kun piti oppia kaikki "additsuunit, subratsuunit, multiplikatsuunit
ja divisuunit", ja "tabula", jota jo ensi luokalla lyötiin päähän,
tuotti monet torat ja paukaukset ja istumasijojen vaihdokset, Mutta
suuria asioita sitten annettiinkin pienille tietomiehille. Maisterin
jallatessa isompien kanssa första saneli pienille miehille lukuja
taululle kirjoitettavaksi. Siinä pisteltiin alussa kuin leikitellen
vain ykkösiä, kymmeniä ja satoja, tuhansia ja satojatuhansia ja aina
"komma" pantiin väliin. Mutta sitten jo lopuksi päästeltiin miljoonia
ja triljoonia, vieläpä "kvinkviljoonia", ja "kvinktriljoonia", joissa
jo täytyi käyttää komman sijasta ristiä. Laskuharjoituksia varten oli
"laskutauluja", pieniä puulautoja, jotka asetettiin eteen pulpetille
puikkojen varaan niinkuin kirjalauta kallelleen. Lautaan liimatussa
paperissa oli "taaleja", lukuja, joita piti omalle kivitaululleen
"räknätä ulos". Otettiin laskulautoja kotiinkin laskettavaksi, ja
sitten koulussa vain "sanottiin ulos, mitä on saatu". Käytettiin
myöskin pahvitauluja, joihin "taalit oli liistrattu". Mutta rikkaiden
pojilla oli omat laskukirjat, joissa oli samat "taalit ja lumerot",
niin etteivät he tarvinneet laskutauluja.
Kirjoittamista harjoitettiin ahkerasti. Oli vartavastinen painettu
"föreskrifti", jossa oli "kaikki puukstaimet, ja sana seisoi aina
niille puukstaimille". Näitä sanoja jäljenneltiin, kuka parhaimmin
osasi. A:lle oli "sana": "Aikaisin kirkkoon, myöhään keräjiin", sitten
"Brahe rakensi Saloisten kaupungin", ja edelleen esim.: "Fariseukset
löytyyvät Judeasa", "Gutenberg löysi kirjapränttäämisen", "Kärsi pahaa,
toivo parempaa", "Zionin virsi veisatkaam". Kirjoittaminen tapahtui
hanhenkynällä. "Teräspänniä" kyllä jo silloin oli, mutta koulussa ei
niitä saanut käyttää. Kun kirjoitusmiehen kynä kului huonoksi, vei
hän sen maisterille, joka otti liivintaskustaan "pännäveitten" ja
taitavasti "formeeras" kynän kuntoon, niin ettei se enää "plumpannut".
Vaikka taitamattomilla kynämiehillä kyllä hyväkin kynä plumppasi
ja sotki paperin. Kirjoitusvihkoja tarkastellessaan opettaja aina
kirjoitti reunaan "vidi".
Opetettiin pojille laulutaitoakin. Keskiviikkoisin ja lauantaisin
11—12 rehtori vei oppilaat "nuottilinjan tykö" ja näytteli heille
nuotteja, puhaltaen niitä "flöitillä" ja taas laulaenkin: "see, dee,
ee, äf, jee, aa, hoo, see", osoitellen nuotteja ylöspäin sekä jälleen
alaskäsin. Virren veisuutakin opetettiin, ja sitä varten oli aikoinaan
tuomari Alopaeus lahjoittanut tuhannen riksiä.
Opetus tapahtui useinkin kahdella kielellä. Ruotsinkieliset oppilaat
istuivat vain eri ryhmässä, ja opettaja sanoi heille ruotsiksi
saman asian, minkä oli ensin sanonut suomeksi. Kovin paljon ei
ruotsinkielisiä ollut, saattoi joskus olla vain kuusi, seitsemän
— ja nekin kaikki ymmärsivät suomea — ja suomenkielisiä oli
kolmisenkymmentä.
Maisterin "puolelta" päästiin "rektorin puolelle", kun oli "hyvästi
divisuuni opittu", ja "siellä se pääopetus annettiin". Siellä
jatkettiin maisterin luokalla aloitettuja asioita ja luettiin lisäksi
"jometriiaa ja ihmiskunnan historiaa", vieläpä sellaisia merkillisiä
asioita kuin "persunaalipossessium, refleksium, presiprokusium ja
iknatsium". Siinä ei kehvelin pää saanutkaan olla paperista, jos tahtoi
kaikki nämä erinomaiset viisaudet selvittää. Geometriassakin piti
laskea "kaiteita" vasemmalta oikealle ja taas oikealta vasemmalle, ja
ihmiskunnan historiasta täytyi muistaa satoja vuosilukuja, opettajan
ollessa niin "nuukana", ettei saanut kirjoittaa lukuja paperilapulle ja
siitä sanoa ulos, kuten räknäämisessä taaleja. Täyttä päätä koulussa
tarvittiin. Mutta sitä ei kyllä joka pojalla ollut. Siksipä moni saikin
jo maisterin luokkaa paukuttaa kaksi vuotta, jotkut kolmekin, Hassin
Hermanni istui maisterin oppipoikana neljä vuotta, ja ruvettiin häntä
sanomaan "Vanhaksi maisteriksi". Mutta sitten Hermanni olikin niin
oppinut, että pääsi "lantun lautamieheksi" eli maanmittarin apulaiseksi.
Aamukahdeksaksi kipaistiin kouluun ja paukutettiin siellä yhteen-,
kahteentoista asti, ja taas iltapäivällä istuttiin kahdesta, kolmesta
viiteen. Joskus sattui joku opinnoitsija myöhästymään ja saattoi
silloin selittää ankaralle opettajalle: "No, kun minä seisoin ja söin
ja kello seisoi kansa..." Rehtori ja maisteri pitivät vuoropäivin aamu-
ja iltarukoukset. Rehtori veisautti aamurukouksissa miltei aina virttä:
"Jesu! onnen', osan' oman'! Ilon', riemun' runsahan'!" Taikka sai joku
pojista aloittaa värssyn:
"Sieluni, Jesu hyvä!
Ravitkoon sanas pyhä,
Virvoit' minua piinas kautta,
Ja viimein iloon auta!"
Maisteri taas lauloi ja laulatti useinkin virttä:
"Mun silmän', käten' nostan
Ain' Herran Sioniin,
Jost' avun tiedän saavan'
Ja valon kaunihin;
Sill' Herra avun lainaa,
Kuin maan taivaan loi,
Hän kuulee huuton' aina,
Ja suojella kyllä voi".
Ja tämä virsi lähti niin korkealta, että "se melkein kiljumalla
alotettiin, mutta lopusa se putosi hyvin alas".
Kovassa kurissa pidettiin Raahen poikavarsoja Kirkonmäen koulussa.
Hyvin helposti rukattiin pojan tukkahamaraa taikka läpsättiin korvalle
taikka annettiin karttakepillä kynsille ja selkäpuoleen. Ei tarvittu
paljonkaan syytä; kunhan paiskasi paperipurulla naapuriaan poskeen
taikka potkaisi penkin alapuolitse lähimmäistään tahi unohti nollan,
kun piti kirjoittaa 1054, tahi ei osannut näyttää kartasta oikeita
paikkoja. Usein työnnettiin myöskin nurkkaan seisomaan tahi taulun
taakse kilistelemään tahi ajettiin seinän viereen "mustallepenkille"
istumaan. Kovinta kurinpitoa oli kumminkin, kun opettaja käytteli
"klupua", pajuista punottua patukkaa. Klupu oli poikain omaa
teollisuutta, valmistettu kuudesta, seitsemästä, notkeasta, köydeksi
kierretystä pajuvarvusta ja sidottu päistä sekä keskeltä kymmenellä
nuorakierroksella. Patukan pituus piti olla "kyynärä ja käensija",
ja se tehtiin, "mitä parhaasta osattiin saa'a", "Eelläkävijän"
käsialaa se oli, vuoronperään kun pojat olivat aina viikon kerrallaan
"edelläkävijöinä" järjestäen kirjat ja vihot pulpeteille ja taas
hoitaen ne kaappiin.
Tämän oman tuotteen liiankin tuttavallista koskettelua tekijämestarit
saivat monta kertaa kokea, milloin mistäkin syystä, vallattomuudesta
tahi taitamattomuudesta. Varsinkin "tabulan" lukuaikana, joka oli
poikain kovinta työaikaa, otti klupukin suurella hartaudella osaa
poikien oppimiseen. "Anna kinttus tänne!" opettaja komensi helposti,
tarttui oppilaan kalvosimeen ja antoi klupua kämmenelle. Maisteri
varsinkin oli "tuhannen tulinen" ja kärkäs antamaan klupua. "Tirisetkö
sinä vielä?" sanoi, jos poika itki, ja löi yhä kovemmin. Rehtori
oli siivompi, mutta kun hän kerran antoi, niin antoikin kovasti,
että kämmen turposi. Kaksitoista "rappia" oli kovin löylytys, viisi,
kuusi lyöntiä tavallinen järjestyksenpito. Ahkerasta harjoituksesta
tulivat kyllä sekä pojat että poikain kämmenet niin paksunahkaisiksi,
ettei niitä lopulta klupu paljoakaan pehmittänyt. Monet mestarit
eivät suutaan vääntäneet, hammasta purren vain ottivat iskut, "vaikka
kipeää kyllä kävikin, kun olan takaa lyötiin". Kyllähän pojat joskus
ansaitsivat hyvänkin klupukyydin. Niinkuin Kytölän Kustokin, joka
pystytti neulan maisterin tuoliin. Odottaen ilkityöstään tavatonta
klupusotaa Kusto oli varustanut housuntaskuihinsa vahvat raksit, joihin
sitten kiversi kouransa, niin ettei maisteri saanut käsiä taskuista
ulos. Silloin maisterin täytyi heittää poika mustalle penkille ja
pehmittää patukalla selkää, niin että paukkui. Ja se paukkuikin ja
ropisi kovasti, sillä mestari oli varustanut hartioihinsa takin alle
tuohilevyn.
Tärkeää klupua säilyttivät opettajat pöytälaatikossaan, ja kun se
kului ja meni rikki, poikain piti valmistaa uusi. Maisterin luokalla
kului klupuja tavallista enemmän, sillä paitsi ahkeraan kämmentelyyn,
maisteri käytti klupua muuhunkin. Opettaessaan hän aina askaroi
kluvulla, ja usein omissa ajatuksissaan kiivaasti käveli lattialla
edestakaisin väännellen ja pureskellen klupua, niin että se pian kului
loppuun. "Maisteri on taas syönyt kluvun!" pojat manailivat, kun piti
ruveta uutta hankkimaan.
Silloin tällöin itse piispa kävi tarkastamassa vanhaa koulua.
"Koijureellä" suurherra ajaa karautti koulun kartanolle, ja kohta lensi
tieto: "Piispa on tullut Kuopiosta!" Koulussa piispa vain kuunteli
opetusta, eikä silloin annettu klupua, vaikkei osattukaan, ja "sitten
piispa piti kehotuspuheen pojille". Pyhäjoen "Iso-pappikin", kuuluisa
väkimies, hevostakin vahvempi, kävi monesti koulua katsomassa, puhellen
pois lähtiessään: "Koettakaa nyt, hyvät lapset, olla taas siivoja,
koska nuo opettajat teitä niin kiittävät".
Väliin annettiin koulumiehille lupaakin. Markkinapäivät sekä laskiainen
ja Valpori olivat itsestään lankeavia vapaapäiviä, mutta kun pojat
joskus oikein innostuivat yhteen suuhun huutamaan: "luppaa... luppaa...
luppaa!" niin opettajat, jos olivat "sillä tuulella", antoivatkin
avosuisille huutajille vapaan telmäämispäivän.
Muutamat poikajullit ottivat kyllä joskus lupaa omin päinsä ja olivat
"harapassilla" koulusta pois koko päivän, varsinkin silloin, kun oli
hyvin paljon läksyjä luettavana. Aamulla pojat vain lähtivät kotoaan
muka kouluun, mutta livistivätkin Märjännykseen, jossa luinailivat
koulutunnit ja sitten taas oikealla ajalla saapuivat koulumiehinä
kotiin. "Päätä kivisti", selitettiin seuraavana päivänä opettajalle.
Mutta joulun alla oli kauan odotettu "ilminatsuuni". Silloin koko
koulu oli valaistu, kynttilöitä paloi puisissa kattokruunuissa
sekä akkunoille asetetuissa kulmalaudoissa, vieläpä poikain
pulpeteillakin — niissä kun oli "tratinmallisia" reikiä, joihin
saattoi pistää kynttilän pystyyn. Jotkut vanhemmat olivat kuulemassa,
kun poikia opetettiin. Siihen sitten loppui "syystärmiini". Ja taas
"kevättärmiinin" lopussa juhannuksen edellä oli "eksaameli". Silloin
tuli enemmän kaupunkilaisia katsomaan, mitä koulussa oli opittu.
Poikain vihot ja kirjat olivat esillä, ja lopuksi annettiin oppilaille
"ite kullekin" todistukset.
Ja silloin oli vapaa kesä edessä, ja sininen meri avautui taivaan
rannalle asti, ja laivojen mastometsä Roskan redillä odotti kesäisiä
kiipeilijöitänsä.
Vanhassa koulutalossa kävivät opiskelemassa myöskin "privatistit".
Ne olivat "parempain ihmisten" poikia, jotka olivat käyneet jo läpi
sekä maisterin että rehtorin puolen, ja jatkoivat vielä lukujaan
maisteri Wichmannin opastamina. Ja "niistä sitten tuli Raahen
laivoihin kapteeneja". Sillä Raahen koulun ja Raahen poikain suurena
jatko-opistona oli tavallisesti mahtava meri, joka toimitti lopulliset
kouluuttamiset sekä puristi entisistä alkeiskoululaisista miehiä.
Illoin privaatipojat tavallisesti kävivät maisterin luona, mutta
olivat usein samaan aikaankin siellä lueskelemassa kuin kaupungin muu
poikalisto opiskeli koulussa. Ja silloin kun päästiin samalla kertaa
ulos välitunnille, syntyi aina kova sota. Sillä privatistit ja muut
koululaiset olivat toisiinsa vihakannalla kuin kissat ja koirat. Joskus
maisteri otti tyttöjäkin "privatisteiksi", ja ne kävivät opiskelemassa
keskiviikkoisin ja lauantaisin. Tytöille maisteri ei ollut kovin
äkäinen, sanoihan vain joskus: "Uh, sinä senkin pässi!"
Oli Raahessa toinenkin yksityis-koulumestari. Se oli _Ernst Kilian
Mellberg_, joka "skoulas kaikki Raahen herrat". Kilian Mellberg oli
varakkaan kauppiaan poika Pietarsaaresta, ylioppilaaksi lukenut, ja
sitten ollut pitkät ajat Saksassa opiskelemassa. Liikemiehen poikana
Kilian oli veljensä kanssa rakennuttanut kuunarin, jolla ajatti
rahtia Pohjanlahdella ja Itämerellä. Mutta Itämaisen sodan aikana
englantilainen upotti veljesten laivan. Köyhtynyt Kilian joutui
lopuksi Raaheen Reinin liikkeeseen konttoristiksi. Katinhännässä
pikku talossaan Mellberg sitten asui, nai emännöitsijänsä, Maria
Björnströmin, ja sai yhden tyttären. Sivutoimenaan Mellberg piti
koulua, "Melpärin koulua", ensin Möllerin talossa, sitten kotonaan,
opettaen porvarien poikia sekä merimiehiä, jotka aikoivat kapteeneiksi,
ja valmistaen oppilaita Oulun kouluun, vieläpä myöhemmin Raahen
kauppaopistoonkin. Mellberg oli niin oppinut, että hän osasi "kaikki
kielet", samoin myöskin kaikenlaiset "räknäykset", ja niitä taitoja
hän etupäässä pojille opetti. Välitöinään oppipojat saivat soudattaa
opettajansa pikku tyttöä, ja vallattomuudessaan kiikuttivat vähin niin
huimasti, että tyttö tuli miltei päästä pyörälle. Mellbergillä oli
hyvin kaunis käsiala. Hänen toimekseen aina annettiinkin hautajais-
ja hääkutsujen kirjoittaminen. Vanhana laihana pikku ukkona Kilian
kepsutteli Raahen kaduilla nukkavierussa takissaan. Saipa hän
kauppakoulun vihkiäisjuhlassa ja samoin Pietari Brahen patsasta
paljastettaessa ilon ampua tykillä kunnialaukauksen. Siitä ukko
hyvillään kehuskeli: "Olen ampunut Adlercreutzin kanuunalla!"
Vanha koulutalo sai lukukausien aikana olla toimessa kaiket
päivät. Kun arkisin siellä Kytölän Kustot ja muut pojat viljelivät
tabuloita ja multiplikatsuuneja sekä välitöinään pystyttivät
neuloja opettajantuoliin, niin pyhäpäivinä taas astui samoihin
suojiin toinen oppilasten joukko. Sunnuntai-iltapäivinä toimi
koulun huoneissa "pyhäkoulu", jota oli ruvettu pitämään 1843.
Koulussa kävijäin kantajoukkona istuivat kisällit ja oppipojat,
joukossa joitakuita muitakin opinhaluisia "köyhän kansan lapsia".
Ahkerasti kisällit ja oppipojat astelivatkin opistoonsa. 1852
mainitaan koulussa olleen 54 oppilasta, ja 1860 oli niiden luku
55, Kaikenlaisia hyviä ja tarpeellisia asioita siellä opetettiin
vastaisille mestareille, laskentoa ja kirjoitusta, kristinoppia,
Suomen historiaa ja maantietoa sekä kirjanpitoa. Opettajina toimivat
koulussa tavallisesti alkeiskoulun opettajat. Varsinkin maisteri
Wichmann oli ahkera pyhäkoulumestari, opettaen milloin mitäkin asiaa,
milloin "räknäyttäen", milloin kertoen Suomen historian tapahtumia,
milloin esittäen "maailmanpalloa". Olipa koulun opettajana kerran
värjärinkisälli _Halmetojakin_, joka oli niin "ulosoppinut", että
kykeni valistamaan toisia sällejä ja oppipoikia, ainakin sanelemaan
heille kirjoittamista. Kerran taas perämies _Marjelin_ opetti
merimiehen aluille kompassia, niin että he osasivat sen "niinkuin
olisivat kolme vuotta olleet merillä". Koulun varsinaisten, arkisten
oppilaiden kanssa tahtoi sunnuntai-opiskelijoilla monesti olla pikku
kahnausta. Ainakin viikkokoulun poikaviikarit monta kertaa koettivat
työntää kaikenlaisia vallattomuuksiaan ja rötöksiään pyhäkoulun sällien
ja oppipoikain syyksi.
Siten vanha koulutalo sai pitkän talvipimeän aikana jakaa "valkeutta"
kyläläisilleen pyhät ja arjet. Kynttilät tuikkivat sieltä pimeille
kaduille niin hyvin pyhäilloin kuin arkipäivän pimeissäkin, ja vasta
joulupimeän "ilminatsuunissa" ne oikein loistivat.
Mutta sitten kerran, samana kesäyönä, jolloin vanha kirkko tuhoutui,
tapahtui vanhalla koulullakin viimeinen suuri "ilminatsuuni".
Kirkonpalo kuumensi läheisen koulun seiniä, niin että oksain reiät
ihan kyyneleinä tihkuivat pihkaa, kunnes yhtäkkiä koko seinä leimahti
satoina kynttilöinä hehkuvaan suur tulitukseen. Se tulitus tuhosi
koko koulun, poltti vanhat pitkät penkit, poltti kluvut ja poltti
"maailmanpallonkin".
Vanhan kirkon rinnalla oli vanha koulu aina vaeltanut käsi kädessä, ja
sen kanssa se sai viimein yhteisen lopunkin.
Tyttöjen skoulut.
Entisessä Raahessa ei ollut koulutaloa tyttölapsia varten, vaikka
siellä kyllä oli koulu, jossa kaikki kisällit ja oppipojatkin saivat
käydä tietoja ja taitoja hakemassa. Ehkä vanhan koulutalon ovet olisi
avattu tytöillekin, jos he olisivat käyneet kolkuttamassa, mutta
sellainen tapa oli Raahessa, että vain pojat jallasivat vanhan koulun
pitkillä penkeillä.
Mutta Raahen tyttöjen ei silti sentään tarvinnut jäädä vain
kotiopintojensa varaan eli pelkän lukutaidon astuimelle. Sillä Raahessa
oli, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, useita "mamselleja",
jotka käyttivät joutoaikaansa nuoren tyttöpolven opettamiseen ja
kasvattamiseen. Mamsellit olivat itse samalla tavalla saaneet tietonsa
ja taitonsa edesmenneen polven mamselleilta, olivatpa jotkut olleet
Tukholmassakin oppia ja viisautta noutamassa. Näissä "mamsellien
skouluisa", yksityisten henkilöiden vapaalla uhrautuvaisuudella ja
harrastuksella johdetuissa opinpirteissä, kasvoi ja sivistyi Raahen
tyttäristö samalla aikaa kuin kaupungin poikaparvi opiskeli ja paukkasi
Kirkonmäen koulutalossa ja Mellbergin koulussa. Mamsellien koulut
eivät kyllä kyenneet oikean koulun rinnalle, niissä kun ei ollut edes
klupuakaan, eikä niissä ylipäänsä opittu niin viisaita asioita kuin
persunaalipossessium ja presiprokusium, jotka olivat tarpeellisia vain
hyväpäiselle miessuvulle. Mutta mamsellien kouluissa opittiin sen
sijaan monia muita hyviä asioita.
Aikaisimpia nykyisen vanhan polven muistamia mamsellikoulumestareita
oli _Lina Keckman_, joka isän puolelta oli Ruotsin lähtöä, äidin
taas raahelaista. Brahenkadun varrella, Aspegrenin talossa, sanotaan
Lina-mamsellin asuneen 1830—40-luvuilla[7] ja opettaneen kaupungin
parhaimmiston tyttäriä. Kymmenkunta, toistakymmentäkin tyttöstä
kävi koulussa oppien lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, lisäksi
historiaa ja maantietoa, vieläpä hiukan — ranskaakin. Myöskin
käsitöihin, koruompeluun, saivat pikku sormet totutella. Hyvää huolta
koulumamselli piti kasvattiensa käytöksestä: oli aina esiinnyttävä
sievästi ja kohteliaasti. Vähän aikaa opetti entisen Raahen tyttäriä
myöskin mamselli _af Åkershult_, joka oli tullut Ruotsista ja toimi
1850—60-luvuilla. Heiskarin talossa mamselli piti kouluaan, opettaen
lukemista muutamille tytöille, mutta pian hän taas palasi takaisin
Ruotsiin.
Vanhoja tyttöjen koulumestareita oli vielä "Kihlgrenin mamselli",
_Catharina Margaretha Kihlgren_, joka Lina Keckmanin ajoista aina
1870-luvulle opetti Raahen tyttölapsille, ja pojillekin, lukemista,
kirjoitusta ja laskentoa sekä kristinoppia ja maantietoa. Vanhoilla
päivillään oli koulumestarilla apulaisopettajana sisarensatytär,
_Helanderin Liisa_. Vanhana mummuna Kihlgrenin mamselli asui "fyyryllä"
Virven talossa Rantakadulla ja kulkea köppäili kadulla kolminurkkainen
pumpulihuivi neulalla kiinnitettynä hartioille.
Samanaikaisia, 1860-luvun mestareita, olivat mamsellit Heickell ja
Bergströmkin. _Eva Charlotta Heickell_ asui Virven talossa, opetti
tyttöjä, soitteli fortepianoa ja piti pientä kirjakauppaa. _Henriette
Bergström_ oli kotoisin Ruotsista, ollen värjäri Juthströmin rouvan
sisar, asusteli useissa eri taloissa, m.m. Sarkkilan porstuakamarissa,
ja opetti vain lukemaan, tavaamaan ja "koko sanalle", ynnä kirjoitusta
sekä "nästyykien pallistusta". Pienen, nilkuttaen kulkevan, huonosti
suomea puhuvan mamsellin opetustyö ei ollut kallista, — puolitoista,
pari markkaa kuukaudelta mummu otti maksua, ja sittenkin hyväntuulisena
hoiti virkaansa.
Hyvin muistaa vanha Raahe vielä "Toppeliuksen skoulun", joka toimi
kaupungissa monet vuosikymmenet, aina 1870-luvulle saakka. Pastori
_Zachris Toppelius_, ankara herännäisyydensaarnaaja ja maallisen
koreilun vihamies, opetti ensin yksinään, mutta sitten olivat jo
pieksuissa kulkevat, harmaapukuiset, "mörkkiveriset" tyttäretkin,
_Sofia_ ja _Maria_, apulaisina, jopa pian varsinaisina koulumestareina.
Ukko vain silloin tällöin pistäytyi katsomaan opetuksen menoa, kun
"salisa istuttiin ison skiivupöydän ympärillä" taikka myöhemmin
kamarissa. Lukeminen ja kirjoitus, katkismus ja historia olivat
tärkeimmät oppiaineet Toppeliuksen koulussakin, lisäksi vielä
ompelutyöt. Hyvästi piti tyttöjen osata läksynsä. Helposti voi
joutua nurkkaan seisomaan, ellei osannut ulkoa lasketella seitsemää
katumussalmia. Vuoroviikoin papintyttäret opettivat, ja lapset
pitivät enemmän Mariasta, odottaen aina hänen viikkoansa. Opetuksesta
piti Toppeliuksen kouluun maksaa kahdesta neljään, viiteen markkaan
kuukaudessa.
Vähän aikaa 1870-luvulla opettivat Raahen nuorta tyttöparvea —
joku poikakin oli joukossa — "fröökynät" _Alma Montin_ ja _Bertha
Candelin_. Höckertin talossa neidit pitivät koulua muutamia vuosia,
mutta kun kansakoulu alkoi toimintansa, siirtyi lapsiparvi sinne.
Viimeisiä ja parhaita mamsellikouluja oli "tante" _Gustav af
Ekströmin_ koulu, joka toimi 1860—70-luvuilla. Tässä koulussa, jossa
kuukausimaksukin oli 6-12 markkaa, jatkoivat opintojansa vain Raahen
rikkaimmat tyttäret, kun olivat ensin suorittaneet alkeiskurssin
Toppeliuksen harmaapukuisten mamsellien opistossa. Mamselli Ekström
oli kotoisin Torniosta, ollen tuomari Nils Ekströmin (syntynyt Ruotsin
Pajalassa, Köngäsen ruukilla) tytär ja muuttanut Raaheen asumaan
sisarensa luokse, joka oli naimisissa piirilääkäri Ehrströmin kanssa.
Gustava mamselli oli niin oppinut, että hän olisi kyllä kyennyt vaikka
ylioppilastutkinnosta selviytymään, ja kasvateilleen hän opetti
useita aineita, niinkuin koulussa ainakin, jopa saksaa ja ranskaakin,
vieläpä piirustustakin, piirrättäen "viivoja, eläimiä, maisemia ja
ihmisenpäitä". Kolmessa osastossa tytöt — olipa kerran pari poikaakin,
Ivar Frieman ja Arthur Lagerlöf, joukossa — istuivat oppimassa, ja
"tante" Gustava istui kiikkutuolissa keskellä salia "myysättynä kuin
palli" taikka loikoi sohvalla pitkälläänkin, jolloin oppilaat vuoron
jälkeen astuivat hänen viereensä näyttämään taitoaan. Aamulla tytöt
kipaisivat kouluun, mutta monesti varsinkin pyryilmoilla talon rengit
tulivat iltapäivällä reslareellä hakemaan lapsia, vaikkei koulu
ollutkaan sen kauempana kuin pienen kaupungin laidalla, Rantakadulla,
tohtori Ehrströmin talossa.
Hyviä olivat mamsellien kouluissa opitut kirjatiedot ja muut viisaat
asiat, mutta huvittavinta lienee monesta pikku tytöstä ollut
ompeleminen ja neulan käyttely. Monenlaisia käsitöitä mamsellien
kouluissa tehtiin, pallistettiin nenäliinoja ja ommeltiin tyttöjen
vaatekappaleita, mutta kaikkein mieluisimpia tehtäviä olivat
merkkausliinat, "märkdukit". Niitä ommeltiin pienissä kehyksissä,
"povisa". Pienet sormet pistelivät "sitsilangalla" pohjavaatteeseen
kaikenlaisia kirjaimia, numeroita ja kuvioita. Ommeltiin isot ja pienet
aakkoset, koko sukukunnan nimikirjaimisto, isän ja äidin, siskojen
ja veljien, setien ja tätien, iso-isien ja iso-äitien kirjaimet ja
viimeiseksi oma nimi vuosilukuineen. Ja vielä tyhjän täytteeksi
kaikenlaisia koristekuvia, kruunuja, lintuja, puita, tähtiä, kirkkoja,
laivoja, taloja. Merkkausliina oli sitten kaunis koulumuisto sekä
monesti tarpeellinen mallikuvasto, kun kotona jouduttiin nimikirjaimia
ja koristeita sommittelemaan.
Hyvin viihtyivät tytöt koulussaan, vaikka joskus lukivatkin niin
huonosti läksynsä, että saivat jäädä jälkeen lueskelemaan. Keväällä
loppututkinnossa olivat tyttösien työt ja vihot esillä, ja tytöt
laskettelivat tietojaan kuin ainakin kirjanoppineet, saksaakin
päästelivät, niin että helisi — olivat jokainen määrätyn värssynsä
opetelleet ulkoa. Ja hyvillä mielin äidit kuuntelivat tyttäriensä
taitoa, pannen tarkoin mieleensä, kenen tytär kaikkein parhaiten osasi.
Mutta vähäväkinen Raahe ei jaksanut astua mamsellien kouluun, joihin
piti suorittaa kalliit opetusmaksut, eikä paikkavaatteissa kävijöistä
olisi ollutkaan rikasten rinnalla istujiksi; monet eivät osanneet
ruotsiakaan, jota useimmissa mamsellien kouluissa käytettiin. Jopa
kaiken lisäksi olisi pian koko pikkukaupunki pannut pahakseen, jos
joku Katinhännän pikku mökin pikku tytär olisi ruvennut opissaan
pyrkimään isoisten rinnalle. Jotkut vähän parempiosaiset sentään
pääsivät Bergströmin ja Toppeliuksen kouluihin lukemista ja kirjoitusta
oppimaan. Mutta kaikkein vähäväkisimpien opetuksesta huolehti vanha
Auvinskamuori, _Brita-Kaisa Auvin_, entisen, huonosti eläneen sorvarin,
Anders Auvinin leski. Vaikka ukko Auvin olikin niin kunnoton, että
hukutti itsensä ja jätti jälkilausunnan:
"Muuti on mies,
mutta Auvin on suuri rakkari",