pitää", koettivat varustaa joulukuusen, Kiiltopaperia sekä paperikultaa
ja -hopeaa oli Heickellin mamsellin pöydällä heillekin varattuna
kolmella kopeekalla arkki. Kolmihaarainen kynttilä paloi heidänkin
pöydällään, joka joulun kunniaksi oli peitetty puhtaalla "tuukilla", ja
takkapöydällä tuikutti kaksihaarainen kynttilä. Ja joulupöydällä piti
olla kaikenlaista hyvyyttä, minkä varat sallivat, samaan tapaan kuin
isoisissakin lipeäkaloineen ja riisiryynipuuroineen. Isoilla rikkailla
oli kyllä vielä lihavat kinkut ja tortut ja kaikki hyvät juotavatkin.
Jouluaattoilta kului kuusen ympärillä, kuten ainakin, lahjoja
jaettaessa. Lahjat viskattiin vanhaan tapaan eteisen ovesta sisään,
nimittäen, kenelle mikin oli aiottu. Useasti oli lahjaan sommiteltu
leikillinen runokin.
Illalla kun joulukuuset kaikkialla paloivat, ja ikkunat olivat avoinna,
kaupungin vähäväkinen kansa kulki kaduilla "oikein asiasta tehen
kattelemasa porvarien kuusia". Ja kansa saikin tuon tuostakin todeta:
— Voi, kun omenoitakin vielä!
Aamulla sitten remahti kaupungissa valloilleen joulumeno jo neljältä,
viideltä. Kirkonmeno alkoi kyllä vasta kuuden aikana, mutta sitä ennen
piti saada ikkunat loistamaan, neljällä kynttilällä jokainen katupuolen
ikkuna, sekä joulukuusi palamaan kaikessa komeudessaan. Sillä jo ennen
viittä, neljältäkin, ajaa helisti Pattijoki ja Kopsankylän metsäkansa
kaupunkiin kelloissa ja kulkusissa, reki täynnä talon perhettä. Ennen
kirkkoon käyntiä maakansa "ookasi" ympäri kaupunkia ihaillen porvarien
monilukuisia ikkunoita, jotka kahta puolta katua, vieri vieressä monin
kynttilöin loistivat ja välkehtivät, niin että kaupungin parhaat
kadut olivat kirkkaina valokäytävinä. Pimeästä lumisesta korvestaan
tullut Kopsankylä ajeli kuin taivaan tanhuoita ihaillen ikkunoita,
ihaillen joulukuusia, jotka loistivat toinen toistaan kirkkaammin.
Sillä porvarien rouvat ja tyttäret olivat kilvan pukeneet joulupuutaan,
kuka komeimman osaisi rakentaa. Katseltuaan kaupungin pattijokiset ja
Kopsan miehet ennättivät vielä pikku maksusta kyyditä hevosettomia
kaupunkilaisia kirkkoon kuorman toisensa jälkeen.
Mutta hyvät porvarit ja patruunit, joiden tallissa seisoi hyviä
hevosia, karauttivat komeasti omalla ajokkaallaan, "tuplakulkuset"
jokaisen valjaissa, niin että koko kaupunki iloisesti helisi. Rengit
kyyditsivät isäntäväkensä kirkon eteen ja sitten pyöräyttivät taas
kotiin. Kirkonmäellä oli koko joukko maalaisten hevosia, ja apteekkari
Wichmannin pojat olivat kotinsa edustalle, vastapäätä kirkkoa,
pylvääseen ja sen ristipuuhun ripustaneet suuren joukon punaisia,
sinisiä, keltaisia ja kaikenvärisiä paperilyhtyjä, jotka kynttilöineen
välkehtivät väreissä ja loistivat, niin että apteekin edusta oli "hyvin
kaunis ja näköisä jouluaamuna".
Ja kirkonkellot soivat jouluaamuna paljoa kauniimmin kuin muina pyhinä.
Kun kirkkoon kutsumissoitto oli loppunut, soittajat heittivät kellonsa
itsekseen heilua melkuttamaan, niin että vanha tapulikin tutjahteli.
Silloin kellot kauan aikaa soivat yhteen, ja tämä kuului kaupungille
hyvin kauniilta. Mutta vanha Muuti-ukko muisteli, että ennenvanhaan
kirkonkellot olivat soineet "eri tavalla ja vieläkin kauniimmin".
Kirkon monissa kruunuissa palaa lepattivat sadat kynttilät, joita
unilukkari Tuomaanpäivä-matkallaan oli myöskin kerännyt ympäri
kaupunkia ja maaseurakuntaa, ja lukemattomat pyhät kuvat, apostolit
ja enkelinpäät näyttivät entistään kauniimmilta, jopa rumat
peikonnaamatkin penkkienpäissä tuntuivat hymyilevän. Kruunujen
kynttilät lepattivat iloisesti ja suitsuttivat kirkkoon tuttua pyhää
joulutuoksua. Monesti ne kärähtivät pitkälle karrelle, mutta silloin
unilukkari kepsutteli pitkine keppisaksineen niitä niistämään.
Monella kirkkomiehellä tuikutti oma kynttilä edessä penkinreunalla
juhlallisuutta lisäämässä ja antamassa valoa omistajansa isoon
virsikirjaan.
Sitten kun kirkosta palattiin, tulivat porvarien rengit taas hevosella
noutamaan kirkkomiehiänsä, ajellen jonkun aikaa kaupungilla, ennenkuin
karauttivat kotipihalle. Maakansa taas, Pattijoki ja Kopsa, laski kotia
kohden väliin täyttä laukkaa tien täydeltä, niin että kopisi, paukkui
ja helisi. Kilpaa siinä lennätettiin ja yritettiin, kuka edellä pysyisi
ja ken ensinnä kotiin ennättäisi.
Jotkut vanhat raahelaiset kävivät joulukirkossa Saloisten vanhassa
temppelissä. Niinpä vanhempi Fredrik Sovelius usein jouluaamuna ajoi
Saloisiin koko lapsijoukkoineen. Yhdeksän perillistä kirkkomiehellä
oli matkassaan, osa reen kannaksillakin seisomassa. Hevosen kovasti
juostessa tipahteli pieniä kirkkomiehiä tiepuoleenkin, kun reki sattui
nytkähtämään. Mutta pudonnutta ei ruvettu odottelemaan, lennätettiin
vain edelleen. Se joka jäi, sai jäädä, joko palata kotiin taikka lähteä
juoksemaan jäljessä.
Joulun aika oli ahkeraa vieraissa käyntien aikaa. Varsinkin sukulaiset
silloin seurustelivat keskenään, käyden vuoron perään toistensa luona.
Niinpä Soveliusten suuri sukukunta kokoontui ensimmäisenä joulupäivänä
yhden aikana suvun vanhimman, Henrik Soveliuksen, luokse päivälliselle.
Siellä istuttiin koko iltapäivä, juotiin kahvia, ja herrat joivat
punssiakin. Välillä vain käytiin ajelemassa, ja sitten vielä syötiin
talossa iltanen 11—1:n tienoissa, ennenkuin aamupuoleen asteltiin ja
ajettiin kukin kotiinsa.
Toisena joulupäivänä ei käyty sukulaisissa, ajeltiin vain "tapania"
ympäri kaupunkia ja illalla mentiin raatihuoneelle, jossa oli suuret
"julbaalit", Tapanin tanssit. Siellä myös syötiin kestikievarin
emännän, Lindbergin rouvan, laittama illallinen.
Mutta uudenvuoden aattona suku taas kokoontui. Silloin mentiin
"komerssille", kauppaneuvos Fredrik Soveliukselle, valvomaan iltaa ja
ottamaan vastaan uuttavuotta. Istuttiin iltaa ja valvottiin puoleen
yöhön ja valettiin tinoja. Nuoret herrat harjoittivat valurin ammattia,
porauttaen vuoron perään jokaiselle suvun jäsenelle, poissa olevallekin
taikatinansa. Yhdessä tarkasteltiin tinoja ja ennusteltiin mitä kunkin
kuva tahtoo saajalleen ilmoittaa.
Yli puolenyön valvottiin, vaikka seuraavana aamuna pitikin ani varhain
olla jalkeilla. Jo kuuden aikana astui Soveliusten työnjohtaja,
Frosterus-ukko, vanha meriäijä, isäntäväkensä taloon, pitäen hyvin
valituin sanoin kauniin uudenvuoden toivotuspuheen ja saaden
vehnäkahvit. Ja seitsemän aikana suvun nuoremmat jäsenet, herrat
frakeissa, naiset myöskin juhlapuvuissaan, astuivat uudenvuoden
onnittelulle komerssin luokse. Hevosilla ajaen kuljettiin läpi
kaupungin, niin että kulkuset aamupimeissä helisivät. Sitten koko suku
ennätti kahdeksaksi "setä Henrikin" luokse samoille asioille. Siellä
istahdettiin vähän aikaa ja juotiin kahvit, ja sitten jo riennettiin
asessori Hårdhille, josta taas ajettiin "Kivi-Soviolle", sieltä vielä
lennätettiin Franzénille, — viiniryypyt vain ennätettiin taloissa
napata. Mutta kymmenen aikana piti joutua jälleen komerssin luo
aamiaiselle, johon saapuivat onnitteluille koko Raahen parhaat herrat.
Se oli suuri aamiaisjuhla, vieraita oli niin paljon, ettei mahduttu
pöydässä istumaan, vaan aterioitiin seisoaltaan.
Uudenvuoden päivällisille Soveliusten joukko meni "Kivi-Soviolle".
Siellä istuttiin iltaakin, herrat tupakoiden ja punssia juoden, naiset
omassa huoneessaan kahvin ääressä jutellen. Vielä loppiaisenakin koko
suku kerääntyi yhteisille pöytäveroille, jolloin mentiin päivälliselle
kauppaneuvoksen luokse.
Joulun aikana varsinkin nuoret tekivät rekiretkiä ja taas tanssivat
milloin missäkin talossa. Höckertillä useasti "pukattiin matot läjään"
ja ruvettiin tanssimaan, monesti myös Candelinilla ja Franzénilla ja
joskus Montinillakin.
Samoin kuin keskikaupungin rikas porvaristo, laitakaupunginkin pikku
väki pani joulun monina lepopäivinä toimeen vierailukäyntejään
tuttavainsa ja sukulaistensa luokse. Katinhännän, Nätterporin ja
Paavonperänmäen kansa kokoontui pikku pirteissään kahvikuppiensa ja
kolmihaaraisen kynttilän ääreen haastelemaan ja oli yhtä iloinen ja
tyytyväinen kuin keskikaupunkikin yltäkylläisyydessään.
Ikivanhoja joulutapoja edusti Raahessa "säärnäpoikien" joukko.
Siinä 1860—70-luvuilla nähtiin kaupungin kaduilla säärnäpoikina
kuljeskelevan _Kytölän Kusto, Svalan Fenkke, Jemndahlin Kusto,
Pecklinin pojat_ ja _Pyhäniemen_ kaksoisveljet. Maisteri Wichmannin
luona pojat olivat ottaneet oppia ja harjoitusta lauluihinsa, joita
sitten ruotsiksi esittivät. Viisi, kuusi poikaa kuului samaan
joukkoon, valkoisissa paidoissa he kulkivat, punaisella vyöllä
vyötettyinä, punaiset ja siniset nauhat ristissä olkain ylitse, päässä
sokeritopan muotoinen paperitötterö ristinkuvineen ja piippoineen.
Muuan oli sotilas puusapeleineen, toinen kantoi ja pyöritti paperista
kokoonpantua "viisloppista säärnaa" eli "Betlehemin tähteä", jonka
sisässä paloi kynttilä. Mutta muuan oli musta murjaani, joka nokisine
naamoineen pelotti pikkulapsia. Rikkaiden porvarien taloissa Betlehemin
tähden kantajat kävivät illoin laulamassa ja saivat pikku lantteja
yhteiseen pieneen kassaansa.
Meni joulu iloineen ja vieraskäynteineen, ja tuli pitkä suora
talvenselkä, jolloin arkinen viikko ajoi toistaan, ja vain varvista
kuului laivan rakentajain kirveiden ja vasarain kalke. Vasta kevään
korvissa, jolloin aurinko jo oli hyvällä valtapuolellaan, oli
pääsiäinen tavallisine valvojaisineen ja kohtalon tiedusteluineen.
Silloin tyttäret piilotellen katsoivat kahden kynttilän valossa
onnenpeiliin, koettivatpa joskus nuoret miehetkin sen avulla
tiedustella tulevaisia asioita. Jokelinkin nuorena ollessaan katsoi
ja saikin nähdä hänet, joka tuleva oli. Muutamat mamsellit kattoivat
pääsiäisyönä pöydän yhdeksällä ruokalajilla ja sitten unissaan
yrittivät nähdä sitä, joka tuli siihen aterioitsemaan. Toiset neidot
taas söivät yhdeksän silakkaa, panivat pöydälleen vesilasin sekä sen
viereen kolme tikkua sillaksi, jota myöten unissaan näkivät tulevan
ylkämiehensä astuvan antamaan janoiselle nukkujalle juomavettä. Näin
kokeilivat kerran Kaarakaisen tytöt, ja niin tapahtui, että toiselle,
joka oli heittänyt silakoistaan pään syömättä, ilmestyi ylkämies
päätönnä; toisen tuleva mies, merikapteeni, sai samana yönä viettää
tuskallisen hetken, kun tyttö taikoessaan oli tehnyt temppuvirheen,
niin ettei kapteeni saattanut ilmestyä. Jotkut mamsellit asettivat
rahalantin päänsä alle pääsiäisyöksi ja aamulla herättyään pistivät
sen vasempaan sukkaansa lähtien kaupungille astelemaan. Ensimmäinen
vastaan tuleva mies oli hänelle aiottu, ja hänelle oli sukkaan kätketty
onnenraha jotenkuten toimitettava, vieläpä kysyttävä nimeä, jos mies
oli outo.
Rohkeat nuoret miehet kävivät pääsiäisyönä "trullia" kuuntelemassa
kolmen tien haarassa Härkätorin laidassa taikka kiipesivät Sarkkilan
sepän pajan katolle, paja kun seisoi kolmannella sijallaan.
Valpori oli poikaparojen pallinilyöntipäivä ja nuorten herrojen
ratsastuspäivä. Herrat silloin "ulospuettuina" ratsastelivat
kaupungilla, ajelivat varvin tietäkin ja puhaltelivat torvella
tuututuksia. Vappuna myöskin oluttehtaan "salongisa" tanssittiin ja
salongin katolla liehui komea "flaku".
Juhannuksena maakansa pystytti kartanolleen pitkän, tupsupäisen,
sileäksi kuoritun kuusen, joka kahdella oksallaan kuin käsivarsilla
viittasi sinne ja tänne. Sellainen kuusi seisoi ennen monessa talossa
kaupungin ympäristöilläkin, mutta kaupungissa ei nähty tällaista
maankoreaa. Siellä vain laitapuolen taloissa hankittiin pihamaalle
nuorista koivuista sievä kesäinen lehtimaja, vieläpä tehtiin majaan
turppaista pehmeä permanto. Pienet pirtit ja kamarit koristettiin
pihlajan, tuomen ja koivunoksilla, seinät aivan kesävihanniksi, ja
lattialle siroteltiin katajanhavuja. Silloin tuntui sydänkesän herkkä
juhla astuneen sisäänkin.
Pihamaan lehtimajassa nuori merikansa valvoi valoisaa juhannusyötä,
tahi istuskeli myöskin tuuheiden pihapihlajain alla. Mutta monet
neidot hiipivät hiljaa ruispellon laitaan sitelemään kasvaviin korsiin
langanpalasia, mustaa murheeksi, punaista naimisiksi j.n.e. Kolmena
torstaina sitten käytiin niitä tutkimassa.
Porvarien ja patruunien kansa taas valvoi kesäisen yönsä ja piti iloa
meren rannalla, Pitkänkarin Ilolinnassa.
Mutta yhtä väleen kuin pirttiin tuotu kesän vihannuus lakastui ja
kuivettui, sydänkesän suuri valoisa päiväkin vierähti ja kesän ihanin
aika valahti ohitse. Aurinkokin jälleen alkoi väistyä, ja valta rupesi
taas joutumaan pimeän puolelle.
Syyskuinen Aleksanterinpäivä oli taas sellainen juhlapäivä, jolloin
koko kaupunki "ilmineerasi", oikeinpa viskaalin käskystä. Katinhännän
köyhimmätkin kävivät pyytämässä varakkaammilta jonkun kynttilän
voidakseen hekin ottaa osaa yhteiseen ilonpitoon. Niinpä illan tultua
nähtiin pienimpienkin pirttien jokaisessa ikkunassa kynttiläparin
iloisesti tuikuttavan kahden puolen kaunista valmukimppua. Rikkaiden
ikkunoissa kynttilät loistivat komeissa hopeajaloissa mahtavien
kukkasten, "ringblommain" y.m. keskellä. Olikin kova kilpailu, ken
osaisi komeimmin kukittaa ikkunansa keisarin kunniaksi. Möllerin
rouva koristi ikkunansa erinomaisilla tekokukilla, pitäen ennätystään
ylivoimaisena kaikkien muiden rinnalla. Raatihuoneen otsikossa taas
loisti kynttilöistä muodostettu suuri palava A-kirjain, jota kansa kävi
ihailemassa samalla kuin ihaillen katseli porvarienkin ikkunakomeutta.
Maalaisetkin tulivat katsomaan juhlivaa kaupunkia ja ottamaan siihen
osaa kapakassa käymällä ja lopuksi tappelemalla kaupunkilaisten kanssa.
Kaupungin poikajullitkin nallipyssyineen panivat keskenään toimeen
oikein Aleksanterinpäivän tappelun.
Mikkelin sunnuntaina vanhan Raahen nuoret herrat taas hyppäsivät
hevosen selkään ja lähtivät ratsastelemaan kaupungille ja kaupungin
ympäristöille, Kummattiin ja Maailmanrannalle. Maalaisetkin Pattijoelta
tulivat ratsastaen kirkkoon. Mikkelin ratsastus tapahtui sen vanhan
asian muistoksi, "kun suuri sota tapahtui taivaasa enkeli Mikaelin ja
lohikäärmeen välillä... Sitä ne entiset Mikkelin ratsastajat vieläkin
matkivat".
Oli vielä syksyn suuri juhla, vanha kekri, pyhien miesten päivä.
Silloin alkoi piikojen ja renkien remuinen "römppäviikko", raatajien
"rinnus katkesi", ja he saivat viikonpäivät elämöidä omassa
vapaudessaan.
Ympärillä oli kylmä kohmettunut syksy. Kaupungin kadut toisinaan
kopisivat kylmyyttään, toisinaan taas räiskähtelivät pehmeinä
lätäkköinä. Ja meri huokaili raskaana alastomien rantojen äärellä.
Mutta mustien viikkojen takaa häämöitti jo taas Annanpäivä sekä suuri
joulu.
Skoulu.
"Siellä sortit ja brookit räknättiin ja taas luettiin ja dikteerattiin
... karttakonstitkin oli ja karttakepist' annettiin kynsille... Ja kun
kvartille päästiin ja oltiin lumisotasilla ja viskattiin akkuna rikki,
niin saatiin klupua".
Tämä oli vanhan raahelaisen meriäijän entisaikaista koulumenoa.
Sillä pienessä Raahessa, niinkuin muissakin kaupungeissa, oli "skoulu",
jossa katuja mittaileville miehenaluille, vastaisille kaupungin isille
ja porvareille, merimiehille ja raatimiehille, annettiin opetusta ja —
klupua.
Raahen koulu oli miltei yhtä vanha kuin Pietari Brahen kaupunkikin.
Jo suurkylän ensimmäisellä vuosikymmenellä saivat rantakorven
pitkätukkaiset poikavarsat, jotka eivät koskaan olleet koulua
nähneetkään, astella ihmeelliseen "pedagogiumiin", joka piti majaansa
komean raatihuoneen alakerrassa, pohjoispään pirtissä ja parissa
pikku kamarissa. Itse kaupungin pappi siellä Raahen ensimmäisille
koululaisille opetti lukemista ja kristinoppia, kirjoittamista ja
vähän laskentoakin. Mutta niin hyvin pappi kaitsi nuorta laumaansa
ja ohjasi nousevaa Raahea tiedon tielle ja taivaan tielle, ja niin
hartaasti kaupunkikin huolehti ensimmäisestä oppilaitoksestaan, että
Gezelius piispakin, joka tarkastusmatkallaan kävi kouluakin katsomassa,
hyvillään kiitteli Raahen porvarien "kaunista koulua".
Tämä sama "kaunis koulu" pysyi Raahessa sitten kautta aikojen. Yhtä
rintaa kirkon kanssa se eli ja vaikutti, sillä kaupungin papit olivat
useinkin sen opettajia. Kirkon läheisenä naapurina se asui, ja
viimein saatiin koululle oma pieni opin temppeli kaupungin temppelin
viereen, pohjoislaidalle Kirkonmäkeä. Tämä oli sama vanha "skoulu",
katajikkomäen toinen pyhä temppeli, jossa nykyinen vanha Raahe on
johdatettu tiedon taipaleelle.
Mutta ennenkuin Raahen pojat astuivat pelottavaan kouluunsa, useat
olivat jo ennättäneet kirjaviisaudessa niin pitkälle, että osasivat
hiukan lukea, ainakin tunsivat kirjaimet. Heitä oli jo kotona pidetty
kovilla taikka oli käytetty kylässä vanhojen muorien jalkojen juuressa.
Kaupungissa oli nimittäin muutamia kirjanoppineita vaimoihmisiä, jotka
pikku maksusta ajoivat pieniin päihin kirjatiedon alkeita. Sellaisia
oli _Grundströmin_ muori, joka asui Ämmänkadulla, Lindbergin talossa,
ja opetti kirjalle m.m. Himangan Jussia, vastaisen valtamerien
kapteenin alkua. Hampaaton mummu istuskeli opettajanvirkaa hoitaessaan
rahilla kivikuppi helmassa leikaten puukolla leipää kuppiinsa. Sitten
mummu kaatoi vettä sekaan ja syödä papersi möyhyänsä ja samalla ohjasi
pientä lukumiestä. Samoin käyttivät joutilaita vanhanpäiviänsä nuoren
polven opettamiseen muutkin vanhukset. Uudessakaupungissa, Puumaalla,
asuva _Vanha-Anna_ opetti poikia kymmenen kopeekan viikkomaksusta
joka päivä pitkät rupeamat. Pienen mummun polvien välissä pikku
jakkaralla Burmanin Kustokin ja Sandmanin Kalle kävivät vuoron perään
kyköttämässä, ja mummu ohjasi lukua, samalla kuin kuivettuneet
sormet ohjailivat sukkapuikkoja. _Långmanin_ vanha maalari-ukkokin
ahkeroi kirjanopettajana, ja Heiskarin Erkki poika sai alkuopetusta
hattumaakari _Jurvelinilta_.
Mutta vasta oikeassa koulussa annettiin oikeat opit ja tiedot, ja
sinne pojanvekarat riensivät, niin että heitä oli siellä aina
40-50:een. Niinpä oli "elementarskolassa" 1856 44 ja 1859 49 oppilasta.
Kaikki eivät suinkaan mielisuosiolla menneet istumaan koulun koville
penkeille. Mutta kun isä kimpautui niinkuin entinen merikapteenikin,
joka kertoi: "Janne ei tahtonut mennä skouluun, mutta minä näytin
pranstaakaa, jotta täss' on sulle vastaus", niin "Janne meni skouluun".
Kahdessa joukossa poikia opetettiin. _Viktor Wilhelm Wichmann_,
jota vain sanottiin "maisteriksi", opetti ensi vuoden tulokkaita ja
itse koulun "rektori", _Nils Gustaf Emeleus_, jota "Nutu-Jussiksi"
haukuttiin, opetti toista luokkaa. Koulutalossa molemmat koulumiehet
asuivat. Rakennuksen toisessa päässä isännöi hidas ja tasaluontoinen
rehtori, toisessa majaili tulinen ja äkäinen maisteri, kumpainenkin
niin eriluontoisia, että koulumestareille toisinaan tahtoi tulla
keskinäinenkin yhteenotto.
Lukemisen opetus oli ensimmäisiä. Oli koulussa sellaisiakin vesoja,
jotka eivät aina osanneet lukea oikein "ulos", vaikka kouluun pääsyn
ehtona oli hyvä lukutaito. Silloin se täytyi tavata. Ja siinä vasta
taitoa tarvittiinkin. Mutta "se oli semmoinen opettaja se maisteri,
ettei semmoista olekkaan". Se pani taitamattoman tavaamaan;
— Lyhyt ii i, ässä ja lyhyt ää sä, isä; äm ja yhtistysäänteet ei mei,
tee ja lyhyt ää än tän, meitän; ii ja lyhyt oo jo, koo ja lyhyt aa ka,
joka; lyhyt oo o, äl ja lyhyt ee tee let, olet; tee ja yhtistysäänteet
ai tai, vee ja pitkä aa vaa, taivaa, ässä ja lyhyt aa sa, taivaasa.
Lukukirjana käytettiin entisaikoina Uutta Testamenttia, mutta sitten
myöhemmin ruvettiin "luonnonhistoriaa" lukemaan "sissää". Siinä m.m.
"puhuttiin Diionista, joka yritti savesta tehä ihmistä, mutta ei saanut
siihen henkeä", Samaa kirjaa myöskin kirjoitustunnilla "dikteerattiin".
Silloin kun maisteri työskenteli toisien oppilaitten kanssa, luokan
paras oppilas, "första" eli "ylimmäinen", jota myös sanottiin
"priimukseksi", kovalla äänellä luki sanan kerrallaan toisille
oppilaille, jotka kirjoittivat sen vihkoonsa. Niinkuin opettaja ainakin
första dikteerasi:
— Iso puukstavi, paimen — teki — komma — mitä — kuningas — käski
— punkti — iso puukstavi, neljä — vuotta — kului — punkti.
Ja siinä poikain piti oppia ei vain kommat ja punktit, vaan myös
"kuulot" ja "semikuulot", "sprooketekketit", "parentteesit" ja
"kommakompunktit".
Vaikka första olikin luokan ylimmäinen ja sai oppilaiden edessä
toisinaan dikteerata, hän saattoi taas helposti menettääkin
kunniavirkansa. Voi sattua niin, ettei hän osannutkaan läksyään,
ja silloin opettaja heti kivahti: "Mene alemmaksi! Tule sinä, joka
osaat, sijalle!" Ja ylimmäinen sai astua alempaan sijaan, toisen
viedessä hänen kunniaistuimensa. Voi sattua sama alentaminen
uudelleenkin, penkki penkiltä. Saattoipa käydä joskus niinkin, että
opettaja komensi: "Tule pässiin!" Sillä koulussa oli "pässipenkki",
johon pantiin kaikkein huonoimmat kyköttämään. Toisinaan siinä istua
murjotti koko lautakunta, mutta sitten sattui taas koko pitkä penkki
olemaan aivan tyhjänä. Sillä pässistä pääsi taas nousemaan, vaikka
luokan ylimmäiseksi, kun vain osasi läksynsä, Läksyjen hyvä ulkoa
laskettaminen olikin pääasia. Kunhan aina osasi hyvästi "lukea ulos"
kaikki, mitä oli kirjasta pantu opittaviksi, voi aivan tukevasti istua
ylimmäisen istuimella.
Paljon pitikin pienien penkinpainajien osata. Luettiin biblianhistoriaa
ja katkismusta ja maantietoakin, ja kartasta piti osata näyttää
kaiken maailman valtakuntia ja kaupunkeja ja suuria meriä, ja
"maailmanpalloakin" piti ymmärtää, ainakin näyttää sen "kuumia ja
kylmiä vöitä" sekä "lempiöitä vöitä". Pienimmät oppilaat eivät kartasta
paljoakaan älynneet. Kuulivat kyllä puhuttavan Euroopasta, Aasiasta,
Afrikasta, Ameriikasta ja Austraaliasta, mutta kartasta he luulivat
kepillä osoiteltavan värejä. Kaikkein hulluin kirja oli kielioppi,
jota luettiin keskiviikkona ja lauantaina. Siitä piti päntätä ulkoa
sellaisia kummallisia sanoja kuin "nimentö, omanto, osanto, lähentö,
menentö". Ja sitten piti nimitellä sellaista hassua, että "se on
minun nimeni se nimentö, ja se on minun osani se osanto". Puhuttiin
myöskin "arvollisista ja arvottomista kerakkeista". Kirjassa oli
vielä niin hulluja lukujakin, ettei niitä tahtonut kukaan ymmärtää,
sellaisiakin, joissa sanottiin, että "lammas on saparollaan, sika on
höngällään, hevonen on huohollaan, lapsi on vetelällään, ja äitin käet
on taikinasa".