jotka etupäässä kuuluivat naisväen virkatoimiin. Oli sellaisiakin
suurtöitä kuin aina syksyin, keväin toistuva monipäiväinen pyykinteko
sekä kankaiden ja vaatteiden valmistus. Joka talossa kehrättiin
kuin parhaassa maakylässä. Kehrättiin pellavaa, suutarinlangat ja
ompelulangatkin kehrättiin kotona, joskus puuvilloistakin hyristettiin
pumpulilankaa, puhumattakaan omien paksuhäntäisten lampaiden villoista.
Tohtori Ehrströmin rouvakin istui useasti rukin ääressä virutellen
hyppysissään villalevettä, ja kauppias Lauraeuksen tytär kutoi kahta
sukkaa yhtaikaa. Rikkaan porvarinkin talossa saattoivat kangaspuut
paukkua, ja joskus itse talonrouvan nähtiin jo aamuviideltä istuvan
kangaspuissa kutomassa "traasmattoa". Kymmenin, sadoinkin kyynärin
kudottiin pellavakankaita, liinaa ja hurstia, pukuvaatetta ja vahvaa
sarkaa talven tarpeiksi. Ja pellavakankaat valkaistiin keväthangissa,
tavallisesti Ollenborgin laajalla pihamaalla.
Kotoisista kankaista valmistettiin kotoisin voimin arkiset ja
tavalliset naisten ja lasten puvut, kotona ommeltiin ja omatekoisin
pitsein koristeltiin liinavaatteetkin. Kovimmissa kiireissä kutsuttiin
ompelija auttamaan, _Klaaven Kreeta_ useinkin kulki taloissa
liinavaatteita ommellen. Eikä ollut silloin ompelukoneita, silmineula
taikka Reinin kaupasta ostettu "sarananeula" oli parasta konetta, ja
toimeen tultiin; oikeinpa pelättiin, kun ruvettiin saamaan koneita,
että työ loppuu kesken. Fagervikin rouva kyllä ompeli ja ompelutti
käsin vielä sittenkin, kun kaikilla muilla jo oli koneet. Ei eukko
huolinut koneesta, eikä uskonut sellaisen päristäjän kunnolliseen
työhön. Fagervikin rouva olikin oikeata vanhankansan perua, sellainen
muori, joka vain poltti kynttilää eikä suvainnut talossaan ainoatakaan
lampputuijua, vaikka naapurit kuinka olisivat niitä kiitelleet.
Olipa muori niinkin itsepäinen, ettei kertaakaan astunut jalallaan
Isolletorille sen jälkeen kuin se hänen mielestään pilattiin Pietari
Brahen patsaalla.
Arkisiin töihin pyhäpäivä toi pienen pysäyksen, jolloin raahelainen
kävi kauniissa kirkossaan sanaa kuulemassa. Mutta "körttiset" olivat
niin hartaita sanaan, että halusivat sitä kuulla joskus arkipäivänäkin.
Pastori Toppelius oli heidän mieluisa saarnamiehensä, ja myöskin
timperi _Hirvaskari_ oli ahkera sananselittäjä. Jurvelinin rouvan
luokse usein kokoonnuttiin seuran pitoon. Sinne saapuivat ainakin
Juthströmin mamsellit, Björnströmin rouva, Lackströmin rouva ja
Björkqvistin rouva, tulipa toisinaan körttipukuisia maanäijiäkin. Mutta
maailmanlapset moittivat körttisiä ylpeiksi, sanoen, etteivät he "piä
toista ihmistä minnää, kun ei heillä ole rakkautta". Laestadiolaisuus,
Lapin kautta kulkeutunut kristillisyys, sai Raahessa sieluja jo ainakin
40—50 vuotta sitten, ja vanha _Westerback_, postinkantaja, piti omia
evankeliumi-seurojaan, milloin vain kansa kokoontui, arkena tahi
pyhänä. Ukko toimitti "Nuorukaista", laulatti siihen painattamiaan
virsiä ja saarnasi siitä kohdasta pyhää kirjaa, mikä milloinkin sattui
eteen avautumaan.
Maata ja merta viljelevässä kaupunkitalossa tarvittiin useita
palvelijoita, sekä "piikoja" että "trenkejä", oman kotoisen väen
apuna. Ympärysseuduilta maakunnasta, aina Haapavedeltä, Haapajärveltä,
Pyhäjärveltä ja Savonkin mailta, niitä kulkeutui kaupunkiin etsimään
parempia päiviä ja parempia palkkoja, tuoden rantakylään yhä ja yhä
tuoretta maan voimaa. Jo juhannuksen edellä ja ennen heinäntekoa niitä
tuli, pari kolmekin samassa matkassa, "uulosseelit" mukanaan, tytöillä
koreat huivit päässään, katselemaan palveluspaikkaa ja ottamaan pestiä
ruplan, pari. Vanha laulukin kertoo piikatyttöjen ensi tulemisesta:
"Kun he tulevat kaupunkiin,
katua pitkin he kävelevät
ja uulosseeliä näyttelevät,
jos joku ottais piikaksi:
eli lapsenlikaksi".
Saivat siinä raahelaiset katsella ja valita. Vanha Johan Lang pani
renginkokelaan syömään. Jos renki pisteli kuin mies ruokaa säälimättä,
oli se hyvä merkki, mutta jos hän vain vähäisen maisteli, patruuni ajoi
rengin pois sanoen:
— Joka ei syö, ei se jaksa tehä työtäkään!
Åkerin muori ihastuen kehuskeli muuatta pyhäjokista renkiä:
— Kyllä se on parempi kuin tavallinen trenki, kun se puhuu papasta ja
mammasta.
Raahen tyttäret taas arvostelivat renkiä omalla tavallaan:
"Aljetaanpa laulella
trenki-retkuloista:
toiset heist' on sieviä,
toiset ketkuloita.
Kun heitä pyhänä kattoopi,
niin herroja he ollaan,
vaikka eilen olivatkin
sontatunkiolla".
Parhaimmat palvelijansa Raahe sai lähimailtaan naapuristosta.
"Pyhäjoelta ja Kalajoelta
parhaat piikat ja trenkit,
Pattijoelta parhaat
luuvat ja pesimet".
Sen olivat jo vanhat raahelaiset tulleet näkemään. Varsinkin
pyhäjokiset oli tunnettu reippaiksi ja taitaviksi käsitöiden
tekijöiksi, haapavetiset taas olivat mainioita tanssimaan. Raahen
omatkin tytöt menivät palvelukseen kylänsä "herskapeille", koska siinä
"pääsi etteenpäin", mutta soopankokki esim. pysyi aina soopankokkina.
Käsitöitä palvelijan pitikin hyvin osata, renkien puutöitä ja piikojen
kehräämistä sekä kankaankudontaa. "Köökikamarisa" piiat saivat
välitöinään kutoa pellava- ja pumpulikangasta ja puolivillaista, ja
kesäisin vartavastinen "kesäpiika" istui saunakamarissa kangaspuita
paukuttaen. Monella metsien takaa tulleella tytöllä oli matkassaan
oikeat tavat kankaan kutomisessakin. Loimia he kiersivät tukille
sananpuhumatta, etteivät ne sitten kudottaessa katkeilisi, ja
loimiketjun, "likan", pitäjää he tukistivat, etteivät kuteet loppuisi
kesken.
Navetassa saivat maalta tulleet "tolvanat" ensi aluksi "karjapiikoina"
lehmien kanssa seurustella ja opetella kaupungin tapoja, ja olla
myöskin ulkotöissä pellolla, siivota huoneita ja pestä pyykkiä,
niin että nahka sormista lipesi. Korotettiin sitten jo parhaimmat
"köökäreiksi" ja taas kaikkein taitavimmat ja siisteimmät ylennettiin
"sisäköiksi" eli "neittyiksi", joka oli korkein virka, mihin
palvelustyttö saattoi päästä. Neitsyen piti jo osata, paitsi parhaitten
ruokien ja juomien valmistusta, myöskin "stryykätä" patruunien
kaulustoita sekä "stärkätä ja stryykätä" rouvien ja mamsellien
ihananvalkoisia yhdeksiä alushameita, ommella liinavaatteita, vieläpä
oppia ruotsia niin paljon, jotta saattoi käydä ilmoittamassa kylän
rouville ja mamselleille emäntänsä kahvikutsuista.
Suuri ei suinkaan ollut palkka, jota maakunnan nuori kansa lähti
kaupungista hakemaan. Eilolan ukkokin, joka Langin talossa palveli
parikymmentä vuotta kolmea polvea, sai aikaisimpina vuosinaan 25
ruplaa vuodessa sekä puoli vuotaa kenkänahkaa. Naispalvelijat saivat
navetassa käärimisestään 40—50 markkaa vuodessa; siten maksettiin
heille jo kuusin-, seitseminkymmenin, joskus kahdeksinkin. Kaikkein
parhaat neitsyet ansaitsivat 90 markkaa. Pietilän Lovisa ei kyllä
ottanut koskaan enempää kuin 50, vaikka olisi annettukin, ja siitäkin
Loviisa teki vielä säästöjä vanhanpäivän varoikseen. Jouluiloa
tuotettiin palvelijoille palkan lisäksi vielä viidellä, kymmenellä,
viidellätoistakin markalla. Ja Montinin "pappa", leikatessaan lattialla
suurta lehmänvuotaa mamselleille "mustankengän" nahoiksi, leikkasi
samalla palvelustytöillekin kenkänahat. Kova oli työ ja päivät pyöreät,
eikä arkinen viikko antanut vapaita iltoja. Pyhinä vain palvelijat
saivat vuoroisin — rikkailla patruuneilla saattoi olla pari, kolme,
neljäkin renkiä ja yhtä monta piikaakin — käydä kirkossa ja kylässä.
Mutta oli joitakuita sellaisiakin palveluspaikkoja, joista harvoin
pääsi kirkkoonkaan.
Palvelijain pirtissä pihan takana piiat ja rengit asustivat. Siellä
omassa pirtissään he söivät ateriansakin, tavallisesti aina tuntia
ennen kuin isäntäväki ja usein eri ruokiakin; ja kahvia annettiin
palvelijoille vain aamuisin. Vain Johan Langilla entiseen aikaan oli
isäntäväki ison keittiön suurpöydän ääressä syönyt samalla kertaa koko
talonväen kanssa, Montinilla oli aina päivällisen toinen ruokalaji
yhteistä renkituvan kanssa, mutta Ahlqvistin "nuuka" rouva keitätti
palvelusväelleen huonompaa ruokaa sanoen vain: "Kyllä se pakeille
kelpaa!" Catharina Sovelius pani palvelustyttönsä ja neitsyensä syömään
seisoallaan, ja aamuisin ajoi heidät ulos talvipakkaseenkin pesemään ja
kampaamaan, etteivät huoneita sotkisi.
Kunnolliset palvelijat pysyivät kunnon paikoissa vuosikausin,
kymmeninkin vuosin. Pietilän Loviisakin palveli tohtori Staudingeria
20 vuotta ja sitten apteekkari Jurveliusta 42 ajastaikaa. Ja Loviisan
äiti pysyi Henrik Soveliuksella kymmenin vuosin samoin kuin isäkin
Kivi-Soviolla. Maria Rönnfors taas palveli Langin talossa 56 vuotta.
Tällaiset uskolliset palvelijat luettiin jo talon perheeseen, vieläpä
heidän lapsensakin olivat kuin talonväkeä. Moni vanha palvelija sai
talossa oman huoneenkin. Monivuotisille kunnon palvelijoilleen hyvä
talo toimitti "gratulit" ja häät, jos he talossa palvellessaan menivät
naimisiin. Talon rouva tyttärineen puetti morsiamen "kruunuihin ja
kransseihin ja slöijiin". Suvun palvelusväki ja morsiusparin tuttavat
ja sukulaiset kutsuttiin pitoihin, ja vehnäskahvit tarjottiin
vieraille. Saivatpa vieraat talon salissa pitää piiritanssiakin
talonrouvan tahi mamsellin soittaessa "portupianoa". Pois lähtevälle
palvelijalle talonrouva antoi vanhoja vuodevaatteita ja muita
taloustavaroita oman kodin avuksi.
Talolle ja palvelijallekin oli kunniaksi, mitä kauemmin oltiin yksissä.
Mutta talon häpeä oli ja häpeäksi sen otti palvelijakin, jos kesken
vuotta piti lähteä pois palveluspaikasta, Eikä se ollut luvallistakaan.
Vain Branderilta palvelijat saivat, jos tahtoivat, lähteä pois kesken
aikansa, eikä siitä seurannut heille sen pahempaa, Mutta siellä saattoi
renkikin menettää silmäinsä valon, niin että voi erehdyksessä valjastaa
isännän hevosen aisoihin nurinpäin, "kun ei ollut saanut rasuaa monneen
viikkoon".
Kaupunkikotinsa lisäksi moni Raahen porvari pystytti itselleen
kesäisen asumuksen jonnekin syrjään meren rannalle, saadakseen sinne
"paeta" kaupunkinsa arkipäiväisyydestä. "Kesämajoiksi" raahelainen
näitä kesäkotejaan nimitti, ja venekyydillä sinne kulki, jopa lopulta
1880-luvulla pienellä höyrylaivallakin, Wegalla. Aamulla jo kuudelta
piti joutua konttoriin ja illalla vasta kahdeksan aikana laskettiin
vapaaksi. Ensimmäisen kesämajan lienee rakennuttanut pormestari Hildén
Kraaselin saarelle, sitten 1870-luvulla Henrik Montin sai majansa
Suenreiän rannalle. Ensimmäisiä oli myöskin Johan Candelinin, sitten
Johan Soveliuksen omistama, Kalajoen markkinapaikalta tuotu kesämaja
Pirttiniemessä. Vanhoja oli myöskin Henrik Soveliuksen komeapuistoinen
"Rosenlund" laivaveistämön tienoilla sekä Reinin "Bellevue"
Maivaperässä, Matti Junellillakin oli pieni "fiskarstugansa"
Maivaperässä ja Möllereillä varvin lähellä melkein meren päälle
pystytetty "Fåfängan". Täällä "Fåfänganissaan" Möllerin pappa ja mamma
kesänsä elelivät, pieni pappa Möller kauniina päivinä istuskellen
veneessä ankeriaita onkimassa ja iso mamma Möller pitäen huolta seinien
salalokeroistaan, joihin oli piilottanut hopeatavaransa.
Perhejuhlia.
Perhejuhliakin Raahe joutui aina silloin tällöin viettämään.
Nimipäivät nousivat talon isännän ja emännän eteen joka vuosi
uudelleen, samoin syntymäpäivät, sekä sitten aina muitakin tärkeitä
tapauksia. Nimipäivinä saapuivat parhaat ystävät ja tuttavat
onnentoivotus-käynnilleen, ja heitä varten oli varustettu joskus
niinkin suuri "krinkeli", että leipurimestarin täytyi sohvan kannella
kannattaa se tilaajalleen. Syrjäpuolen eläjätkin juhlivat nimipäiviänsä
laittaen vehnärinkelin ja marjanvarvuista "kranssin" pöydälleen.
Mutta suurimpia ja valoisimpia perhejuhlia olivat häät, semmoiset
pikku kaupungin suurporvarin, patruunitalon hääjuhlat, joita vietti
kuin yhtenä perheenä koko kylä, keskikaupunki juhlien kutsuttuna talon
suurissa saleissa, laitakaupunki taas vankkana taustajoukkona seisoen
turulla ja täyttäen pihat ja kadut, mutta silti yhtä suurella ilolla
ja innolla ottaen osaa juhlaan kuin saleissa hääpuvuissaan liikkuva
hääkansakin.
Omasta tutusta rantakylästään raahelaiset tavallisesti löysivät
toisensa. Pienestä pitäen oli nähty ja tunnettu, laskettu jääkelkalla
Pitzéninmäkeä ja monet kerrat jo tavoiteltukin toisiaan Härkätorilla
enkkaa juostessa, ja sitten jo salassa nykitty päivänkakkaran lehtiä
arpoen: "Han älskar, af hjärtat..." Yhä enemmän tuttavaksi oli tultu
rekiretkillä, Ilolinnan huveissa ja monissa tanssiaisissa. Niinpä
olikin koko kylän porvaristo monikertaan seulottu sekaisin, ristiin
ja rastiin, niin että kaikki parhaat porvarit olivat keskenään
sukulaisia, milteipä koko keskikaupunki kuin samaa suurta sukua. Kadun
ylitse vain nuoret katselivat toisiaan, jopa joskus niinkin kuin
entinen Johan Sovelius, joka rantatalonsa ikkunasta ihaili kaunista
serkkuansa, Catharina Freitagia, ja tahtoi hänet tuoda suurtalonsa
emännäksi. Mutta vaikka kuningasta myöten anottiin, eivät serkukset
saaneet liitolleen lupaa. Kaihoten he saivat yhä edelleenkin katsella
toisiaan. Ja katselivat koko elämänikänsä. Ikkunansa ääreen, pöydän
viereen ryntäilleen, vanha Johan yöllä kuolikin, ja kerrotaan, että
vielä jälkeenkinpäin hänen haamunsa joskus nähtiin liikkuvan vanhassa
viheriäisessä talossa ja istuvan ikkunan ääressä katsellen Freitagiin
päin.
Mutta kaikki eivät kiintyneet yhtä onnettomasti kuin vanha Johan
kauniisiin serkkuihinsa, vaan monet löysivät kotikylästään ja kadun
toiseltakin puolen etäisempiäkin "kussiineja" taikka vielä vieraampia,
joita saattoi yritellä. Pari vuotta nuoret voivat olla kihloissa, ensin
salaisesti, sitten julkisesti. Kihlajaisten jälkeen jo uskallettiin
mennä kadulle kävelemään "profgangia", ja silloin koko kaupunki katsoi.
Rämisten avautuivat ikkunat ja kuului huuto ja hurraus ja onnentoivotus,
Kihlajaispäivään olivat nuoren neidon vapaat, huolettomat päivät
päättyneet. Alkoi heti ankara kapioitten laittaminen. Itse sai tytär
ommella ja kutoa, minkä ennätti, kotiväen ollessa apuna ja hankkien
apua kylältäkin. Mutta vanhaan aikaan oli hyvin vaikea saada taitavaa
apulaista valmistamaan hienoja neuletöitä, pitsejä ja koruompeluksia,
sillä kukaan ei tahtonut ruveta tekemään työtä "rahan eestä". Vain
joku vanha mamselli uskalsi ommella, mutta hänkin sillä ehdolla, ettei
"kellekkään saa sanua".
Perjantai oli pappilapäivä. Morsiamen isän kanssa sulhanen siellä kävi,
ja sitten nuori pari kulki sukulaisperheissä ilmoittelemassa, että ensi
pyhänä... Silloin nuorten aikomus julistettiin koko seurakunnalle.
Asianomaiset eivät itse olleet sitä kuulemassa, mutta sitä tarkemmin
kuunteli koko temppeli. Vasta kolmantena pyhänä nuoretkin kävivät
kirkossa kuulemassa nimensä mainintaa. Ensimmäisenä kuulutuspäivanä
oli morsiamen kotona "gratulit". Tuttavat ja sukulaiset tulivat
onnittelemaan ja tuomaan lahjojaan: morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja,
joskus mattoja ja ryijyjäkin, joita voi sitten käyttää vihittäessä.
Sulhanenkin lahjoitti hienoja koristeita, rintaneulaa, rannerengasta,
kultaketjua, jotka toisinaan olivat arvokkaita sukuperintöjä. Ja
morsian esiintyi kesällä kesänkukkasia, tahi talvella Haggrenin
mamsellin näpertelemiä tekokukkia tukassaan. Sitten pitkin viikkoa kävi
talossa onnittelijoita. Mutta jos nuori pari kuulutuspäivänä lähti
pakoretkelle, ajelemaan "Haapakirnuun", oli se merkkinä, ettei menty
onnittelemaan.
Raahen uusi raatihuone oli tavallisesti raahelaisten häähuoneena,
Siellä oli suuri sali ja isoja kamareita, joihin koko kylä mahtui
iloitsemaan. Jo ainakin kolmea, neljää päivää ennen pantiin talon
"puukhollari" juoksuttamaan hääkutsuja ympäri kaupunkia. Jokaiseen
kutsu taloon hän jätti "knipun", jossa jokaiselle aikuiselle
oli oma kutsukorttinsa — joskus vain pieni sievä, korkokuvalla
koristettu paperilappunen — Kilian Mellbergin kauniilla käsialalla
kirjoitettuine hääkutsuineen. Hääpäivän edellisenä iltana morsiusneidot
ja sulhaspojat, "tärnat" ja "marskalkat", joita oli kymmenen,
kaksitoistakin paria, kävivät "sitojaisissa" morsiamen talossa:
sidottiin morsiamelle myrteistä "kruunut ja kranssit" sekä sulhaselle
myrteistä ja oransseista seppele rintaan ja sulhaspojillekin pieni
"kranssi". Asiaa harrastaessaan nuoret väliin heittivät leikiksikin:
juostiin enkkaa, pyörittiin piirileikkiä ja taas kysyttiin: "Är du nöjd
med din granne?"[12]
Tämä olikin seuraavan päivän pääteksti, tätä samaa pappikin tuli
nuorelta parilta kysymään. Morsian puettiin valkeaan silkkiin pitkine
"sleepeineen" ja "slöijoineen", kruunuineen ja seppeleineen. Hääpukuun
oli jokainen sukulainen, sulhanenkin, käynyt pistämässä muutaman
ompeleen.
Vihkiminen toimitettiin kuuden, seitsemän tienoissa illalla; entiseen
aikaan se oli tapahtunut jo neljän, viidenkin aikoihin. Salissa
jo sulhanen odotteli, kun morsiamen isä sulhaspoikain kanssa toi
morsianta, jota uskollinen kymmenlukuinen neitosparvensa parittain
seurasi. Kauniina morsian astui hääsaliin, punastelevana, kukilla
koristeltuna hentona kukkasena, kädessään sulhasen lahjoittama
valkoinen ruusu- tai liljakimppu. Suuri komea matto helmillä
kirjailtuine morsiuspalleineen tahi -tyynyineen oli asetettu lattialle.
Morsiusneidot asettuivat parittain suojattinsa lähelle, muuan pidellen
hänen hansikastaan. Ja morsiamella oli vielä kädessään avattuna iso,
jonkun hyvän tädin tai ystävättären lahjoittama morsiusnenäliina,
kauniisti koruommeltu, nimikirjaimilla koristettu ja leveällä
pitsireunalla ympäröity vaatekappale. Olipa entisillä sulhasillakin
kädessään kaunis nenäliina. Seisoessaan vihillä Lovisa Frosteruksen
kanssa piti kauppaneuvos Franzénkin kädessään isoa, morsiameltaan
saamaansa kirjailtua nenäliinaa; "ja se oli oikein komiannäköstä, kun
Franzénilla oli sellainen".
Vihkimisen jälkeen vieraat onnittelivat nuorta paria juoden heidän
maljakseen viiniä tahi samppanjaa. Kilian Mellbergkin, hääkutsujen
mestarikirjoittaja, astui esiin eukkoineen ja toivotti onnea, lisäten:
— Maria toivottaa juuri sitä samaa!
Kahvi ja tee kaneelikakkuineen ja siirappikakkuineen oli häätalon
tarjoilua, sitten jäätelöt ja monet syltit, inkiväärisylttikin, joka
oli niin väkevää, että joku tottumaton häävieras voi sylkäistä sen
suustaan, manaten: "Kaikkia sitä ihmisille annetaankin!" Annettiin
monissa häissä ruokaakin. Tärkeitä häätarjoiluja olivat konfektit,
omassa kotikaupungissa valmistetut hienot paperipeittoiset karamellit
somine hauskoine runovärssyineen.
Ja tanssittiin. Vanhatkin ottivat osaa hienoon poloneesiin, ja
sitten voitiin tanssia kolmekin franseesia. Nuoret neidot olivat
erinomaisen ihastuttavia vaaleansinisissä, vihreissä tahi punaisissa
"gaasipuvuissaan", ja herratkin esiintyivät hienoimmissa pukineissaan.
Tanssiminen ja ilonpito kesti aamuneljään ja -kuuteenkin asti.
Mutta häähuoneen ympärille oli illan kuluessa kerääntynyt kutsumaton
kansa, miltei koko suurkylä, suuri tekijä sekin raahelaishäissä.
"Morsiantaa!... Morsiantaaaa!" kaupunki huuteli, vaatien edes niin
suurta osaa häämenoihin, että saisi nähdä häiden parhaan henkilön ja
toivottaa hänelle onnea. Talon rappusille — taikka talvella ikkunaan
— morsiamen piti astua kansan katsottavaksi, oikein ympäri pyörähtäen.
Ja katu ja piha huusi ja hurrasi, kiitti kauniiksi ja toivotti
onnea ja Jumalan siunausta. Monet kerrat yhä uudelleen morsian sai
astua esille yhä uusille joukoille, merimiehillekin ja viimeiseksi
suolankantajaeukoille, jotka puoliyön tienoissa tulivat Fantinsaaren
suolamakasiineilta. Sulhasenkin, sulhaspoikien ja morsiustyttöjen piti
jonkun kerran näyttäytyä. Mutta katsojat eivät suinkaan aina kiitelleet
morsianta kauniiksi, vaan saattoivat hyvinkin huutaa:
— Morsian ruma! Morsianpiikat ovat kauniimmat!
Mutta kun komerssi oli Johanna Franzénin kanssa hääparina, niin se
oli kaunis nähtävä. Langin talossa pidettiin häitä, ja ikkunasta
sulhanen ja morsian näyttäytyivät, ja niin oli komea pari, että vanhat
vieläkin sitä muistelevat. "Mutta nyt ei tiijä, onko häijenpitäjät
herrasväkeäkään kaikki... mitä lienevät tulijoita!"
Pari päivää häitä vietettiin. Toisena päivänä pantiin morsiamen ylle
"nuoren muorin puku", ja päähän painettiin "myssy". Sitten kolmantena
päivänä mentiin sulhasen kotiin, jossa oli iloiset "kotiintulijaiset".
Häiden jälkeen nuori pari sai käydä monissa sukulaiskutsuissa ympäri
kaupunkia ja samalla hankkiutua häämatkalle. Tukholma oli monen
häämatkan päämäärä; jotkut Soveliukset ajoivat Salahmin ruukille.
Kauppaneuvos Franzén varusti voilastin ja purjehti nuorikkoineen
Köpenhaminaan, kaupitteli siellä voinsa ja osti kaikenlaista hyvää
tavaraa, m.m. hienon kahviastiaston ja komean mahonkisen huonekaluston.
Mutta Ernst Kilian Mellberg, entinen köyhtynyt laivanvarustaja,
lähti Mariansa kanssa vain paatilla purjehtimaan, ottaen mukaansa
jummanneiksi kuusi koulupoikaa sekä pyssyn, jolla aikoi merenselällä
ampua kunnialaukauksen, Mutta pyssy putosi mereen, eikä Kilian rukka
saanut Mariansa iloksi laskea ainoatakaan kunniapaukausta.
Häämatkan jälkeen alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä raahelaisessa
kauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa
mukaan. Miestään piti Raahen rouva niin suuressa arvossa, että aina
mainitsi häntä sukunimellään taikka arvollaan. Raahen herrat olivat
rouvilleen Franzéneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka
patruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja. Rahat olivat
kaikki patruunin arkussa, eikä rouvilla ollut juuri omia ansioita
eikä kopeekoita. Eivätkä rouvat saaneet olla miehilleen liian
hellätunteisia. Kauppias Jurveliuskin, kun rouva kahdentoista vuoden
hääpäivänään odottamatta läiskäytti lämpöisen suudelman, äkäisesti
pyyhkäisi suutaan ja ärähti:
— Anna sen olla ensimmäinen ja viimeinen kerta!
Mutta hyvin herrat patruunit silti rouvistaan pitivät. Möllerin pikku
ukko ja tukeva rouva olivat toisilleen aina "pappa" ja "mamma",
ja patruuni Aspegren, pikkuinen paksu äijä, vanhanakin kehuskeli
edesmennyttä Amandaansa:
— Ja, Amanda, hon var en skönhet... och inte var jag heller ful.[13]
Komeasti merikansakin piti häitään. Vanha _Wallgrenin_ kapteenska oli
laitakaupungin morsianten "ulospukija". Hänen lippaassaan oli sitä
varten koko "skrudi": viheriäisestä vaatteesta tehdyt "kruunut ja
kranssit" valkeine tekokukkineen, "tarlatanista" laitettu "slöija",
lisäksi vielä kaikenlaisia koreuksia, paperi- ja vaatekukkia ja
silkkihansikkaitakin joilla mustaan silkki- taikka orleanssileninkiin
puettu morsian voitiin kaunistaa — valkeaan puettu merimiehen
morsian olisi ollut kansan kauhistus. _Leufstadiuksen Anna_-mamselli
ja _Stormin Anna_ olivat myöskin morsianten pukumestareita. Jotkut
vanhat morsianten pukijamuorit olivat käyttäneet morsiamen saunassa,
kylvettäen häntä koivuvihdalla, olivatpa vieneet sulhasenkin löylyyn ja
hosuneet häntä mäntyvastalla.
Pyyn Antti, kaunis ja ketterä meripoika, oli useinkin toisten
merimiesten häihin kutsujana. Juhlapuvussa Antti näppärästi kepsutteli
pirtistä pirttiin sanomassa:
— Terveisiä siltä ja siltä ja tulla silloin ja silloin heijän
vihkiäisiinsä!
Osasi Antti kyllä käydä patruunienkin ovilla ja sovittaa sielläkin
sanansa.