppenille" lähtiäiset
Ilolinnassaan, juottivat ja tanssittivat heitä ja keräsivät heille
rahaakin sekä lähettivät laivoissaan koko joukon Kokkolan iloksi.
Ja näytelmä-kuvattelijat hyvillään siunailivat, että "raahelaiset
ovat niinkuin Herran enkeleitä". Joukossa olikin oikein erään
Ruotsin rovastin poika sekä muuan "ensimmäisen rakastajan" osaa
esittävä temppuilija, joka oli niin korkea herra, että hänen päänsä
jo pitkän aikaa piippaili kulissi-"särmien" ylitse, ennenkuin hän
kokonaan ilmestyi näyttämölle. Tuli taas kerran kaksi teatteriherraa,
lainasi Soveliuksen sinisen slafrokin sinisine tupsuineen ja esitti
raatihuoneen salissa: "En natt i Falkenberg". Ja raatihuone sai
katsella, kun miltei yöpimeässä nurkassa slafrokki-herra makasi
tuoleilla poltellen pitkää piippua. Lainasivat näyttelijämestarit
taas suuret susiturkit ja karvalakit ja koirannahkaiset kintaat,
kutsuivat kansaa kokoon ja sanoivat esittävänsä suurenmoisen
näytelmän: "Vega infrusen i isen". Se olikin merkillinen näytelmä.
Vegaa ei kyllä näkynyt koko jutussa, eikä näkynyt juuri muutakaan.
Kaksi susiturkki-äijää — toinen itse suuri Nordenskjöld, toinen
kapteeni Palander — seisoi vain kylmästä kärvistellen ja käsillään
hosuen ja viittoen ja kynsiään puhallellen, että on kylmä, ja tuolta
kaukaa me olemme tulleet ja oli kylmä, ja Vega on jäätynyt kiinni
Beringinsalmeen, eikä voi päästä irti, kun on kylmä, ja meidänkin
täytyy olla täällä koko talven, ja kylmä on... Raahen parhaat herrat ja
rouvat ja mamsellit istuivat pyhäpukimissaan, ja henkeään pidätellen
odottivat, mitä tästä lopulta tuleekaan... Ja se siitä lopulta tuli,
että napamatkustajain laiva pääsikin tavallista sukkelammin irti, ja
seuraavana päivänä heidät lähetettiin Kokkolaan. Ja Kokkola taas,
ihailtuaan Vega-näytelmää, toimitti napaherrat lastiveneellä nopeasti
Ruotsiin.
Laulu- ja soittokonserteistakin saatiin Raahessa joskus iloita.
Kävi kerran ruotsalainen "Svenska kvartettsångare" laulamassa,
esiintyen oikein kansallispuvuissa, toiset taalalaisina, toiset —
lappalaisina. Harpunsoittaja _Sjödénkin_ käväisi, ihastutti Raahea ja
varsinkin Raahen naisia. Kilvan ostettiin valokuviakin, joissa kaunis
harpputaiteilija esiintyi mustassa samettitakissa ja pitkissä vaaleissa
kiharoissa. "Ylioppilastolvatkin" toisinaan pistäytyivät kaupungissa,
samoin _Emmy Strömmer_ ja sitten _Ida Basilier_, josta Raahe kovin
piti, mennen häntä koko joukolla kuulemaan. Ei sentään juuri
suuremmalla kuin 60 hengen voimalla, sillä 60-henkinen kuulijakunta oli
silloisen Raahen parhaita ennätyksiä. Vaikka pääsylippu maksoikin vain
pari markkaa.
Mutta parin markan hopeakolikko oli entisen ajan kultakappale,
jonka saadakseen monenkin täytyi parikin päivää uurastaa. Siksi ei
vähävarainen kansa juuri voinut päästä ihailemaan laulua eikä katsomaan
suuria napamatkailijoita. Eikä kyllä olisi ollut soveliastakaan
pienten pirttien asukkaan mennä "parempain ihmisten" joukkoon
raatihuoneelle taikka muihin suuriin paikkoihin. Siellä voi helposti
käydä niin kuin eräälle meripojalle, joka julkeni mennä raatihuoneen
hyväntekeväisyystansseihin tyttöineen pyörähtelemään. Koko tanssiva
sali säikähdyksissään seisahtui, peli pysähtyi, ja herrat tulivat
sanomaan: "Menke te pois... menke te pois!" Mutta laitapuolien kansalle
ainakin kerran toivat hauskuutta eräät maitse tulleet mestarit "pitäen
kometiaa" Uudessakaupungissa Erikkilän akkunan alla, Fellmanin ladossa.
Siellä tytöt lyhyissä hameissa, mutta koreissa pöksyissä tanssasivat
korkealla nuoralla, ja miehet nakkasivat pallia ja heittelivät
"kuparikeikkoja" ja "spelirustinki" soi, ja lato oli täynnä huvitettua
kansaa. Vain osattomat lapset tirkistelivät ulkoa seinäin raoista.
Oppi Raahe pian itsekin näyttelemään omiksi tarpeikseen, ei
"kuparikeikkoja", vaan oikeita näytelmiä. Kerrankin esitettiin
"Prinsessa Ruusunen", johon Mathilda Lackelta lainattiin vanhoja
hienoja pukuja, ja sitten taas harjoiteltiin "Rinaldo Rinaldini", jossa
maisteri Wichmann esiintyi maisteri Baasina.
Mutta kun Raahe rupesi keräämään rahoja Pietari Brahen patsasta varten,
sai se koettaa parhaansa. Pantiin pari kertaakin kuukaudessa toimeen
pikku illatsu, "soiré", näytelmineen, lauluineen ja soittoineen,
milloin minkin porvarin luona, ja sitten taas loppiaisena raatihuoneen
salissa suuret "trettondags maskeradit", joissa naiset esiintyivät
Kustaa III:n aikaisissa silkkipuvuissa ja herrat tummanpunaisissa
samettipukineissa, tanssien menuettia. Nähtiin myös monenlaisia
muitakin pukuja: merimiehiä, merimiestyttöjä, tanssijattaria,
kiinalaisia ja vaikka mitä. Olivathan Raahen herrat matkoillaan nähneet
jos jotakin, joten he kyllä osasivat. Varoja keräytyikin, niin että
1888 voitiin kaupungin Isontorin keskelle pystyttää komea pronssipatsas
Raahen rakennuttajalle.
Harrastihan Raahe, vaikka olikin vain ahkera kauppamies,
laivanrakentaja ja merenkävijä, kyllä muitakin henkisiä asioita kuin
teatteria. Oli pienessä kaupungissa monta harrasta kirjallisuuden
ystävää. Saara Wacklin kertoo jo Christina Soveliuksen, kuuluisan M.
A. Myhrbergin äidin, olleen niin monipuolisesti lukeneen ja oppineen,
että häntä sanottiin "Raahen kirjastoksi". Raahen naiset olivatkin
paljon innokkaampia sanan viljelijöitä kuin miehet, joilla aina oli
kiirettä laivoissaan ja liikeasioissaan. Parhaat naiset panivat
toimeen oman lukupiirinsäkin, jossa ahkerasti tutkittiin sen ajan
parasta kirjallisuutta, Runebergiä, Topeliusta, Tegneriä, Anna-Maria
Lenngreniä, Saara Wackliniakin ja muita. Luettiin, keskusteltiin,
haaveiltiin ja elettiin ihanassa romantiikassa, johon pieni
kaupunki Tukholman-matkoineen, lukuisine uljaine purjelaivoineen ja
kauniine meripoikineen täydellisesti sopeutui. Kaikkein ahkerimpia
kirjankäyttäjiä olivat Ollinsaaren Bergbomin tyttäret, tullinhoitajien
Brunoun ja Hultmanin, tuomari Gottsmanin ja kauppias Henrik Montinin
naiset. Reinin "komppanialla" oli oma lukuseuransa, joka monta vuotta
tilasi ja luki englantilaista aikakauskirjaa "Illustrated London News".
Tukholmassa 1874 painettu korea punakantinen runoalbumi, "Svea", oli
aikoinaan niin suosittu, että jokainen raahelaissulhanen lahjoitti sen
morsiamelleen.
Romaanien ja romanttisen ajan aito kasvatti oli _Mathilda Lacke_,
haaveileva jälkieläjä, jota ei aikansa enää oikein ymmärtänyt.
"Himmelska Mathilda" oli hienosti sivistynyt kaunotar, joka
soitteli kitaraa ja kulki maantiellä ja kaduilla kantaen soitikkoa
silkkinauhasta kaulassaan, kirjoitteli tunteellisia värssyjä
ystävättäriensä nimi- ja syntymäpäiviksi ja hoiteli alituisesti
kauneuttaan. Vielä vanhanakin Mathilda voimisteli ahkerasti, kävi
meressä uimassa ja käytti "Eau de Colognea", että silmät säilyisivät
kirkkaina ja säihkyvinä. Mielellään Mathilda puheli ja haaveili
monista ihailijoistaan, joita luuli itsellään kaikkialla olevan,
väliin viisin-, kuusinkymmenin, laskien ihailijainsa joukkoon vakavan
karskin patruuninkin, joka ei liene hänelle edes sanaa lausunut. Mutta
"todellinen ja oikea rakkaus onkin mykkä", oli mamsellin mielipide.
Muuan onneton ihailija oli itse päättänyt päivänsä, olipa eräs arvokas
rovastikin Mathildaa pyytänyt. Mutta taivaallinen Mathilda hoiteli vain
kauneuttaan, soitteli kitaraansa ja vielä vanhanakin katseli kirkkain
silmin ja haaveili monilukuisista ihailijoistaan, jotka onnettomasta
rakkaudesta kärsivät ja kuolevat.