miehenä, sitten myöskin omat patruunit ja kapteenit sukulaisten
ja merimiestuttavien lisäksi. Suuri kansanpaljous, kolmesataakin
henkeä, saattoi keräytyä merimiehen häihin, ja Stjernuddin kapteenin
talossa monet entiset meriläisten jymyhäät pidettiin. Sieltä saatiin
häähuoneeksi iso sali kaksine peräkamareineen.
Vihkiminen tapahtui "filttimatolla", jolle oli asetettu "salveeteilla"
peitetyt pallituolit. Merimiesmorsiamellakin oli kädessä iso
pitsireunainen nenäliina, ja sulhasen rintapieltä koristi
myrttiseppele. Neljä paria "sulhastrenkejä" ja "morsianpiikoja" seisoi
ympärillä vartiona. Vihkimisen jälkeen tapahtuivat onnentoivotukset
"bischoffeineen" ja sitten pikku tarjoilut kahvineen, vehnäsineen,
konfekteineen ja "munakrinkeleineen" samaan suuntaan kuin patruunienkin
pidoissa. Lopuksi pistettiin tanssiksi, ja silloin Stjernuddilla
suuressa ringissä kierrettiin avonaisten ovien kautta peräkamarien ja
salien lävitse. Ahkerasti merimiehet pyörittelivät tanssin tahdissa
pappilan mamsellejakin, niin että sininen sauhu sikaarista suitsusi.
"Kyllä minä jaksan!" sikaarimies vain urhoollisena todisti, kun
pappilan mamselli pyyteli lopettamaan. Morsiuslahjojakin häävieraat
antoivat, kaikenlaista oman kodin apua, rahaakin voitiin antaa.
Kaksitoistakin markkaa komeimmat merimiehet työnsivät, kun saivat
morsiamen kanssa tanssia, vaikkei rahan antaminen tapahtunut niin
julkisesti kuin kopsalaisten ja pattijokisten häämenoissa, missä
talonjussit morsiamen kanssa polskatessaan pitelivät rahaa ylhäällä
hyppysissään, että kaikki näkisivät, paljonko aikamies aikoo antaa.
Kävipä sitten _Hybinetten_ rouva noutamassa "Prännärin kaivosta" taloon
perillisen, taikka puuhaili niitä _Lundahlin_ rouva vielä ahkerammin,
toimittaen taloihin kaikkiaan kolmattatuhatta pientä raahelaista, jotka
eivät siis suinkaan olleet tulliportista tulleita.
Taloon tuotu kiperäjalkainen, kitisevä mamselli tahi pieni parkuva
patruunin alku oli pian toimitettava Raahen kauniin kirkon
kansalaiseksi, kuten muutkin hyvät avojalkaiset raahelaiset. Joskus
pidettiin ristiäiset jo seuraavana päivänä, mutta tavallisesti vasta
sitten, kun pieni oli ennättänyt pari viikkoa ihmetellä tätä maailmaa,
jossa hänet ensi töikseen oli paiskattu kultadukaattikylpyyn, ja
dukaatti kumminkin annettu kylvettäjärouvalle, ja sitten kääritty ja
kapaloitu ja makautettu silkkitäkin alla. Isä lähetti kutsukortit
sukulaisille ja tuttaville, että saapua ristiäisiin. Kutsuttiin
kummejakin neljä, viisi paria, useasti kaksitoistakin paria, kuusi
vanhoja sekä kuusi nuoria, isoisiä ja -äitejä, serkkuja ynnä muita
kaukaisempiakin sukulaisia, joiden kaikkien nimet sitten kirjoitettiin
sukuraamattuun ristilapsen rinnalle. Kutsutut saapuivat, pappikin
saapui, ja talon emäntäkin, kun pappi oli hänet ensin kirkotellut,
astui tervehtimään tulijoita.
Äidin laittamassa valkeassa ristikoltussa — joka sitten meni perintönä
seuraaville ristittäville — valkea mamsellikummi niiaten kantoi
lapsen äitikummille, ja toinen tytärkummi otti lakin pois kastamista
varten. Isosta komeasta hopeamaljasta rikkaan patruunin rintaperillinen
kastettiin, samasta maljasta, josta koko suku jo vuosikymmeniä,
satojakin oli valeltu Raahen seurakunnan jäseneksi. Kummit seisoivat
kahdessa pitkässä rivissä vastakkain, ja kastamistoimituksen jälkeen
jotkut mieskummit vanhan tavan mukaan suutelivat "pariansa". Ainakin
nuorten herrojen olisi pitänyt se tehdä, ja Fagervikin vanhoja tapoja
kunnioittava rouva oli kovin vihainen, jos neidot yrittivät tilaisuutta
pakoilla. Vanha Ollinsaaren Bergbomkin seurasi vanhaa tapaa sanoen;
— Faddrarna komma i håg sin skyldighet![14]
Mutta tytöt häntä kovin pelkäsivät.
Kahvia leivoksineen ja konfekteineen tarjottiin vieraille, ja vasta
kastetun terveydeksi juotiin viinit ja "bischoffit". Ja lopuksi nuoret
saivat tanssiakin.
Jos pieneen naapuritaloon taikka patruunin renkitupaan oli samoihin
aikoihin tuotu väenlisää, voi pappi toimittaa toisenkin kastamisen
samasta maljasta. Johanna Hjerpekin aina kehuskeli:
— Min' oon samasta kupista kastettu kuin Montinin frouva!
Kummien piti pian tulla "kummivisiitille lapsen kättä aukaisemaan",
ettei heistä sanottaisi: "Ei ole vielä lapsen kättä aukaissut!"
Naiset lahjoittivat hienoja koruompeleisia lappuja sekä muuta sievää
vaatetavaraa, mutta rikkaat porvarit saattoivat avata ristilapsensa
pikku nyrkin komealla hopeapikarilla. Näin oli nuorella rantakaupungin
kansalaisella jo hyvä alku maallista tavaraa. Mutta kun kansalaisen
pienissä punaisissa ikenissä nähtiin ensimmäinen hampaan terä,
lahjoitti isä-patruuni lapsentytölle kultadukaatin. Ja siitä pikku
piikanen niin ilostui, että alkoi entistä kirkkaammin laulaa killittää:
"Huis, sika, mettään,
tuo Matille marjoja
sinisellä sissillä,
punaisella pussilla,
kirjavalla kinttaalla,
valkealla vanttuulla!"
Ajan vieriessä aina silloin tällöin yhden ja toisen raahelaisen päivät
tulivat luetuiksi, ja elämän ja kuoleman Herra kutsui raatajan pois
työmaaltaan. Joskus kyllä raahelainen saattoi erehtyä lähtöpäivästä.
Viimeistä kymmentään käyvä Kopsan muorikin kutsutti yösydännä naapurin
muorit luokseen lähtökahville. Muorit tulivat siunaillen, rupesivat
keittämään kahvia, lukemaan sanaa ja puhumaan kuolevalle autuudesta.
Mutta kesken parasta menoa Kopsan muori pompahtikin ylös ja sanoi:
— Menkää siitä! En minä vielä kuolekkaan.
Eikä muori sillä kertaa kuollutkaan, rupesi vain särpämään valmiiksi
keitettyä väkevää kahvia.
Kuolema oli suuri tapaus pienenkin pirtin elämässä, vaikka kuolija
olisi ollutkin vain ikäloppu Kopsan muori. Mutta kun ison talon iso
patruuni kutsuttiin pois, niin koko kaupunki tunsi kuoleman käynnin,
ja kaikki ottivat osaa surumenoihin; yksin kirkonkellotkin tuntuivat
soittavan eri äänellä.
Moni raahelainen ajatteli kuoleman tulemista, niin että jo eläessään
toimitti itselleen ruumisarkun, teettäen sen _Aholinin Jaakolla, Matti
Heiskarilla, Myllykankaan Matilla_ taikka _Krabbin_ ukolla. Sitten
oli kuoleman koti synkässä mustuudessaan jo valmiina aitan orsilla
odottamassa. Raatimies Johan Montinillakin oli monet vuodet valmis
leposija Isonvainion makasiinin orsilla, ja mestari Carlborgin muori
vei arkkunsa mukanaan muuttaessaan tyttärensä luo Ouluun, toipa sen
taas takaisinkin Raaheen, kun ei Oulussa kauan hyvättänytkään olla.
Sarkkilan mummo sairastaessaan meni jo valmiiksi arkkuunsa makaamaan
koetellakseen, miten siihen sopii. Marjelinin vanhalla perämiehellä
oli odottamassa kauniisti puettu ja kilvitetty komea Tuonelan koti,
jota vanhus tyytyväisenä kävi silloin tällöin katsomassa. Joskus täytyi
antaa valmis arkku toiselle kuolijalle ja laittaa itselle uusi. Ison
merimiehen, Frosteruksenkin, arkkuun Millalaiska ja Marjelinin emäntä
saivat tukkia pitkän Taarte-vainajan. Silfverbergin Jaako laittoi
eläessään itselleen, arkun lisäksi, jo hautakivenkin. Kymmenkunta
vuotta ukko sitä hakkaili, nakutellen nimet ja syntymävuodet, jopa
lopuksi luuli voivansa panna kuolinvuodenkin. Monella vanhalla
hyvällä rouvalla oli jo kuolinvaatteet valmiina odottamassa, valkeat
pumpulisukat ja kaikki.
Kuolemantapauksen edellä vanhat muorit toisinaan näkivät "kalman"
vaeltavan kuolintaloon, ja joskus taas koiratkin sen lähimailla
kolkolla ulvonnallaan ennustivat loppua. Kuolemanhetken saapuessa
omaiset kokoontuivat kuolevan ääreen hyvästille. Jotkut kutsuttivat
luokseen hyvän ystävänkin. Kapteeni Ståhlbergkin haetti hyvästeille
kapteeni Svanljungin ja puheli hänelle:
— Tunnen nyt päälläni, että kohta purjehdin Aaprahamin helmaan... ja
kiitän sinua, kun on niin paljon yhdessä kuljettu.
Ja puolen tunnin perästä oli vanha merenkävijä matkalla Aaprahamin
helmaan.
Mustan kuoleman käytyä puettiin koko talo valkeaan. Suurilla valkeilla
pellavalakanoilla peitettiin heti talon kaikki ikkunat, eteisen,
keittiön ja pihapirttienkin ikkunat, niin että jo uloskin näkyi, kuka
talossa oli vieraillut. Tällaisia "hautajaislakanoita", joiden keskessä
oli iso vastalaskos ja reunoissa leveät palteet reikäompeleineen, oli
talossa isot varastot. Paljon näitä sekä pienempiä "hautajaisduukeja"
tarvittiinkin, sillä paitsi ikkunoita, verhottiin kaikki huonekalutkin,
sohvat, pöydät, tuolit sekä taulut ja seinäpeilit lakanoilla ja
liinoilla. Kun vielä matot otettiin pois valkeaksi hangatulta,
maalaamattomalta honkalattialta, oli koko talo, mustassa murheessa
ollen, äänettömän, aavemaisen valkean vallassa.
Tämä valkeaan verhoaminen toimitettiin talossa heti, vaikka kuolema
olisi hapuillut pimeällä yölläkin. Friemanillakin olivat kaikki ikkunat
aamulla valkeina, kun patruuni oli yöllä kutsuttu pois. Ja koko viikon
päivät hautajaisten jälkeenkin piti lakanain olla samoilla sijoilla.
_Hybinetten Sofia_-mamselli, jonka äiti pesi ja puetti raahelaisia
tälle ilmalle, valmisti puolestaan kylän kansaa tuolle ilmalle.
Vainajat hän pesi ja puki ja "sveepasi" ensin ruumislaudalle, sitten
arkkuun. Valkeihin vainajat varustettiin, paitoihin, liinoihin ja
pumpulisukkiin. Reinin 18-vuotias Alice-mamselli, joka Tukholmasta
palatessaan vilustui ja sitten kuoli, puetettiin arkkuunsa morsiameksi.
Mutta komerssi tahtoi, että hänet on puettava frakkiin ja täyteen
herranpukuun, sillä "en taho olla yöpaita päällä Herran eesä". Joskus
pantiin arkkuun jotakin vainajan rakasta omaisuutta. Montinin rouva sai
mukaansa lastensa ja lastensalasten lähettämät kirjeet, ja viskaali
Lagerstamin arkkuun pistettiin rouvan valokuva sekä virsikirja.
Paitsi Hybinetten mamsellia, hoiti vainajia hautaan myöskin
_Ollenborgin_ mamselli, ja _Millalan Anna-Kreeta_ oli laitakaupungin
kansan arkkuun panijana. Hybinetten mamselli oli vaatettanut kymmeniä
vainajia ja laitellessaan monesti tullut niitä nuppineulallakin
pistäneeksi. Siksipä mamselli vanhana melkein kokonaan menetti kuulonsa.
Ensimmäiset viestit kuolemasta saatteli läheisimmille sukulaisille ja
ystäville talon palvelijatar tahi joku naisystävä sanoen:
— Viimeiset terveiset... se kuoli silloin ja silloin.
Mutta heti kutsuttiin taloon Kilian Mellberg, ja hän rupesi
kiireesti kirjoittamaan kuolinilmoituskortteja. Vainajan ystävä,
joku arvokas herra, joka valittiin "säädyn mukaan", naineille
nainut, leskille leski, nuorille nuori herra, mutta ei koskaan
naista, lähti kuljettamaan virallista kuoleman viestiä. Johan
Montinin kuolemansanomaa kuljetti pankinjohtaja Aspegren, ja Henrik
Soveliuksen sanansaattajana ajeli Ivar Frieman. Aamupäivällä 10—11
aikana, sanomakellojen parhaillaan kuuluttaessa surusanomaa, tapahtui
"murekorttien" jakaminen. Mustiin puettu "prännäri"-päinen herra
ajoi mustaan vaatteeseen verhotussa ajopelissä verkalleen pitkin
katuja, vieressään mustalla veralla päällystetty lipas, joka sisälsi
ilmoituskortteja. Sukulais- ja tuttavatalojen sekä muiden arvokkaiden
asuntojen kohdalla ajaja aina pysäytti hevosensa, ja ajoneuvojen
sivulla kulkevat poikaset juoksuttivat ilmoituskortin taloon, kumpikin
omalle puolelleen katua. Näin mustat ajoneuvot mustine herroineen
kiersivät "murekorteilla ympäri" kuolemaa kuuluttaen, ja koko ajan
kirkonkellot pauhasivat. Pienen kaupungin yllä tuntui liikkuvan
kuoleman varjo.
Kellojen soidessa tulivat jo ensimmäiset, läheisimmät surunvalittajat,
ja sitten seuraavana päivänä muutkin, naiset mustissa silkeissään
ja herrat frakkiin puettuina. Kirsikkaviiniä, bischoffia ja punssia
vieraille vain tarjottiin.
Muuan päivä pidettiin ruumista sisällä, kunnes se saatiin arkkuun.
Catharina Friemaniile oli laitettu kamari "ruumishuoneeksi": seinät
kokonaan verhottu valkealla ja katon rajaan vedetty mustaa orleanssia
sekä poikki seinien alas orleanssisuikaleita kuin pylväiksi.
Tavallisesti vainaja sitten sai levätä jossakin makasiinissa, talvella
useita päiviäkin, että ehdittiin valmistautua hautajaispitoihin.
Johan Montiniakin säilytettiin yksitoista päivää ja haudattiin hänet
syntymäpäivänään 21. joulukuuta.
Tuli suuri hautauspäivä. Jo paria päivää ennen ajoi sama musta herra,
joka murhekortteja jakoi, samoilla synkillä ajoneuvoillaan ympäri
kaupunkia jakaen hautajaiskutsuja. Kilian Mellbergin käsialaa nekin
olivat, ja saatettiin niissä sanoa:
"Demoiselle Janica Frieman
behagade med sin närvaro
behedra min aflidne Moders
begrafning Tisdagen d. 17 april 1855
kl. 4 Em. M.A. Sovelius.
Samt passera afton".[15]
Suomalaisille arvohenkilöille voitiin viedä suomalainen kutsu. Niinpä
seppämestari Sarkkila sai kutsun Conrad Branderin hautajaisiin ja
kutsukortissa sanottiin:
"Seppä Johan Sarkkinen
Kuttutaan saattaan meiän
vainaja rakastettua isä
hänen lepo-kammion
Tuorstaina se 4 p. Maalis:
kuuta 1880 Kello 11 a.p.
Selina ja Axel Brander".
Kutsuttuja oli portilla vastaanottamassa murhekorttien ja kutsujen
kuljettaja-herra merkiten nimiluetteloonsa heti jokaisen tulijan. Ja
kaupungin parhaat saapuivat synkän mustina ja juhlallisina. Kilian
Mellbergkin saapui Marioineen sanoen, että tämä on hänen "närvaronsa".
Mutta kuoleman talon omat eläjät eivät tulleet vieraitaan vastaan,
vaan istuivat kuin aaveina "i sorgen" kaameannäköisessä valkoisessa
hämärässä. Vanhemmat istuivat vierekkäin pitkällä sohvalla, ja
heidän sivuillaan sohvalla sekä edessään jakkaroilla ja mataloilla
pallituoleilla nyköttivät perheen muut jäsenet ja lapset. Istualtaan
he tervehtivät tulijoita vain äänettömällä hiljaisella nyökkäyksellä.
Herrat olivat mustassa puvussa valkeine "vekattuine" etumuksineen,
ja valkeat tarlatani-mansetit, "punjet", oli vedettyinä hihansuiden
ylitse. Mustissa olivat naiset ja lapsetkin, mutta edessä oli valkea
tarlatani-esiliina sekä kaulassa leveä monikertainen tarlataninen
kaulus; rouvien päässä oli valkea pitkänauhainen tarlatanimyssy. Olipa
entiseen aikaan lesken pään peittona ollut valkea salvetti, niin että
hän istui kokonaan hupussa. Mitä suurempaa surua kannettiin, sitä
leveämpi oli esiliinan helmapalle ja sitä useammankertainen kaulus.
Eikä mitään punaista taikka värikästä saanut olla puvussa, yksin
piiloisa punainen paidannappikin oli otettava pois.
Kahvia leivosten kanssa tarjottiin vieraille ennen haudalle menoa.
Mutta oman talon väki ei saanut nauttia ei kuivaa ei märkää, vaan istua
vain äänettömässä surussaan "förmakin" pitkällä sohvalla.
Puolipäivän vierähdettyä mentiin haudalle, mutta ennenvanhaan
toimitettiin hautaus tavallisesti iltapäivällä 3—4 tienoissa. Parhaita
patruuneja kannettiin paareilla kotoa Haaralan hautausmaalle asti.
Jotkut jo kuolemaa tehdessään sanoivat:
— Pitää paareilla kantaa... ei saa kärryillä jyryyttää.
Omat työmiehet, timperit ja merimiehet olivat kantamassa patruuniansa
ja tekivätkin sen suurella hartaudella. Samoin taas parhaimpia
kapteenejansa vanhat merimiehet olivat itse kantamassa viimeiseen
lepoon. Pitkän matkan takia piti olla "tuplaset" kantajat, kahdeksan
ja kahdeksan, jotka vaihtoivat vuoroaan kaupungin laidassa maantielle
tultaessa. Silkkihattu oli kantajaukoilla päässä, ja talon puolesta
annettiin kaikille valkeat hansikkaat sekä rupla rahaa. Saivatpa
kantajat vielä illalla talossa kahvit ja juomiset, Franzéninkin
peijaisissa Langin talossa oli juotavaa "kaikesta sortista", niin että
miehet saivat päänsä täyteen.
Tavallisesti oli tie kotoa hautausmaalle asti kuusenhavuilla
valmistettu vainajan tieksi. Hyvä oli silloin vainajan hänelle
omistettua metsän viheriää myöten vaeltaa viimeistä matkaansa. Vanha
Svanljungin Karin-rouvakin, Friemaneja lähtöisin, määräsi jo eläessään,
että pitää tie havuttaa, muuten —
— Jos ei panna havuja, tulen kotona käymään!
Havutettua maata astuttiin vainajan kanssa, ja muun saaton edellä
kävi kaksi kaupungin komeinta herraa, kumpainenkin kantaen pitkää
"prestavia", suruharsoon käärittyä sauvaa. Tohtori Aspelinia
haudattaessa 1888 Soveliuksen veljekset, komerssi ja Henrik, olivat
sauvojen kantajina, "ja ne oli rontit pojat... voi että ne astu
komiasti!" Kun merikapteenia kannettiin multiin, oli hänen arkullaan
hänen ohjaamansa laivan lippu, Hautausmaan portilta kannettiin vainaja
haudalle vartavastisilla "likhandukeilla" ja niillä laskettiin
hautaankin. Eikä seppeleistä tiedetty mitään. Miltei koko kaupungin
mieskansa oli mukana hautausmaalla, toiset kutsuttuina, toiset
kutsumatta omasta halustaan isoa patruunia saattamassa. Mutta oikein
vanhaan aikaan, toistasataa vuotta takaperin, oli postimestari
Friemanin rouva, Catharina, joka kuoli 1809, viety Kirkonmäen
kalmistoon tulisoihtujen valossa.
Kirkonkellojen soidessa vainaja vietiin ja peitettiin Haaralan multiin.
Joskus sattui kaksikin Manalle menijää yhtaikaa samalle matkalle,
niinkuin Forsmanin Fiija ja Hjerpen Johanna, jotka kiiruhtivat sinne
samalla soitolla. Se ei kyllä ollut oikein soveliasta, sillä Johanna
oli vähän vajavainen.
Haudalle kelpasivat entiseen aikaan, 1850-luvulle asti, vain miehet,
mutta eivät ensinkään naiset, eivät omaiset, eivätkä vieraat, vaikka
haudattava olisi ollut naishenkilökin. Miehet vain saivat vainajaa
kantaa ja saatella sekä peittää maan multiin.
Kuolintalon kansa istui taas samassa valkoisessa hiljaisuudessa, kun
hautausmaan kävijät saapuivat ja kävivät ovella kumartaen sanomassa
terveisiä haudalta. Ja siinä kotiväki edelleenkin vain istui ja
äänetönnä katsoi, kun vieraille tarjottiin talon parhaita. Annettiin
ensin kahvit vehnäleipineen ja sitten tuotiin makeat "ransviinit" ja
bischoffit, tarjottiin myöskin tavattoman suuria sokerileivoksia ja
"struuvia", jotka olivat leveitä kuin kohtalaiset lautaset. Ne eivät
mahtuneet enää muualle kuin isoihin nenäliinoihin, jollainen olikin
joka vieraalla matkassaan. Saatiin vielä hienoissa venetsialaisissa
lasiastioissa kahdenlaatuista sylttiäkin, punaista ja keltaista.
"Trakteerskat" _Oravan Anna_ ja _Engmanska_ olivat tavallisesti
tarjoomassa, ja he veivät talonhyviä niillekin kutsutuille, jotka
eivät voineet tulla pitoihin. Mutta förmakin pöydällä oli kaunis
posliinimalja, "konfektikori", hienoine konfekteineen, ja sen piti
vieraiden lähtiessä olla yhtä täyteläisenä kuin alussakin. Vain
lähimmille sukulaisille ja vaivannäkijöille annettiin ruokaa, ja
"kokkina" oli _Matkliinska_. Mutta entiseen aikaan oli kaikki
peijaisvieraat ruokittukin.
Herroille oli eri huoneeseen, tavallisesti saliin, katettu korea pöytä
viineineen, rommeineen ja punsseineen, ja sen ääreen herrat jäivät
istumaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut vieraat jo olivat
poistuneet. Jossakin toisessa kamarissa sentään merimiehet samoin
istuskelivat pöydän ääressä hautajaishyviä maistellen,
Koko kaupunki jo nukkui, ja kadutkin nukkuivat. Kylmä kuu saattoi
vain vaisuna katsella, kun kuolemantalon portista, josta vainaja oli
äsken havuista tietään vaeltanut, mustia isoäänisiä kulkijoita lähti
astelemaan kaupungille, toiset käyden pitkin katuja luovailemaan,
jotkut taas vain "snedaten" kadun poikki omalle puolelleen. Ja jostakin
etäältä pimeydestä kuului huutavan ääni:
— Kello on jo... lyöönyt... lyöönyt!
Sivistystä ja seuraelämää.
Meren rannan pieni kaupunki oli jokseenkin syrjässä suuren maailman
valtateistä. Harvoin sinne eksyi vieras vaeltaja. Raahe sai enimmät
aikansa elää vain omissa oloissaan ja kaikessa rauhassa tehdä töitään.
Laivavarvissa kirveet ja vasarat kalkuttelivat, Pikimäellä höyrysi
pikipata, kotipirteissä paukkuivat kangaspuut, ja patruunit hoitelivat
suuria asioitaan, milloin kotikonttorissa milloin varvissa. Ja kaikki
meni hiljalleen vanhaa latuansa.
Sattui kyllä joskus sellainen merkkitapaus, että itse maan hallitsija
vaelsi katsellen pienimpiänsä ja tullen Raaheenkin. Siitä on jo yli
sata vuotta, kun Aleksanteri I kävi kaupungissa, mutta hyvin ja
kunnialla pieni kaupunki otti vastaan maan suuren isännän ja piti
häntä vieraanaan. Koko kylä paneutui parhaimpiinsa, vanhat harmaat
talot maalattiin, kadut siistittiin, lehmät ja siat, jotka olivat
ennen omissa valloissaan kuljeskelleet kaduilla niinkuin muutkin
kaupunkilaiset, lähetettiin pois koko kylästä. Fredriksberg ja Palinin
muurarin talo, ensimmäiset talot Pohjantullista tultaessa, puetettiin
lehtipuilla verhoten juhla-asuun. Pohjantulliin rakennetun kunniaportin
viereen tuotiin Ollinsaaresta kruununvouti Gabriel Bergbomin
fortepiano, jolla Bergbomin nuori mamselli soitti Napoleonin marssia,
juuri kun keisari ajoi portista kaupunkiin. Maan isää katsomaan tullut
kaupungin ja maaseudun kansa juoksi huutaen ja hurraten tien vieressä,
vanhat muoritkin olivat mukana, ja pienet poikajullit pulikoivat
joukossa ihan keisarin viereen tunkeutuen. Rikkaan raatimiehen Johan
Friemanin taloon, joka nykyään on kansakouluna, Isontorin laitaan,
saatettiin suuri vieras suurella riemulla. Talon emäntää ja tyttäriä
keisari tervehti kädestä, ja suuteli kolmivuotiasta pikku Janikaa
otsalle.
Ei kyllä muita vieraita toki näin juhlallisesti otettu vastaan, vaikka
hyvillään kaupunki oli, jopa ihan virkistyi, milloin vain jokukaan
outo matkamies ajoi tulliportista sisään. Varsinkin talvella oli
matkamies tervetullut. Silloinhan elettiin kuukausimääriä lumen ja
jään ympäröiminä, maantiet lumikinoksissa, suuri meritie jäässä,
eikä juuri muita nähty kuin oman kylän tuttuja kasvoja. Niinpä aina
sattui, kun vain joku matkustaja aisakelloineen ajoi kaupungin halki,
että uteliaina hyökättiin ikkunaan katsomaan: "Kuka, kuka tuli?"
Lähetettiinpä palvelustyttö Lindbergin kievariin ottamaan selvää,
kuka matkamies oli, mistä hän tuli ja mihin meni, ja kauanko hän
aikoi viipyä kaupungissa. Muuan kauppias, jolle ei tullut mitään
sanomalehteä, oli niin utelias, että keskellä yötäkin, kun kuuli
aisakellon helinän, herätti poikansa ja lähetti Lindbergille, jotta —
— Mene kuulemaan, kuka se on... ja kuuluuko mitään uutta?
Varsin hauskaa oli, milloin joku sukulainen taikka tuttava tuli taloa
tervehtimään. Ilosta huudellen riennettiin vierasta vastaan.
— Gu'da'... gu'da'... Välkommen, välkommen![16] tervehdittiin joka
taholta, isännän lisätessä heti perään:
— När reser bror?[17]
Vähästä pahastuva vieras olisi kyllä saattanut isännän kysymyksestä
loukkaantua ja ruveta heti kiskomaan turkkeja päälleen, mutta tiesihän
hän ennestään, ettei kysymys tarkoittanut sen pahempaa kuin että
talo osaisi vieraansa mukaan varata kirjeitä ja pikku lähetyksiä
tuttavilleen. Saattoipa isäntä toimittaa vieraan matkassa rahoja sekä
tärkeitä papereita asiakkailleen.
Postikin kyllä kulki kerran, pari viikossa, mutta raahelainen seurasi
mieluummin ikivanhaa yleistä tapaa käyttäen matkamiehiä postimiehinään.
Eteläntullista maantietä myöten etelänposti aisakelloissa ajaa
helkytteli, aikaisemmin vain kerran viikossa, sitten jo kaksi kertaa
ja viimein kolmestikin. Postin tulo oli aina iloinen asia, ja hauskaa
oli, kun kaupungin punaperuukkinen posteljooni, _Westerback_, kantoi
taloon maailman kuulumiset. Yksinään Westerback huolehti koko kaupungin
postinkannosta, ja kopeekka piti hänelle maksaa kirjeestä sekä ulkomaan
kirjeestä kaksi. Mutta entiseen aikaan ei Raahessa ollut postinkantajaa
ollenkaan. Aikoinaan kun sitä puuhattiin, vanha Johan Lang ankarasti
vastusti asiaa, äkäillen:
— Jopa olette laiskoja! Kohta pitää olla teillä suksentervaajatkin!