toimet. Silloin luistimet jalassa kiidätettiin ympäri kaikki saaret
ja koluttiin kaikki poukamat, niin että notkea jää vain natisi
ja ulvahteli. Mutta sattui joskus niinkin, kun pojat uskalsivat
pyhänä kirkonaikana mennä meren selkäpuolelle, että he saivat nähdä
Preiskäristä nousevan hirveän pitkän miehen heitä kohden. Silloin
täytyi kipinkapin lähteä kaupunkiin, lähemmä kotirantoja, Kotiseppien
takomilla, puujalustaisilla luistimilla pojat vain potkiskelivat ja
hyvät olivat nekin. Mutta Montinin Matilla, kun Ollinsaaren järvellä
kerran syksypäivänä luisteltiin, nähtiin komeat "fieteriluistimet",
joissa puuta ei ollut palastakaan.
Osasivat Raahen poikavekarat kyllä tehdä muutakin kuin joutilaina
juoksennella ja käydä marjanvarkaissa. Monet jo poikasena kävivät työn
touhussa ja saivat kopeekoita. Muutamat kehräsivät Leufstadiukselle
tupakkarullaa, toiset taas latoivat laivavarvissa "pileksiä" pinoon
ja saivat patruunilta puolitoista kopeekkaa syleltä. Kun Fellmanin
pellolle rakennettiin kiviaitaa, olivat 8—11-vuotiaat lapsetkin
koreineen kantamassa kiviä, saaden 6—11 kopeekkaa päivältä. Kun
laivat toivat suolalastia Fantin makasiineille ja kiinnittivät
köytensä Fantinsaaren Rengaskiveen, olivat pojat päästämässä
köyttä irti renkaasta, saaden siitä pikku palkkion. Laivavarvin
työpirteissä timperien pojat ja tyttäret olivat kehräämässä isälleen
tervatappuroista laivanriivejä. Monesti pojat olivat _Kreetan-Junnun_,
"Haitaksi" sanotun, puolihalvatun miehen apulaisina, kun Junnu varvin
pirtissä kehräsi "sjömanskaarnia", merimiehenlankaa. Mutta joskus
eivät kehvelit malttaneet olla Junnua kiusaamatta. Pyörittäessään
kehruuratasta pojat panivat sen väliin hyrräämään, niin että surisi.
Junnu kyllä toisesta päästä pirttiä karjui: "Holp! Holp! Holp!" Mutta
pojat vain jyristivät.
Mutta hauskempi oli pojilla, kun Junnun kanssa suurta parkaasia soutaen
kuljettiin pitkin rantoja ja meren kareja keräten kiviä laivojen
painolastiksi. Kauniilla ilmalla kelleteltiin merellä, soudettiin
johonkin rantaan ja kanniskeltiin kiviä parkaasiin ja sitten soudettiin
laivan kylkeen lossaamaan, ja taas lähdettiin uudelle retkelle.
Kreetan-Junnu vanhimpana oli parkaasin "puosuna", jota toisten
"jummanneina" piti totella. Päivittäin koluttiin merellä ja saatiin
5—6 kopeekkaa päivältä. Kraatari Majblomin Kalle, joka oli vähän
niinkuin herrassukua ja osasi hiukan ruotsiakin, sai kyllä kerran
jotakuta kopeekkaa enemmän kuin toiset. Mutta siitä toiset jummannit
suuttuivat eivätkä enää ottaneet kraatarinpoikaa mukaansa, koska hän ei
ollut sen parempi jummanni kuin toisetkaan. Puosuna oloonsa vajavainen
Kreetan-Junnu niin ihastui, että meni pyrkimään merimieheksi ja
kysymään patruunilta:
— Tarvitteeko puosun merellä muuta tehä kuin kapelkattia puhistaa?
Parkaasin Junnu-puosusta ei kyllä tullut oikean laivan puosua,
mutta useimmista Junnun jummanneista kyllä piankin tuli suurten
valtamerilaivojenkin jummanneja ja puosujakin. Useiden Raahen meren
hengessä kasvaneiden vallattomien poikavarsojen villi vapaus kesti vain
toisen kymmenen alkuvuosille. Laivapojiksi, kapelkattien puhdistajiksi
"plokattiin" Raahen parhaat pojat jo varsin nuorina. Pyyn Antti meni
merelle kolmentoista ikäisenä, samoin Johan Montin. Burmanin Kusto oli
puuriin painuessaan vain kaksitoistavuotias, Karl Svanljung kymmenen
ikäinen, ja vanha styyrmanni Jaako Marjelin teki ensi matkansa jahdilla
Raahesta Iihin kuuden vuoden vanhana.
Puurissa ei kyllä enää lyötykään ekslakulinnaa, vaan siellä oli omat
tapansa juosta enkkaa.
Arkielämää.
Rikkaan raahelaisen porvarin ja patruunin koti, vaikka olikin joutunut
kaukaisen mutkan pohjapuoliin, syrjäiseen rantakylään, tervaa ajavien
äijien kauppataloksi, oli kumminkin voinut sisällyttää seinäinsä
suojiin paljon merien takaistakin henkeä ja elämää. Maalaamattomat,
hiekkapesulla "kaheksanmerkkiä kiertäen" hohtavanvalkoisiksi
"skuuratut" laajat petäjäiset lattialankut antoivat kyllä vankan
kotoisen pohjan, ja monesti vielä jokapäiväisissä huoneissa oli
lattialle vedetty käytävät vain kotona taikka kotikylässä kudotuista
riepumatoista. Arkisten huoneiden harmaiksi maalatut, tummemmalla
värillä, sinertävällä taikka ruskealla pirskoitetut seinähirret,
loivat niinikään kotoiset kehykset. Seinähirsien raotkin ja varaukset
oli täytetty kotikaupungin karvareilta saadulla kalkkiseoksella. Ja
usean hyvänkin salin nurkassa seisoi Kalajoen keltaisella kaakelilla
päällystetty uuni.
Mutta talon parhaimpien huoneiden, vierassalin ja "förmakin", seinät
oli verhottu ulkomaan papereilla. Vanhempi Johan Soveliuskin, joka asui
kaksikerroksisessa rantatalossa ja aikoi noutaa kotiinsa emännän, puki
asuntonsa mitä hienoimpiin tapetteihin. Tulevan emännän huoneeseen
tuotiin Tukholmasta kalliit "gyllenläder"-tapetit, joiden mustaa pohjaa
kaunistivat punertaviin soikioihin sovitetut mamsellien rintakuvat,
punaiset ruususeppeleet päässään. Kaunis oli Langin talossakin
muuan huone, jonka tapeteissa nähtiin tyrolilaisia lumihuippuisia
alppimaisemia paimentyttöineen ja karjoineen. Mutta Kivi-Sovion salin
seinäpahveissa nähtiin kaikenlaisia "keijungaisia". Eräät ruotsalaiset
maalarinkisällit olivat kerran kuvailleet näitä mustavärisiä
"keikkauskuvia" seinät täyteen, mitä erilaisimpiin asentoihin, niin
että lapsetkin oikein pelkäsivät luullen niitä "pirunkuviksi". Sitten
1860-luvulla tuotiin meren takaa uusia suurikuvaisia tapetteja, joiden
kuva hyvin "astui julki", ja niillä peitettiin parhaimpien huoneiden
seinät.
Hienoissa Tukholman tapeteilla verhotuissa huoneissa piti olla
kuninkaan kaupungin huonekalutkin. Niinpä voitiin nähdä jossakin
salissa kaunis valkea rokokootyylinen kalusto 1740-luvulta, toisessa
taas hieno kustavilainen kalusto. Nähtiin myöskin empiretyylin siroja
sohvia, tuoleja, pöytiä ja peilejä, ja patruunin huoneessa saattoi olla
juhlallinen, tummasta mahongista valmistettu biedermeier-kalusto, joka
oli tuotu aina Englannista asti. Monen rikkaan patruunin huoneessa
nähtiin myöskin erinomaisen kaunis, moni lokeroinen mahonkinen
"chiffonieri" taikka komea teakpuinen piironki, vieläpä joskus
arvokas kaappi aina 1600-luvulta. Ja patruunin emännän huoneessa
saattoi olla pieniä, marmorikantisia, kolmijalkaisia rokokoopöytiä,
monilokeroisia kaappipiironkeja, kauniita ompelulippaita, ja jollakulla
vanhalla rikkaalla nähtiin 1600-luvulla valmistettu rautahelainen,
erivärisillä puulajeilla silattu hieno arkkunen koriste-esineiden
säilytyspaikkana. Muutamissa porvaristaloissa nähtiin vielä vanha
klaveri taikka taffelpiano. Sohvan äärinen lattia oli peitetty isolla
divanimatolla tahi kauniilla kotimaisella ryijyllä, ja sivulattian
peittona oli Hanskin muorin kutomia komeita vahvoja karvamattoja.
Katossa riippui kaunis kynttiläkruunu kristalleineen, ja pöytiä sekä
piironkia koristivat hopeaiset kolmihaaraisetkin kynttiläjalat. Seiniä
taas kaunistivat useinkin perhekuvat. Vanhat patruunit emäntineen
sieltä katselivat jälkeen tulevaistensa toimintaa. Joku ulkomaalainen
taiteilija oli ollut heidän maalarimestarinansa, joskus myös Ruotsista
Suomeen kulkeutunut muotokuvamaalari J. E. Lindh. Saattoi seinällä
olla vielä joku Ekmanin maalaus, "Pilven veikko", "Jouluilta". Nähtiin
lisäksi ulkomaalaisia maisemakuvia. Möllerin ison salin seinää koristi
purkautuva Vesuvius. Monella vanhalla suvulla, kuten Montinilla ja
Soveliuksella, oli isännän huoneen seinällä suuri "sukupuu", joka
paksuna tyvenä nousi mannusta ja haarautui taivaalle lukemattomiin
silmuihin. Patruunien huoneen seiniä täyttivät vielä komeat laivojen
kuvat, vesivärein, joskus öljyvärein tehdyt. Niitä oli omista laivoista
maalautettu milloin missäkin ulkomaan satamassa oleskeltaessa, useinkin
Köpenhaminassa. Oli jonkun porvarin seinällä kotikylän mestarinkin,
kuuromykän suutarin, A. J. Hedmanin, vesiväreillä maalaamia
raahelaiskuvia, esim. laivanlykkäyksestä ja engelsmannin käynnistä
Raahessa, Soveliuksen seinällä oli Hedmanin taiteilema kuva Jotailan
äijästä ja lappalaisesta Sovion äijästä. Suuret komeat seinäpeilit
antoivat monelle patruunin salille näköä ja loistoa. Kullatuissa taikka
mahonkisissa kehyksissä ne seisoivat seinän parhaimpana komeutena.
Nuorta emäntää odotellessaan Johan Soveliuskin hankki huoneisiinsa
kaksi kaunista suurpeiliä.
Hyvän porvarin parhaita ikkunoita verhosivat Tukholmasta tahi Saksasta
tuodut pitsiuutimet, ja ikkunalla kukki punaisia ja kaikenvärisiä
ruusuja, "majruusuja" ja "alppiruusujakin". Nähtiin monessa ikkunassa
myöskin kaktuksia, aloeita ja oleandereita. Raahelaiset olivat kukkien
ystäviä. Miltei jokainen ikkuna oli kasvien olinpaikkana, josta toinen
toistaan kauniimmat kukkaset saivat katsella kadulle ja paistatella
jumalanpäivää sekä olla kadunkulkijain ihailtavina. Rouvat koettivatkin
kilvan kiihoittaa ikkunakasvattejaan kehkeytymään niin ihaniksi ja
koreiksi kuin suinkin. Möllerin rouva istutti ikkunaruusuihinsa
tekokukkiakin, jotta toiset rouvat ohitse kulkiessaan niitä kadehtien
katselisivat, ja pöydällä "kukoisti" maljassa posliininen ruusu,
levittäen hyvää hajuveden tuoksua.
Ja suursalin seinällä seisoi valkeakaapuinen, kullalla kirjailtu
Mora-kello, joka järkähtämättömän tasaisesti naksuttaen mittasi aikaa,
mikä siitä huolimatta täällä vanhassa ympäristössä näytti seisovan
paikoillaan tahi ainakin astelevan eteenpäin yhtä verkkaisin askelin
kuin vanha moralainenkin sitä mittaili.
Monen talon ikkunan ulkopuolella oli ikivanha katupeili, talon
vanhojen mieluisa kapine, joka heille mittaili katujen elämää. Sen
ääressä mummut, jotka eivät enää jaksaneet käydä kaupungilla, istuivat
seuraten hiljaisen kaupunkinsa liikettä, pysyen siten itsekin vielä
elämän mukana. Silmälasimuorista ja katupeilistä raahelainen keksi
arvoituksenkin:
"Mikä se on kun kahen klasin läpi kattoo kolmanteen?"
Mutta tarvittiin ikkunapeiliä muuhunkin. Hyvänahkainen kapteenikin,
joka ei tahtonut saada pidetyksi ohjissa vallatonta poikajoukkoansa,
katsahti vain katupeiliin puhellen:
— Mammakin sieltä näkkyy tulevan.
Ja heti asettui telmäävä joukko aloilleen.
Ison patruunin asuinrakennukseen saattoi sisältyä parikymmentäkin
huonetta. Niinpä Langin 1812 rakennetussa kulmatalossa Isontorin
laidassa oli 18 huonetta, joista 16 oli lämmitettävää. Näistä
joutikin jo alppimaisema-tapeteilla verhottu sali talvipuutarhaksi,
johon vieraitten kanssa mentiin kahvia juomaan. Keskellä salia oli
komea korkea kasviryhmä ja sen ympärillä istuimina sohva, tuoleja ja
taburetteja.
Monen vanhan talon tontille mahtui iso ja komea kesäpuutarhakin.
Sellainen oli Johan Montinin ja Johan Friemanin pihamaalla sekä
tohtori Ehrströmin pihalla, Soveliuksen rantatalon laajalla tontilla,
joka ulottui yli koko korttelin Brahenkatuun asti, ja myöskin
kauppaneuvoksettaren eli "kauppaneuvoston lesken" Lovisa Franzénin
maalla, joka täytti kaksi tonttia Pakkahuoneenkadun ja Ämmänkadun
välissä. Kauppaneuvoksettaren puutarha oli Raahen parhaimpia; sen
suunnitteli 1864:n vaiheilla talon tytär, Nanny Franzén, hääjuhlansa
kunniaksi. Siinä tuuheat pihlajat ja komeat koivut, joku hopeakuusikin
joukossa sekä ruusupensaat välimailla, pitkänä rivinä vartioivat
kumpaakin laitapuolta ja pohjimmaista sivua Ämmänkadun varrella.
Etusivua taas rajoittivat siperialaiset hernepensaat. Etualan
nurmikolla olivat saaneet sijansa syreenit, kuusamat ja ruusupensaat,
ja keskellä keskikäytävää seisoi puutarhan ylimmäisenä korkea, tuuhea,
Salahmin ruukin puutarhasta pikkuisena tuotu lehtikuusi. Peräosassa
oli hyötykasvien ja kukkien alue, karviais- ja viinimarjapensaineen ja
kaikkineen. Puiden suojissa oli istuinpenkkejä, muutamassa kolkassa
tuuhea lehtimajakin ja perällä pyöreä istuma-alue. Mutta kaikkein
kaunein ja laajin puutarha oli Fredriksbergissä, jossa monet puut
ja pensaat kantoivat hedelmän lajinsa mukaan, sekä monenlaiset
kyökkikasvit lisäsivät vuoden satoa.
Useissa taloissa pääsivät kukkaset ja koristekasvit ilahduttamaan
talon rappusia, avonaisia portaita ja eteisen pylväskäytävää. Niinpä
Lovisa Franzénilla kukki komeita ruusuja, neilikoita, geranioita ja
pelargonioita ruukuissa, joita oli asetettu porraspylväiden päähän.
Joissakuissa laitakaupunginkin taloissa oli pieni puutarhansa. Perämies
Marjelinin "kryytimaasa", jota pihlajat, koivut, tuomet ja kuuset
suojasivat, kasvoi silmän iloksi ruusuja, stormhattuja, noankyyhkysiä,
akvileijoja, iriksiä, belliksiä. Porvarien puutarhoista kukat olivat
kotoisin, samoin kuin viini- ja karviaismarjatkin sekä sparrikset
ja isolehtiset salarit. Ja salarin oli Hortlingin mamselli tuonut
aikoinaan Ruotsista.
Aamusta varhain vanha Raahe otti päivän omakseen. Jo neljältä, viideltä
se nousi työntouhuihin, ja jo viiden aikana nähtiin monen vanhan
patruunin kävelevän kadulla taikka astelevan varvia kohden. Aamiainen
ennätettiin jo 7—8 aikaan, päivällinen 12—2 välille ja illallinen
6—7 seutuihin. Vanhat patruunit pistelivät vankan illallisen, voissa
paistettua palttua taikka kampsukeittoa taikka muuta aikamiehen
ruokaa ja heti sen jälkeen heittäysivät levolle. Jotkut vaativat
vatsantäytettä vielä yölläkin. Muutamille patruuneille ja joillekuille
vanhoille patruunin emännille piti yönhyviksi varustaa kaappiin jotakin
makeaa maistettavaa, "nattgottaa".
Kaksi ruokalajia oli tavallisesti päivällisateriana, peruna- ja
liharuokia sekä puuroja ja vellejä. Pyhäpäivinä oli useinkin toisena
ruokana hienoa viinisoppaa. Muuan porvarin emäntä keitätti aina
lauantaisin puuroa koko viikon varoiksi. Keittopäivänä pisteltiin
puuroa lämpimiltään, sunnuntaina sitä paistettiin, maanantaina syötiin
kylmiltään lämmitetyn maidon kanssa, tiistaina taas paistettiin, sitten
lämmitettiin maitoa, sitten vielä kerran paistettiin, ja perjantaina
lyötiin puuronloppu velliksi, ja taas lauantaina pantiin uusi vankka
puuropanos, Näin taitavasti järjestettynä säästyi paljon aikaa ja
polttopuuta.
Vanhojen talojen keittiö ei ollut välittömässä yhteydessä muiden
huoneiden kanssa, vaan se oli useinkin kulmittain alempana
päärakennusta, kylmän välihuoneen taikka eteisen takana, tahi kokonaan
pihan toisella puolella, aivan erillään asuinhuoneistosta, Langin
talonkin keittiö oli kaukana pihan takana, palvelijain ruokahuoneen
kanssa vierekkäin. Eikä ollut entisten emäntien "köökisä" "hällää", ei
paistinuunia eikä "resuaaria", vaan avonainen takka, jossa pitkillä
"präntinjaloilla" monella padalla keitettiin. Ja lämpöisenä piti
saada ruoka pihantakaisestakin keittiöstä talon pöytään. Emännän
huolehdittava se oli, ja ainakin kauppias Ahlqvistin rouva sen toimen
suoritti miehensä tyytyväisyydeksi. Entinen Ahlqvistin ukko näet
useasti kiitellen puheli Anna Charlottallensa:
— Kyllä sinä olet niin erinomainen vaimo, kun sinä aina olet lämmintä
ruokaa minulle tuonut.
Leipä leivottiin kotona, paistettiin omassa uunissa, ja vietiin
hyvälle naapurillekin "lämpymäisleipää" — samoin kuin syksyllä
teurastusaikana "kryynimakkaraa", "punasmakkaraa" ja "kampsuja" sekä
kalalta tultua tuoretta kalaa ja lehmän poijittua "ternimaitoa". Pikku
pirtiltä jos joskus sattui leipä puuttumaan, lainasi se naapurin
pirtiltä, ja maksoi lainan takaisin, kun ennätti saada leipää omasta
uunistaan. Ruokakauppaa ei ollut, eikä sitä kaivattukaan. Kun sitten
Byström pystytti ruokakaupan Brahenkadun varrelle, niin koko joukolla
ihmeteltiin: "Ruokakauppa!" Eikä alussa moni kehdannut ainakaan leipää
ostaa, sillä sitä pidettiin kovin häpeällisenä ja leivän ostajaa aivan
saamattomana; sanottiin:
— Sekin kuuluu ostavan leipää!
Sahtia käytettiin taloissa jokapäiväisenä juotavana, ja sitäkin
tehtiin itse. Maltaat imellytettiin padassa ja sitten "uutinsaavisa"
puuristikon ja olkien päällä monikertaan valettiin kuumalla vedellä.
Kun näin saatu vierre oli jäähtynyt, käytettiin se "jästillä" ja
lopuksi suljettiin suuriin tynnyreihin. Palinin mamsellit tekivät hyvää
kotiolutta, niin että sitä riitti naapureillekin myytäväksi.
Ei ollut Raahen pienellä torillakaan juuri ruoanpuolta myytävänä, Kun
maalaiset tulivat saantejaan, voita, maitoa, juustoa myymään, kulkivat
he niitä kaupittelemassa talosta taloon, tahi menivät tuttuihin
taloihinsa, joihin naapurit asiasta kuultuaan tulivat ostamaan.
Paavolan Ojantakasenkin ukko usein lauantaisin ajoi saavillisen
"makeata juustoa", jota oli tavattomassa muuripadassa juoksutettu ja
keitetty tuntikausia, Almgrenin taloon Härkätorin lähelle ja siellä
mittaili sen raahelaisten pyhäpäivän eineeksi.
Talikynttilän valossa vietettiin iltapuhdetta ja tehtiin aamun
askareita. Kynttilät kastettiin syysteurastuksen aikana itse; isoiset
istuttivat lukuiset valopuikkonsa hopeajalkoihin taikka kristallisiin
kruunuihin, mutta köyhän muutamainen kynttilä tuikutti vaski- tahi
läkkijalassa tahi puisessa pitimessä. Paloipa pienen pirtin pöydällä
joskus vain "rasvalamppu": savikupissa tai kynttiläjalan koperossa
oli taliroskia, ja siihen oli asetettu pumpulilangoista sydän, jonka
nenässä tuli kärysi. Paremman puutteessa tehtiin talikuppi mäihätystä
nauriista ja saatiin "naurislamppu". Paloi köyhän pirtissä ahkerasti
myöskin päre. Laivan työmiehet toivat veistämöltä palatessaan suoria
petäjän kappaleita, joista iltasella päre valkean valossa kiskoivat
päreitä. Maalaisiltakin sai ostaa päreitä. Ukot toivat niitä torille ja
koteihinkin, ja ne maksoivat neljä, viisi kopeekkaa korttelia paksulta
kuvolta.
Pimeinä syys- ja talvi-iltoina istuttiin pirteissä useinkin vain
takkavalkean valossa. Siinä lämmittävän loimon ääressä äijät
haastelivat jo monikertaan kerrottuja entisiä meriretkiänsä ja
seikkailujansa sekä maalla että merellä. Siinä Silfverbergin
Jaako tiesi toisenkin tarinan ja historian, ja Skogmanin Jaako
muisti merkilliset keisarikohtauksensa, Hackmanin Matti saneli
vanhoja satujansa sekä Pietarilan Matti jutteli vain kuninkaista
ja prinsessoista. Mutta Fyhrin Esa-vaari puhua pömisti pikkulilli
siirallaan muistellen niitä aikoja, jolloin hän oli käynyt
"Karttakeenasa ja Eskonpreerasa".
Mutta sitten pääsi Raahessakin lamppu paistamaan, ja se suuri
kumma oli, kun sellainen ihme ensi kerran nähtiin elävin silmin.
Ensimmäinen pieni pöytälamppu, jossa tuli paloi lasin sisässä ja
öljy oli posliinisessa säiliössä, nähtiin 1860-luvun lopulla Reinin
rouvalla. Kaikkein aikaisimpana lamppuna oli "tuiju", lasipullo,
johon läkkisepältä saatiin läkkitorvi sydäntä varten. Lamppuöljy,
"fotosiini", oli ensi alussa kallista apteekin ainetta, jota ei muualla
ollut myytävänä, ja markan "halstoopista" apteekkari siitä otti.
Tulella poisti raahelainen pimeyden talostaan, ja tulella hän karkoitti
pirtistään ja kartanostaan kaikenlaiset pahatkin. Vanhan ilkeän eukon
jälkeen, joka kävi talossa riitelemässä tahi pahoin silmin kurkkimassa,
oli parasta viskata palavaa poroa ja tulisia hiiliä.
Mutta kun kävi vieraisilla sellainen pikku pahantekijä kuin muuan
rouvakin, joka käsilaukkuunsa piiloitetusta kärpästötteröstä laski
talonemännän siistiin syöpäläisettömään saliin parven paholaisiaan,
niin sille ei mahtanut tulen eikä tulisen tuhkankaan avulla mitään.
Paljon oli raahelaistalossa työtä. Kaupanteon ja meriliikkeen lisäksi
kaupungin porvarit olivat ahkeria maanmuokkaajia, "Tunkio-Jusseja",
sekä myöskin karjanhoitajia. Vanhaa Soviolta ja Lankilalta vallattua
mantua, Durkholmaa, Lillholmaa, Storholmaa, Krokholmaa, Vihastenkaria,
Märjännystä, Prännärinketoja, Kummattia, Koiramanojia, Maailmanrantaa
ja Maailmanrannantauksia suuret ja pienet porvarit ja merimiehet
kyntivät ja kylvivät ja korjasivat sadon aittaansa, ja taas monilta
niityiltä keräsivät karjalleen heinää. Kaupungin koko peltomaiden ala
oli esim. 1834 yhteensä 314 tynnyrinalaa 15 kapanalaa, ja heinämaata
oli porvareilla samaan aikaan 319 tynnyrinalaa ja 5 kapanalaa. Niinkuin
oikeat maanäijät, porvarit viljelivät ruista ja ohraa — jotkut, kuten
Fellmanit, yrittivät kasvattaa vehnääkin — sekä perunoita. Muutamat
rikkaat laivanvarustajat viljelivät perunaa suurin määrin. Kauppaneuvos
Fredrik Sovelius pani joskus peltoon 40 tynnyriä; paljon kylvi myöskin
Johan Montin, samoin Johan Frieman. Suunnattomasta sadosta riitti
sitten perunaa sekä laivoihin eväiksi että kotipöydällekin, vieläpä
suuret määrät perunajauhojen valmistukseen. Mutta myyty ei. Olisi
ollut miltei häpeällistä myydä perunoita; ennemmin liiat kannettiin
kevätkesällä pellolle ja tunkiolle, tahi annettiin ilmaiseksi
tarvitsevaisille. Peltojen äärellä, kaupungin laidassa, olivat
porvarien monet riihet, joissa viljat syksyisin puitiin. Ja lukuisat
tuulimyllyt sekä Ruonanojan vanha vesikivi saivat jauhamista.
Heinänteossa kaupungin patruuni oli väliin koko kotoisella voimalla.
Johan Montinillakin oli vartavastiset "Ylisuonkärryt", vieterittömät
paukkalavat, joilla raatimies ajoi niittymaalleen Ylisuolle, Kiiluun
ja Valkeaiseen. Pappa itse istui kärryjen keulalla, hevosen hännän
takana ajomiehenä, ja nuorta väkeä eväineen, kahvipannuineen ja
Jurvelinilta ostettuine "ässineen" ja "kaneelikorppuineen" oli takana,
minkä kärryihin mahtui. Olkia ja raanuja vain oli pantu lavalle
pehmikkeiksi. Päivä häärittiin ja hikoiltiin niityllä, korjattiin
heiniä latoihin, syötiin ja juotiin, ja illalla taas papan selän takana
ajaa koluutettiin kotiin.
Paljon saikin moni porvari kerätä heiniä latoonsa. Franzénillakin
oli seitsemän hevosta, raatimies Montinilla oli viisi hevosta ja
kaksitoista lehmää sekä vielä pitkävillaisia "spanskalaisia" lampaita
ja kanoja, kauppaneuvos Fredrik Sovelluksella oli neljä hevosta
ja yhdeksän lehmää, Fellmaneilla kolme hevosta ja useita lehmiä,
Lundbergilla kuusi lehmää, samoin Svanljungilla. Pienillä eläjillä
oli vähemmän karjakuntaa, lehmä, pari ja joku lammas lisäksi. Koko
suurkylän navetta- ja tallikunta oli 1834: lehmiä 197 ja hevosia 82;
sitten taas 1860 laskettiin olevan 78 hevosta, ja navetoissa seisoi 270
lypsävää, 15 "nuorukaista" ja 90 lammasta.
Kaupungin laitumilla ja lähimetsissä Lapaluodon puolessa ja Pattijoella
päin karja kulki etsimässä kesäruokaansa; lampaat joskus soudettiin
merensaarille. Sarklinin ukon rummulla ja "tastienarin" julistuksella
aina ilmoitettiin, milloin navettakunta ensi kerran on laskettava
laitumelle. Siinä kesäkuun ensimmäisenä se tavallisesti tapahtui.
Jo 5—6 aikana aamulla paimen vei karjan ulos kaupungista ja 6—7
seuduissa illalla taas ajoi kotiin. Ja vanhan tavan mukaan moni vanha
karjaemäntä hulautti vesikiulun paimenen korville, kun hän ensi iltana
saapui kotiin. Sitten lehmät hyvin lypsivät koko kesän.
Hyvin saivatkin lypsää, sillä maitoa piti riittää monille
lehmättömillekin, jotka karjan kotiin tullessa jo olivat astioineen
odottamassa. Sattui joskus karjanviljaa kärttämään sellainenkin muori,
joka suuttui ja pani lehmään painajaisen, kun ei annettu hänelle
maitoa. Näin tapahtui Aspegrenilla, eikä elukka päässyt painajaisesta
muuten kuin tietäjän avulla. Tämän jälkeen Aspegrenin rouva ei kyllä
enää uskaltanut kieltää maitoa äkäiseltä muorilta.