joka ukko-raiskansa menetystä kovin suri. Auvinska asui pikku mökissä
Brahenkadun loppupäässä, Kirkonlahden laitamalla, ja opetti siellä
kaupungin lapsille tavaamista ja suoraa lukua. Monesti eukko teki
koulumatkoja maallekin, opettaen lapsia ja samalla pitäen seuroja,
veisauttaen virsiä sekä puhuen jumalansanaa kansalle. Joskus
koulumestari poikkesi Hedberginkin taloon Saloisten tien varrella
ja piti siellä seurat. Koulumatkalla Auvinska-muori kuolikin 1857:n
kevätkuulla: "Jumalan enkelit kävit hakemasa hänet".
Mutta vasta oikea yhteiskansan tyttöjen koulu oli _Lybeckerin
skoulu_,[8] jota useasti sanottiinkin "köyhäin skouluksi". Tämän
merkillisen laitoksen alkuunpanija oli kaupungin omia tyttäriä,
rikkaan kauppaneuvoksen, Zachris Franzénin tytär ja vielä rikkaamman
patruunin, Johan Langin tyttärentytär, _Sofia Franzén_. Tämä 26-vuotias
kauppiaantytär lahjoitti hääpäivänään 1843, mennessään naimisiin
vapaaherra _Georg Lybeckerin_ kanssa, äidinperintönsä, kolmattatuhatta
hopearuplaa, rahastoksi, jonka koroilla oli perustettava ja
kustannettava koulu, missä kaupungin köyhät ja vähävaraiset tyttölapset
saisivat opetusta ei vain uskonnossa, laskennossa ja kirjoituksessa,
vaan myöskin hyödyllisissä käsitöissä.
Tämä pienten raahelaisten tyttöjen tärkeä oppilaitos aloittikin
toimensa jo seuraavana vuonna, ja siten saivat Raahen tytötkin astua
omaan kouluunsa, silloin kun pojankehvelit kipaisivat Kirkonmäen
oppilaitokseen. Ensi vuosina "köyhien tyttöjen skoulu" asusti
vuokrahuoneissa, mutta viimein 1859 saatiin oma talo. Sekin tuli saman
suvun lahjana kuin itse koulukin. Sofia Lybeckerin nuorempi sisar,
_Helene Bergbom_, osti ja lahjoitti miehensä, asessori C. G. Bergbomin
kanssa koululle talon Reiponkadun varrelta, saman talon, missä vanha
köydenpunoja Vestberg oli ennen asunut. Sinne koditonna kulkenut koulu
kohta asettuikin, ja majailee siinä vieläkin.
Sofia Lybeckerin lahjoituskirjan tarkoitusta koulu koetti noudattaa.
Kaupungin kaikkein vähävaraisimmista kodeista saapuivat pienet tytöt
9—10 vuotisista alkaen saamaan opetusta. Lukeminen ja kristinoppi
olivat koulun tärkeimpiä aineita. Katkismusta luettiin ulkoa, minkä
ennätettiin, samoin raamatunhistoriaakin. Paljon harjoitettiin myös
kirjoitusta; pienimmät oppilaat aloittivat työnsä piirtelemällä
puupuikolla hiekkalaatikkoon. Laskentoakin opetettiin ja hiukan myös
historiaa ja maantietoa. Joka maanantaina kävi koulussa pastori
Toppelius pitämässä uskontotunnin, jolloin tutkisteli edellisen
päivän tekstiä ja saarnaa, ja kovin vihainen ankara saarnamies oli,
jos tyttöpahaset olivat unohtaneet koko saarnamenon. Mutta eivätpä
tyttöset unohtaneet käsitöitänsä. Siinä useimmat häärivät kaikkein
ahkerimpina, pienimmät kutoen sukkaa, toiset ommellen paitaa tahi
muita liinavaatteita, isoimmat kehräten tahi kangaspuita paukuttaen.
Reiponkadun talon isäntä oli ennen kehrännyt satasylisiä köysiä, nyt
kaupungin pienet tytöt hänen talossaan kehräsivät vielä satasylisempiä
säikeitä.
Köyhien tyttöjen koulumestareina toimivat merimies Lindman-vainajan
tyttäret, ensin muutamia vuosia _Susanna_, sitten parikymmentä vuotta
_Liisu Lindman_, "Linmannin neittyt". Lindmanin tyttäret olivatkin
hyvin taitavia käsitöiden tekijöitä — olivat sellaista sukuakin.
Heidän äitinsä, merimiehenleski _Kaisa Lindman_, etevä eukko, oli
aikoinaan yritellyt puusepäntöitäkin, kavertanut m.m. kauniin
rukinlavankin, vieläpä omin kourin salvanut pihamaalleen aittapöksän.
Lisäksi olivat Lindmanin sisarukset käyneet hiukan mamsellien koulua,
niin että he olivat korkeampioppisia kuin monet muut vertaisensa.
Kaikkia koulunsa aineita ja taitoja Lindmanin tyttäret koettivat
opettaa. Mutta "Liisu neittyt" oli hyvin ankara koulumestari, puisti
monesti tyttölasta pitkistä hapsista, räpsäsi kirjoitusviholla taikka
nappasi "linjaalilla". Eihän se mitään, Kirkonmäen koulumaistenhan
antoi klupua. Ja Reiponkadun koulumestarikin useasti jälkeenpäin
katui ankaruuttaan ja antoi tukkapöllyn saajalle tuhassa paistettuja
perunoita mielenhyvitteeksi.
Kahdeksalta aamulla mentiin kouluun, oltiin kahteentoista ja taas
iltapäivää istuttiin kahdesta kuuteen asti. Joka päivä aloitettiin
Raamatun lukemisella. Kukin oppilas — koulussa oli parikymmentä tyttöä
— luki vuoronsa jälkeen pari lausetta pyhästä kirjasta.
Näin oli pienessä Raahessa kaikilla omat opiskelupaikkansa. Pojat
paukkasivat Kirkonmäellä, isoisten tyttäret istuivat mamsellien
opetuspöytäin ääressä, ja vähäosaisten tyttölapset ahersivat
Reiponkadun "köyhäin skoulusa". Mutta sitten tuli tuhosi poikaviikarien
koulun, uusi "fruntimmerskoulu" lopetti 1880 mamsellien opetustoimen,
ja kun kansakoulu 1872 alkoi toimintansa, Lybeckerin koulu jäi vain
tyttöjen käsitöiden opetusahjoksi.
Poikavarsat.
Pienen Raahen poikavarsoilla oli kyllä laidunta liikkua. Suuri meri
monilukuisine rantasaarinen ja kareineen oli heidän edessään, laaja
rantamaa vainioineen, metsikköineen ja rantakallioineen levisi
heidän takanaan, ja niiden takaa taas suuret metsäiset kankaat, suot
ja korpiset mäkimaat. Vielä itse kaupunkikin toreineen, katuineen,
Kirkonmäkineen ja monine pihasokkeloineen oli nuorimman Raahen
temmellys alueena.
Talvikausi meni useilla pojilla koulussa paukatessa, mutta joudettiin
silloinkin sentään omiakin asioita hoitamaan koulua käymättömien
kanssa. Tärkeimpiä talvitöitä oli mäenlasku ja hiihteleminen. Pikku
Raahen yritykset nousta yli tavallisen tasamaan olivat kovin vähäisiä
ja sen myötäleet parahultaisia poikasten ja tyttösten ajeltaviksi.
Sellaisia kelkkamäkiä oli kirkon lähimailla kolme. Kirkkokadulla, Matti
Luodon talon luona, oli _Pitzéninmäki_, josta saattoi, varsinkin jos
mäki oli jäädytetty, hyvähuilurilla kelkalla laskea aina Kirkonlahdelle
asti. _Ämmänmäkeä_ eli _Limperinmäkeä_ laskettiin Ämmänkadulla
Lindbergin talon ohitse Reiponkadun poikki vainioita kohden. Kirkon
takana, kellarien luona, oli jyrkkä _Hyppyri_, josta huilauteltiin alas
yli Reiponkadun Hanskin ja Hassin kartanoiden lävitse, Montanin pihalle
taikka päin talon seinää, ellei osattu ajaa portista. Hanskiska kyllä
oli mökinmaastaan äkäinen, haukkui laskijoita ja syyti poroa pihalleen
kelkkatielle. Äkäinen oli Montanin ukkokin, varsinkin silloin, kun
laskea jymäytettiin hänen seinäänsä. Brahenkadulla oli _Jemtaalinmäki_
Saaristokadulta Kirkonlahdelle päin, ja sitäkin vähäisen laskettiin.
Oli vielä Rantakadun puolessa _Montininmäki_, mutta siellä ei kelkoilla
laskettu, — siellä vain Montinin kellarissa ja kellarin päällä
aikamiehet laskettelivat ryyppyjä.
Jäästä veistetty kelkka, "jääkelkka", oli monien poikasten ainoa
ajopeli. Se oli vain pitkähkö, paria korttelia paksu jääpökylä,
jonka alapuolelle oli jyrsitty uraa, niin että muodostui hiukan
jalaksientapaisia, ja yläpuoleen kaivettiin koveroa heinäviholle,
jotta kelkassa oli pehmeä ja kuiva istuinsija, Vetonuora, "pesti",
oli kiinnitetty kelkkaan kantapuolesta yli heinätukon, niin että se
samalla piti heinätukkoa paikoillaan. Tällaisilla kelkoilla pojat
laskivat mäkeä ja monesti kinasivat, kenen kelkka kauimmaksi luistaa
ja kenen on parhain. Monta kertaa yllyttiin niitä "tinttaamaankin":
lyödä paukautettiin vetonuorasta huijauttaen kelkkoja yhteen, niin että
helähti, ja silloin huonompi särähti palasiksi. Hävinneellä ei ollut
muuta neuvoa kuin harmissaan astella kirveineen meren jäälle jystämään
uutta ajopeliä.
Varsinkin iltapuolet ja pyhäpäivä oltiin ahkerasti mäessä ja
huilauteltiin Kirkonlahdelle taikka karauteltiin Hanskiskan poropihan
ylitse jymäyttäen Montanin Heikin seinää. Aikuisiakin oli mukana
raahaten isoja kelkkoja ja rekiäkin perässään; muutamat kahnuttelivat
suksilla, vain sellaisilla omatekoisilla laudanpalasilla. Oli mäessä
herraa jos työmiestäkin, eikä ollut paljon säätyeroitusta.
Mutta vasta laskiaisena mäenlasku oli täydessä menossaan. Puolilta
päivin, kun oli "rasvarieskat" syöty ja aamupäivä laiteltu
vehkeitä kuntoon, riennettiin mäkeen, ja iltapäivällä pääsi sinne
palvelusväkikin. Koko kylän nuori kansa oli silloin kaupungin kolmessa
mäessä, herrasväki vain ajeli hevosilla. Kilvan laskettiin, ja joka
mäki oli täynnä ajomiestä. Puolimäessä vielä seisoivat "vahit" keppi
kädessä huutaen joka laskijalle:
— Mitä sull' on myyä?
— Kultaa ja hopiua! laskumies vastasi mennessään ja pääsi hyvällä
menemään. Mutta muutamat kehtasivat huutaa:
— Pirunp—kaa ja piparuutia!
Tällaisen kuorman ajomiehineen vahtimiehet keikauttivat kepillään
nurin. Sillä "sellainen rangaistus siitä tuli, kun yritti kuljettaa
vääriä aineita niinkuin tullia kavaltaen".
Mutta kevät tuli kelkkamäkeenkin, ja Hanskiska pääsi pihansa
poroamisesta. Kevään ensimmäisiä merkkejä olivat päiväpaisteiset, jo
lumettomat ja kuivat katuvieret kevättöissä häärivine poikavekaroineen.
Heitettiin siinä kevätpäivän killittäessä "nappipallia". Jokainen
asetti laa'alle katukivelle napin ja sitten vuorotellen koetettiin
pallilla lyödä nappeja kiveltä pois ja siten voittaa ne omaan
taskuunsa. Oltiin myös "potalla". Sulaan katuviereen kaivettiin pikku
kuoppanen, johon vuoronperään osoiteltiin rahaa tahi lyijypätikkää,
ja voitettiin siten toisilta nappeja. Auringossa hehkuvalla
seinävierustalla, ensimmäisten kevätperhosten siinä leikkiessä,
hakattiin "seinärahaa"; varsinkin maneesin seinämällä sitä napsittiin
ahkerasti, kukin omalla luotetulla lantillaan. Mutta poikain
varsinaisena rikkautena, josta milloin mitäkin peliä käytiin, oli suuri
nappivarasto joka miehen taskussa. Monesti taitamaton tahi kovaonninen
pieni pelaaja menetti koko irtaimistonsa, täytyipä vielä ottaa lisää
kiinteimistöstäkin ja sitten tuhlaajapoikana housujansa kannatellen
astella kotiin, jossa kaiken lopuksi oli vielä otettava vastaan
tukkapölly.
Mutta vasta Valporina pantiin alulle oikeat kesätyöt. Silloin
kokoonnuttiin koko joukolla Härkätorille pallia lyömään, sillä
Härkätori oli kaupungin kesäinen kisailukenttä ja pallinlyönti
tavallisinta kesäleikkiä. Siihen ottivat osaa sekä laitakaupungin pojat
että keskikylän herranalutkin. Olipa joskus joku tyttökin mukana,
ainakin Kraftmanin Tilda, vastainen lakkiräätäli, joka "linnapallia"
lyötäessä huimautteli niin ropsasti, että palli lensi yli torin ja niin
korkealle, että siinteli vain.
Linnapalli olikin mieluisinta pallipeliä, ja siihen voitiin yhtyä
koko joukolla, ruveten vain kahteen puolikuntaan. Toisinaan muutettiin
linnapalli "ekslakulinnaksi", joka oli "oman käen lyöntiä". Silloin
lyöjä sai itse heittää pallin, lyödä ja lähteä juoksemaan. Usein
oltiin myös koko joukolla "polttopallilla", kaivettiin maahan pikku
"krooppeja" kartunnokkaa varten, ja sitten muuan kartulla pallia
pyöritellen yritti toisia "polttaa". Joskus taas huudettiin:
"Ruulikapollaa
pallilla ollaan!"
Ja sitten ruvettiinkin heittämään "ruulikapollaa". Siinä oli vain pari
karttumiestä etäällä toisistaan ja pallomies kummallakin puolella.
Pallomies heitti palloa vastapuolelle, karttumiehet yrittivät sitä
vuoronperään lyödä toisilleen, ja pallomiehet voittivat, jos saivat
kopin.
Sitten pitkin kesää kokoonnuttiin Härkätorille melkein joka ilta, ja
valoisaa yötä myöten siellä remuttiin. Kun kyllästyttiin pallopeliin,
ruvettiin joskus voimankoetuksille taikka kilpailtiin taidon ja
notkeuden näytteissä. Vedettiin "väkikarttua" selkä köykyssä,
ja kiskottiin hampaat irvessä "kissanhäntää", taikka asetuttiin
maahan vieretysten selälleen vastakkaisasentoon ja jalkahankurasta
"potkastiin" heikompi nurin. Väliin "nostettiin rankaa", väliin
"ohratakkaa" taikka taas "heitettiin juurikkaa". Jäykkänä "rankana"
esiintyi joku leikkitovereista, samoin myös hajasäärisenä "juurikkana",
joka pään ylitse heitettynä koetti pudota jaloilleen. "Ohratakkana"
poika nosti nuoraraksilla selkään vedettyä koipeaan, kohoten toisella
jalalla kykkysiltä seisoalleen.
Härkätorille myöskin kaupungin tyttölapset kokoontuivat leikkejään
pitämään, "första majna"[9] jo ensikerran ja sitten aina kesäilloin
niinkuin pojatkin pallinlyöntiinsä. Joskus pojatkin saapuivat samaan
joukkoon ja silloin vasta hyvin "enkan" juoksu kävikin. "Sista paar
uut!" huudettiin tuon tuostakin, ja sitten kirmaistiin ympäri toria,
niin että helmat heiluivat ja kintut vilisi. Voitiin ruveta myöskin
"väkisille" taikka "roirosille", jolloin leikin ensimmäinen kiinni
tavoittaja määrättiin arpalorulla. Luettiin esim.:
"Anikka danikka drass,
vipla vapla vass,
ass gull pim pam poo,
går ut, vet hut,
var och en i sin knut!"
Tahi:
"Eman deman Gabriel,
ljuset fader kristeman,
han drack, så han sprack,
ät vet vellings vet,
gack bort, du långe man,
svek ut!"
Tahi vielä:
"Ysikin tysikin,
toukun loukun,
sinikin kivikin,
maaterin kuuterin,
höylää söylää,
sotamies sumppuun,
pumppuun,
mene mies mettään
pakoon".
Toisinaan istuttiin kenttään "puukkotikkasille", ja siinä leikissä,
"huonosti pelannut" pantiin jyrsimään turpasta. Pahaisimmat lapset
rupesivat joskus "ojasille". Muuan meni katuojaan selälleen,
toiset roikkivat hänen ylitseen toiselle ja toiselle puolen ojaa,
ja ketä ojamies sai kädellään läpätyksi, joutui vuorostaan ojaan
selkäneuleelleen.
Pikku tytöt tuhertelivat lämpöisinä kesäpäivinä pellonojissa
kaivaen kuoppia pientareeseen ja sitten he "käyttivät myllyä"
juoksuttaen hiekkaa torven lävitse kuoppaan. Poimivat he pientareilta
päivänkakkaroita, ja nykkien niiden valkeita pikku lehtiä arpoivat:
"Poutaa... sataa...
poutaa... sataa..."
Mutta isot tyttäret osasivat arpoa paljoa sievemmin. He olivat oppineet:
"Han älskar,
af hjärtat,
med smärta,
något litet,
als intet".[10]
Näin osasi Pyhälän Margretkin, joka oli ollut pappilassa Hohenthalin
mamsellien kanssa leikkimässä, jopa "sokkosillakin" pappilan
väentuvassa.
Oli Raahen pojilla totisempiakin kesätöitä kuin Härkätorilla pallia
paukuttaa ja tyttöhattarain kanssa enkkaa juosta. Jo keväällä, kun
Ruonanoja avautui, piti kiireesti hankkia tiheitä pajumertoja —
Tanska-Eera Kopsankylässä teki niitä kymmenestä ja viidestäkin
kopeekasta — ja ruveta kalamieheksi, pyytämään "tuukkeja". Ne olivat
kevään ensimmäisiä kaloja, joilla talven suolakala verestettiin.
Herratkin niitä ostivat ja jo etukäteen tilasivat pojilta:
— Niin ja niin monta myssyä pitää tuua!
Merran täysin tuukkeja saatiin Ruonanojasta, saavittain työnnettiin
pikkukärryillä kaupunkiin ja "myssyittäin" niitä myytiin, vain
lakki-resullaan mitaten. Kolme, neljä kopeekkaa saatiin myssystä
keväällä sen mukaan kuin saannit olivat, mutta kesän jatkuessa, kun
pienet makeat "rautatuukit" eli "rautiaiset" saivat joukkoonsa isopäisiä
kelvottomia "rapatuukkeja", meni hinta mitättömäksi. Kalapahasista
keitettiin "tuukkipuuroa", ja se oli oikein hyvää ja rasvaista, eikä
tarvinnut mitään lisärasvoja eikä jauhojakaan. Porvarienkin pojat,
ainakin Roosin ja Montinin pojat, niitä pyytelivät, ja yhdessä
telmättiin vanhalla Ruonanojan myllyllä, laukattiin Prännärinkedoilla,
tehtiin merrankauppoja ja vaihdeltiin tuppipuukkoja. Joskus
tuukkipalkalla pantiin Keera-Junnu, vanha piiskuri, koirien tappaja,
kissannylkijä, soittamaan viulua, jolloin hän päivää paistattaen
istuskeli kedolla ladon seinän vieressä konettaan vingutellen.
Ruonanojalle mentäessä jouduttiin toisinaan kovaan otteluun
Paavonperänmäellä. Haltun ja Krekulan poikain kanssa täytyi siellä
milloin suutaan räävätä, milloin käsinkin koetella, kun vain satuttiin
menemään ohitse, niin että pojat huomasivat. Uudenkaupungin ja
Katinhännän poikain välillä olikin hyvin usein sotatila. Puolin jos
toisinkin pojat saivat kuulla, keitä he olivat: "Natsflakuja",
"Tiitu-äijiä" ja "Puru-pässejä", Ahlholmin "Kaalholmeja" ja Musketin
"Mustakettuja". Kehoitettiinpa joskus pistelemään:
"Puurmannin puurua,
Manteliinin maitua
Lutmannin lusikalla
Sarkliinin saunan loukosa".
Ruonanojan suulla oli pojilla hauska kesäinen uimapaikka. Siellä,
vähän matkan päässä meressä, oli vanhan prikin, Auroran raakki. Sen
luokse pojat menivät pulikoimaan, kiipesivät laivahylylle ja hyppivät
pantturein päältä mereen. Oli siellä toinenkin vanha purrenhylky,
Neptunus, jolla vielä saattoi liikkuakin, ja sen kimpussa pojat useasti
häärivät. Mutta kerran Soveliuksen Matti-patruuni komensi poikia,
kun ne Neptunuksessa kiipeilivät; "Menkää sillä merelle!" Ja pojat
lähtivät lahdelle omin päinsä "seelaamaan" sinne tänne sen mukaan kuin
Matti-patruuni kapteenina rannalta komenteli, Viimein kapteeni komensi
ja merimiehet laskivat laivan rantaan, että rymähti. Ja siihen se jäi.
Onkiminen oli myöskin tärkeimpiä kesätöitä. Siinä virassa piti
istua pakkahuoneen laiturilla taikka Hevossillalla taikka veneessä
tuntikaupalla narraamassa kaloja suolingaisilla, joita oli haeskeltu
puutarhoista ja pihamailta pitkin kaupunkia. Franzénin Jannen pihalle
Brahenkadulla oli kyllä mentävä hyvin varovaisesti, sillä Janne
helposti saattoi sopivasta piilopaikasta ampaista suolapanoksen
suolingaisten etsijän takamukseen.
Silloin kun joku kotilaiva saapui ulkomeriltä Roskan redille, pojat
menivät laivaan kerjäämään kokilta piskettejä ja laivakorppuja.
Saivatkin he kun hyvin sattui, saivat joskus kahviakin sekä ruskeata
"hietasokeria" sekaan, ja se oli poikien mielestä paljoa parempaa kuin
oikea sokeri.
Mutta kun joutui syyspuoli ja marjojen aika, tuli pojille — ja
tytöille — taas eri kiireet. Silloin piti laukata ympäri lähimetsiä
ja merensaaria poimimassa mansikoita, mustikoita ja vaaraimia,
joita myyskenneltiin porvareille ja saatiin parikymmentä kopeekkaa
vaarainkannusta. Eivät pojat kyllä olleet niin taitamattomia, että
olisivat lähteneet Myllymäelle marjailemaan, niinkuin Virven Maija,
joka asteli sinne ämpäreineen, vaikkei siellä kasvanut muuta kuin
"vareskraakkuja".[11] Mutta merensaaret olivat mainioita marjamaita,
monikertaan kierrettyjä. Tunsivat poikavarsat Ison-Kraaselin saarenkin,
eivätkä siinä koskaan eksyneet, kuten vanha Holman mummu, joka
marjamatkallaan yhä uudestaan ja uudestaan pohjaksui takarannalle ja
joka kerta ihmetteli nähdessään salmen takana Kumpeleen pookin:
— Ompa se tälläkin rannalla pooki... Ompa se tälläkin rannalla
pooki... Ompa se tälläkin rannalla pooki!
Monta kertaa poikain piti yrittää salaa Palinin Jussin
vaarainpensaikkoon Katinhännässä, Saaristokadun varrella, ja sitten
kipaista karkuun, kun Jussi sattui huomaamaan ja julmana lähti
heitä laukottamaan. Silloin tällöin täytyi hiipiä Heikku-patruunin
puutarhaan Sovionpuistossa, Rantatorin vieressä. Mutta sinnekin
tavallisesti vanha Johanna ennätti samalla kertaa marjojen poimintaan.
Joskus himo veti poikavarsoja komerssinkin komeaan puutarhaan,
Fredriksbergiin, sillä siellä jos missään kasvoi kaikenlaisia hyviä
hedelmiä kuin paratiisin puistossa. Eivätkä poikaparat muistaneet
vähääkään, että komerssin akkunassa Langin talossa oli kavala
katupeili, joka saattoi näyttää koko Fredriksbergin aitauksen. Niinpä
sattuikin onnettomasti, että kun pojat olivat ennättäneet parhaaseen
hedelmän makuun, he kuulivat komerssin äänen puutarhan käytävältä...
Eikä siinä ennättänyt tapahtua muuta kuin kova kopina ja suuri rysäys,
kun poikavarsat jo olivat puutarhan korkean aidan toisella puolen. Eikä
kukaan ollut ehtinyt kuulla, mitä erinomaista keppi kourassa astuvalla
karskilla komerssilla olisi ollut sanottavana. — Luodon mummun
kaunis omenapuu Saaristokadulla ei vielä ollut silloisten poikain
tutkisteltavana, joten arvostelematta jäi, olivatko sen hedelmät niin
happamia kuin sanottiin.
Kesällä piti muutamien poikakurikkain kerätä taiteensa suuret joukot
varisten ja harakkain munia. Syksyyn mennessä ennätti munakokoelma
hyvänlaisesti mädäntyä, ja munat olivat kyllin kypsiä, kun pojat
niitä katoilta lennättelivät maalaisten ja muiden ukkojen niskaan ja
päin silmiä, kun ne ajoivat kaupunkiin syysmarkkinoille. Kaikenlaisia
muitakin elkeitä oli parhailla pojilla. Milloin he pingoittivat köyden
pimeän kadun poikki, niin että kävijät kupsahtivat kumoon, milloin
kuraisivat neulalla ja rihmalla torilla haastelevien akkojen hameet
toisiinsa, milloin taas riisuivat maalaisukon hevosen valjaista
kuormansa viereen, sillä aikaa kuin ukko oli kauppapuodissa asioillaan,
milloin tekivät elkeitään juopuneille. Sellaisiakin kuin Silvanderin
Eeralle, joka kerran vatsallaan nukkua rötkötti Härkätorilla. Pojat
ratkoivat Eeran engelskapatiinoista pohjat irti kantaa myöten. Kun
Eera herättyään yritti lähteä astelemaan, ei hän päässyt mihinkään,
sillä kengänpohjat aina kierrähtivät vastahankaan. Taikka satuttiin
huomaamaan vihantilainen muurari, "Hullu-Heelpori", makaamassa
selällään, sylet levällään, nurmikolla Aitakadun vieressä. Pojat
asettivat pehmeän lehmän lämpimäisen muurarimestarin kämmenelle ja
sitten pitkällä heinällä kutittivat nukkuvan huulia. Ja niinkuin pienet
mestarit olivat laskeneetkin, iso mestari unissaan muurasi laastin
vasten suutaan.
Olipa joitakuita oman kylänkin miehiä ja äijiä, joita pojat huvikseen
härnäilivät. Vajavaista "Sipin-Allua", joka kuvitteli olevansa
"kanttori" ja useasti lukkarin kanssa lehterillä kilpaa veisata
möyrysi, eivät pojat sentään kiusoitelleet, kysäisivät vain:
— Mihinkäs kanttori menee?
— On kiire veisaamaan! "kanttori" vastasi ja asteli kiireesti
matkaansa.
Mutta Fyhrin vaarilta, vanhalta merimieheltä, jota sanottiin
"Puukelloksi", koska hän aina puhua pömisti niinkuin tynnyriä olisi
takonut, ja kehuskeli purjehtineensa "runta Kaap", pojat ilkeillen
kysäisivät:
— Onko faari käyny Runta-Kaapisa?
Eikä muuta tarvittu. Vaari suuttui ja kapisti pojat menemään.
Suuttui Myllykankaan äijäkin, "Tipa-Matiksi" haukuttu, ja oli niin
vihainen, että kepillään uhkaili poikia, kun he juoksivat hänen
perässään hokien:
"Tipa nokkii,
nokkii santaa!"
Ja Brunell, etelän mies, jolle pojat, niinkuin muillekin "etelän
vareksille", kraakkuivat, ärjäisi äkäisenä: "Kraakana, saatana!"
Mutta kun Aitta-Pellelle kraakuttiin, äijä sievästi kutsui kraakkujaa
luokseen:
— Tule tänne likelle, saat slantti, kun niin korjasti osaat kraakku!
Kun poika meni saamaan "slantti", hän saikin äijältä äkäisen
tukkapöllyn.
Långmanin Heikkiäkin, joka maalasi kirkontornia riippuen nuoraan
kiinnitetyssä häkkyrässä ylhäällä ilmassa, pojat joskus yltyivät
kiusaamaan, kiikuttaen nuorista ukkoa häkkyröineen ylös-alas...
ylös-alas... ylös-alas... Vasta kun äijän kova parkuminen ja
noituminen veti kansaa hätään, pojat livistivät pakoon.
Mutta Palinin Jussia, joka pitkässä haarahäntä-takissaan kuljeskeli
herrana, eivät pojat uskaltaneet härnäillä, vaikka joskus rohkenivatkin
varkain käydä hänen vaarainmaassaan. Jussin nähdessään pojat
kauhuissaan kirmaisivat pakoon. Sillä Jussi aina uhkaili;
— Ootappa, kun minä sun kuohitten!
Eiväthän pikku pojat tienneet, että Palin oli kaupungin suurin
valehtelija.
Vanhan Raahen vallattomien poikavesojen viimeisiä oli Svanljungin
yhdeksinen veljessarja, joka aina kesäkaudeksi vietiin "Poikalan"
kesämajalle Virpiperään. Siellä poikavarsojen kesälaitumella veljekset
saivat villissä vapaudessaan mielin määrin elämöidä sekä maalla että
merellä. Mutta kovaa oli, kun syksyllä piti palata kaupungin ja koulun
ahtaisiin puitteisiin. Eipä ihme, että raahelaiset syyskuun alussa
joskus tiedustelivatkin:
— Joko Svanljungin pojat on kaikki saatu kiinni?