lyijyristikoilla ositeltu pikku ruutuihin kuin sataisiksi verkon
silmiksi. Mutta kun illoin taikka jouluaamun pimeöissä mentiin
kirkkoon, säteili ihana valkeus satalukuisista kynttiläkruunujen
lepattavista liekeistä sädehtien kruunujen tuhansissa lasihelyissä.
Kirkkaina kimaltelivat monet lasi- ja messinkikruunut. Alttarin
kohdalla riippui suuri "Frouvasväen yhtiön klasikruunu", johon mahtui
40 kynttilää, sitten oli vielä kolme Möllerien antamaa kruunua, joihin
sopi tusina kuhunkin, sekä kaksi pientä Leufstadiusten lasikruunua,
toinen kahdeksalle, toinen kuudelle kynttilälle. Messinkikruunuja oli
kaksi, toinen valaisemassa miesten puolta, toinen poistamassa naisten
puolista pimeyttä. Kansan oma valkeus loisti kynttiläkruunuista,
sillä joka talosta oli pitänyt tuoda kynttilöitä koko kaupungin ja
kirkkokansan yhteiseksi jouluiloksi.
Mutta kauniin temppelinsä penkkeihin seurakunta asettui arvonsa mukaan.
Isoisimmat ja kirkkoa enimmin lahjoituksillaan muistaneet astuivat
halki kirkon ja istuivat ylpeille etusijoille, ja vähäväkisemmät
jäivät jälkeen painaltuen takimmaisiin penkkeihin; kaikkein pienimmät,
Katinhännän ja Paavonperän mäen kansalaiset, kyykähtivät hiljaisesti
kaukaisimpaan nurkkaan. Entiseen aikaan oli pienen Raahenkin
kirkossa ankara penkkijärjestys etusijoineen ja penkkiriitoineen.
Oikein numeroittain oli penkit järjestetty itsekullekin kaupungin
virkamiehelle ja porvarille. Ensimmäisiin penkkeihin saivat mennä
vain pormestarit ja raatimiehet, sitten vasta muut porvarit arvonsa
mukaan. Niinpä esim. 1731:n penkkijärjestyksen mukaan[5] istui 5:nnessä
penkissä raatimies Petter Kiellin, 6:nnessa Soviot, 8:nnessa porvari
ja kirkon kuudennusmies Josef Lang, mutta 15:nnessä istuivat suutari
Stubbe ja porvari Sipelius, 16:nnessa merimies Wijk ja seppä Nivander.
Samalla tavalla naisten puolen ensi sijoilla istuivat pormestarien,
kirkkoherrojen, kappalaisten, tullinhoitajien ja raatimiesten rouvat
sekä sen jälkeen porvarien emännät. Niinpä saattoi 8:nnessa penkissä
kenottaa Petter Kiellinin emäntä, mutta 18:nnessa kykötti Erkki Sipilän
eukko. Ja kumpikin sukupuoli astui aina oman puolensa penkkeihin.
Varsinkin "yhtehinen kansa" piti siinä rajat selvinä, jopa kunnon
merimies piti suurena häpeänä käydä istumaan "akkain" puolelle.
Merimies Pekurikin kerran merille lähtiessään, hiukan ryypyissään
ollen, viimeisinä jäähyväisinä itkien varoitteli veljeään;
— Kun sinä menet kirkkoon, niin älä sinä mene milloinkaan akkain
puolelle!
Kuusi päivää Raahe napisematta raatoi työmaallaan ja seitsemäntenä piti
Herran sapattia, astellen tyytyväisenä temppeliinsä vanhalle tutulle
paikalleen. Hänen jumalanpalvelukseensa sisältyi ei vain saarna ja
virrenveisuu, vaan myöskin vanhan isien temppelin kaunis sisustus
kuvineen ja kirjoituksineen. Ahkerasti vanha Raahe kävi kirkossa, isot
porvaritkin suurissa turkeissaan ajoivat talvisunnuntaisin hevosella,
vaikkei matka ollut kuin muutamia "ristejä". Ja niinkuin ainakin hyvä
kristitty, kävi raahelainen säännöllisesti kerran vuodessa, alttarin
viereen nöyrästi polvistuen, pyhällä aterialla. Tavallisesti kesäisenä
sunnuntaina hän koko perheineen ja sukulaisineen sinne astui ja tärkeän
päivän aamuna pyysi ystäviltään ja koko suvultaan anteeksi mahdollisia
rikkomuksiaan. Muutamilla perheillä oli tapana käydä silloinkin
Herran Ehtoollisella, kun joku talon nuorista astui edes ensimmäistä
kertaansa. Mutta kovin useasti ei ollut oikein soveliasta käydä. Muut
hyvät kylänmiehet saattoivat helposti ruveta epäilemään, että kävijällä
on jotakin pahaa omallatunnollaan, ties mitä lieneekään,
Vaatimatonna esiintyi kirkkovanhus, satojen pyhien suojelija, ulkoa
katsojalle, Keltaisella vesimaalilla oli seinät sivelty, nurkkalaudat
ja ikkunapielet valkoisella; paanukatto taas oli maalattu punaiseksi.
Kivijalka oli niin matala, että kirkonportaissa oli vain kolme askelta.
Kirkon vieressä oli kellotapuli, jonka ulkoseinällä kyhjötti seinään
kytkettynä vanha, vakava, ruskeapintainen _vaivaistukki_, jalaton
raajarikko ukkopahanen, kerjäten armopaloja kaupungin osattomille. Ja
lähimpinä naapureina olivat Katinhännän, "Kirkonkylän", matalat mökit
sekä porvarien suuret kivikellarit.
Alhaalla mustassa maaemässä, kirkon lattian alla, lepäsi edesmennyt,
unhoitettu Raahe, Tuntemattomina vainajina makasi siellä lahoneissa
arkuissa useita entisiä ukkoja, vaimoja ja lapsiakin, jotka oli sinne
pyhiin piiloihin laskettu odottamaan tulevaa tuomiota. Oli sinne samaan
pimeyteen Isonvihan kauhuja paennut joukko eläviäkin sieluja etsimään
turvaa kaameilta vainajilta vielä kamalampia vihollisryssiä vastaan.
Mutta minkä kolkko hauta oli ottanut vastaan, sen se oli pitänytkin.
Nälän näännyttäminä vainajina, seinää vasten nojallaan makaamassa,
jälkimaailma löysi pakolaiset sieltä.
Mutta ylhäällä tornin huipussa, kaikkia muita korkeammalla, kääntyili
ylpeä, keikkaniskainen kirkonkukko. Jokaiseen ilmansuuntaan se
kirahdellen kiepsahteli, alituisesti valvoen ja katsoen suurta
kyläänsä. Oli kaupungilla toinenkin korkea valvoja, joka asusti
vähän alempana kuin viirikukko. Sen jälkeen kun palovartijan öinen
katuvaellus lopetettiin, sijoitettiin valvojaukko kellotapulin
torniin. _Skogmanin Jaako_, vanha merimies, sekä _Selinin_ äijä siellä
vuoronperään vartioitsivat ja toitottivat tunteja, Öisin huutaen kuin
tuomiopasuuna, niin että nukkuva kylä sai kuulla ajan kulumisen.
Alhaalla kirkossa taas saarnasi kaupungin pappi, joka myöskin
valvoi kylän puolesta ja vartioitsi iankaikkiselta palolta, soitti
tuomiopasuunaa ja huuteli armonajan nopeaa kulumista. Monet kymmenet
vartijat aina _Klaudius Ahlholmin_ ajoista asti olivat vanhan temppelin
komeassa saarnatuolissa seisoneet, ja monet sadat huutavanäänet olivat
sieltä kaikuneet, kaikuneet väliin kilpaa meren pauhun ja korven
kohinan kanssa. Siellä muutamat oman kaupungin kasvatitkin, _Forbus,
Kiellin, Simelius, Montin_, olivat pappeina pauhanneet. Siellä viime
vuosisadalla tulinen _Wichmann_-pastorikin aina aloitti saarnansa:
"Oo, kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!" Sieltä
_Johan Gyllenberg_ manasi seurakuntansa maalaissieluja: "Ei tultais
muuten kirkkoon, vaan on asiaa kaupunkiin: piimää, maitoa tuomaan...
Sitten vain tullaan kirkkoon kuulutuksia kuulemaan..." Mehtolan
Sampat ja muut Pattijoen, Kopsan ja Puojinkylän isännät kun aina
koko joukolla tuppautuivat vain kuulutusten ajaksi "torninkantaan",
kirkonovelle kuuntelemaan. _Hannu Nyman_ taas matalalla karkealla
äänellä ravisteli kansansa itsekylläisyyttä: "Tässä meidän on hyvä
olla, kuin on meillä aitat jyviä täynnä", Osasipa joku saarnamies
sovittaa sanansa kaiken maailman ihmeitä nähneille merimiehillekin,
selitellen: "Ei kasva täällä niinkuin muualla ulkomailla... Siellä
kasvaa akkunoilla lootisa korioita rantaslummia". _Lindfors_ pastorikin
koetti parastaan, lasketti alun lausetta aina komeasti, mutta lopussa
jo äijän ääni pahasti kähähteli — miksikäs pappi oli poikasena mennyt
syömään marjoja hautausmaalta —, niin ettei kansa kuullut mitään.
Mutta kuulipa sen sijaan kaikki, mitä puhui kovaääninen, ankara
lainsaarnaaja, körttiseksi sanottu _Zacharias Toppelius_, pieni,
mutta äkäinen ja "mörkkiverinen" pappi, joka aina kantoi kappaansa
käsivarrellaan, niin että kansa luuli, että hänet jostakin syystä "on
tuomittu kappaansa kantamaan". Vaikka olisi tuomittukin, mutta säpsähti
vain moni äijä, kun pappi saarnassaan räjäytti: "Te kyykäärmeitten
sikiöt..." Mutta kun _Otto Mauritz Hohenthal_ astui saarnatuoliin ja
oikein parhaansa saarnasi, niin melkein koko kirkko itki. Hänellä
olikin hyvä "ulostuonti" ja kaunis, sointuva ääni. Vanhan temppelin
kymmenet kuvatkin kuuntelivat, kun ukko aloitti saarnansa lausuen:
"Oo, voiman Jumala,
joka maailman juuret juotat,
mä olen voimaton,
mutta Sinä voimaa
meille kaikille tuotat.
Eteen Sun istuimes'
yks' mato matelee,
yksi synnin toukka
tässä Sult' armoa anelee."
Sinä yksin tiedät mun,
ja aikain salaisuudet suuret,
kun olen voimaton
Sinun laumaas' kaitsemaan
ja tässä pyhässä paikassa
Sinun sanaas' saarnaamaan.
Mut suo korkein paimenen',
Jeesus Kristus,
ett' kaitsen tääll' niin laumaas',
ett' elon ijäisen
ja riemun saamme taivaassas'!
Että tänne sitten tullessas',
täältä loppua tekemään,
saamme kruunun taivaassa
Sult' seurass' enkelein".[6]
Ajan mukana kaikki nämä vanhat vartiomiehet vaipuivat haudan lepoon
vartioitaviensa joukkoon. Mutta vanhaan temppeliin heidän henkensä jäi
edelleenkin hallitsemaan monilukuisten pyhien kuvien seurassa.
Mutta sitten rikottiin vanhan temppelin rauha ja pyhyys. Tuli uusi
sukupolvi, joka ei tiennyt, millä rakkaudella entiset isät ja äidit
olivat vaalineet ja kaunistaneet temppeliään, jopa siitä ylpeilleetkin.
Ja silloin suurin osa monisatavuotisista kuvista, joita polvesta
polveen oli suurella hartaudella ja ihailulla katsottu, riistettiin
vanhoilta sijoiltaan ja viskattiin syrjään, johonkin kellotapulin
pimeään komeroon. Vain jotkut harvat kuvat saivat jäädä paikoilleen.
Mutta tämä pyhäin riisto loukkasi kovin vanhan temppelin henkeä
sekä temppelin ikivanhaa haltiaa. Monet hartaat vanhukset ja kuvien
ystävät ihan kauhuissaan siunailivat nähdessään kauniin kirkkonsa
melkein alastomaksi riistettynä, jopa jotkut ennustivat pahaakin.
Näkivätpä muutamat vanhat muorit kerran iltapimeässä tulenkielekkeitä
leimahtelevan kirkon seinustalla.
Ja niinpä sitten kävikin, että 250-vuotias temppeli kerran kesäisenä
yönä, 23. heinäkuuta 1908, nousi tulenliekeissä taivaalle. Uusia
komeita urkuja juuri rakenneltiin paikoilleen, kun iltamyöhällä tuli
pääsi valloilleen, ja siinä menivät uudet urut, menivät kirkkoon
heitetyt muutamat pyhät kuvat, meni koko kirkko suurena humuna ja
pauhuna. Eikä mikään auttanut. "Siinä uutten urkujen pauhu nyt soipi",
Raahe sai vain surkeasti todeta. Lienevät soineet uudet urutkin,
mutta soi siinä vanhan aineen kahleista vapautuva pyhä temppelikin,
Yhdettätoista hetkeänsä vakaisesti lyöden vanha tornikellokin humahti
alas. Mutta iäkäs kirkonkukko lennähti palavan tornin kaatuessa
läheisen talon pihamaalle pelastuen siten tuhosta.
Raskas ja uneton oli tämä yö Raahelle. Koko kaupunki hääri sammutus- ja
pelastustöissä, naisetkin olivat vettä lennättämässä. Vain Häckmanin
Matti äijä, vanha rumpali ja palovartija, nukkui rauhassa läpi yönsä,
vaikka asuikin aivan lähellä, Cortenkadulla. Aamulla vasta ukko heräsi
ja köpötteli pihalle katsomaan tornikelloa, mutta ei nähnyt koko
kirkontornia. Ihmeissään äijäpaha hieroi vetisiä silmiänsä, päivitellen:
— Merkillistä, kun en enää voi nähä kirkontorniakaan!
Mutta kun ukko läksi lähempää katsomaan, näki hän kauhukseen
kirkkomäellä vain mustan savuavan raunion.
Juhlapäiviä.
Juhlapäiviä vietti vanha Raahe niinkuin muukin kristikunta. Mutta
pienen syrjäisen kaupungin menoissa oli paljon paikallista erikoisuutta
ja vanhaa hyvää tapaa, mikä isoisempien paikkojen melusta jo oli
hävinnyt.
Annanpäivä jo ennusteli vanhalle raahelaiselle joulun tuloa. Silloin
oli talvinen yö miltei pisimmillään, eikä suureen jouluun ollut enää
kuin parisen viikkoa, sekin melkein yhtämittaista pimeyttä. Hiljaisilla
kaduilla asui hämäryys keskipäivälläkin, ja ilmassa tuntui jo joulun
hengähtelyä. Vanhasta raahelaisesta näytti itse joulu olevan jo
kynnyksellä, ainakin katuvieriä hiipimässä. Siksipä silloin, kun
"Annanpäivä lankesi sisään", Raahe riehahti aivan erikoisesti. Eihän
vanhinkaan Raahe kyllä muistanut pyhän Anna-rouvan, Neitsyt Marian
äidin juhlimista, mutta se muisti sen sijaan omia, vielä eläviä
Annojansa. Ja muisti sitä paremmin.
Nuoret miehet ja tytöt nousivat Annan aamuna ylös jo kolmelta,
neljältä, ja pukeutuivat hyvin hullunkurisesti, ettei heitä suinkaan
vain tunnettaisi. Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan
"ulospuki" itsensä vanhaksi "Kreeta-muoriksi", pannen päähänsä ruskean
"bahytin", hartioilleen vanhan "slafrokin", silmilleen viheriän harson
ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon.
Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset
myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin
"Mylläri-Juusona". Parikunnan perään liittyi vielä puolitusinaa
resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat
nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia
"ulospuettuja", kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta
karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin.
Ja kaikilla oli mukana vaikka minkälaista pelivärkkiä: paistinpannua,
padankantta, "pääräriä", "prikkaa", kalikkaa ja kalkutinta ja
mistä vain lähti paha ääni. Nikolan Kustulla oli helistinlaitainen
"tampurpaasi", jota voi rystysillään helkytellä, ja Lutmannin Koffella
oli oikein suuri aisakello.
Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani
soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestansa niin suuren ja surkean
äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä
jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta
puolestaan metelöimään. Kun oli tämä Anna saatu soitetuksi, mentiin
"trumpaamaan" toiselle, kolmannelle ja missä vain tiedettiin Anna
olevan. Jokaisen Annan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin, piti saada
osansa, — Leufstadiuksen Annan, Ojalinin Annan ja Ahlqvistin vanhan
Anna Charlottan, Millalan Anna Kreetan, Muutin Annan ja Stormin Annan
sekä Katinhännän monilukuisten Annojen. Koko aamupuoli yötä remuttiin
kulkien pitkin katuja sinne tänne.
Ja Annat olivat hyvillään tästä aikaisesta nimipäiväherätyksestään,
vaikka se kovin metelöiden tapahtuikin. Vasankarin Annakin nousi ylös
jo aamukahdelta, keitti kahvia suuren pannullisen ja kutsui remupelin
pitäjät juomaan. Sanotaanpa, että jotkut Annat loukkaantuivat, jos
satuttiin unohtamaan heidän ikkunansa. Saihan melusta kyllä osansa
sivullinenkin, sai koko kaupunki. Kyllä Raahe muisti aina, että
"Olipa kerran vuuesa
tuo Annanpäivän aamu".
Vain Steniuksen Anna tahtoi nimikko-aamunaan ottaa pitkät unet ja
hiipi kerran salakättä yöksi pappilaan. Mistä lienee asia kuultu,
mutta silloin pappilakin sai ikkunansa alle Annan aamumetelin.
Pastori Strömmer pahastui ja valitti, ja Annan aamun ilot määrättiin
lopetettaviksi. Monet oikeat raahelaiset eivät olleet ensinkään tästä
hyvillään, Margret Lackströmkin sanoi;
— Olis sitä lystiä saanut kerran vuuesa olla!
Mutta tuli viimein Tuomaskin, lyhimmän päivän pitäjä. Raaheen
tullessaan vanha joulumestari toi kintereillään sellaisen
kansanpaljouden, että miltei koko suurkylä täyttyi. Maalaiset ajoivat
joukoittain torille myymään tavaroitaan: halkoja, puu-astioita, koreja,
rekiä, sekä saamaan jouluviinojaan. Mutta Tuomas-äijän matkassa saapui
kaupunkiin jo aamupimeissä suuret laumat maakunnan köyhää kansaa,
kaukaisimmat ennättäen jo etukynnessä Tuomaan edellisenä iltana. Niitä
tulla jonotti kuin mustalaisjoukkoja, kuormittain ukkoja ja akkoja ja
lapsia, toisia taas tulla väännättäen itsellä kelkka perässä. Muutamat
olivat "syänmaalaisia" Pattijoelta, Vihannista ja Kopsankylästä, toiset
"rantakyläläisiä" Saloisista, Piehingistä ja Olkijoelta. Kaikki olivat
resuisissa vaatteissa, kerjuupussi kainalossa. Laitakaupungin pikku
taloihin jättivät tulijat liiat tavaransa ja lähtivät pusseineen ja
koreineen liikkeelle. Jotkut muuttivat majatalossa päälleen huonot
ketineet, virkavaatteet.
Muualla mielihyvin odotettu "hyvä Tuomas" esiintyi Raahessa ankarana
veroherrana, joka joulunsa, rauhan ja rakkauden juhlan nimissä pani
patruunit ja porvarit koville.
Porvarit olivatkin jo etukäteen varustautuneet ottamaan vastaan Tuomaan
kerjäläislaumoja. Isoissa porvareissa oli jo viikkokausi hääritty
Tuomaan nimissä: pari, kolme säkkiä jauhoja leivottu limpuiksi,
vieläpä lehmäkin lyöty lihoiksi, lisäksi varattu kaikkea muuta pussiin
pantavaa, tynnyreittäin ryynejäkin.
Saikin olla annettavaa. Sillä jo aamupimeissä saapuivat ensimmäiset
pussin- ja korinkantajat porvarien keittiöihin, ja päivän mittaan niitä
ryntäsi kuin mustalaisia keittiö täyteen. Leipä annettiin jokaiselle
sekä "halstoopi" ryynejä, vielä lihakappale ja suolakaloja. Reinin
rouva antoi lisäksi jokaiselle kynttilän ja Fagervikin patruuni
kaatoi vanhoille äijille ryypynkin. Kymmenittäin, toistasataakin
pussinkantajaa saattoi päivän kuluessa käydä talossa, toiset lähtien,
toiset tullen, jotkut vintiöt käyden kolmekin kertaa samassa
keittiössä; ja aina vain piti olla antamista. Tohtorin rouva Snellman
leipoi ensi innoissaan oikein vehnänsekaista limppua, jotta pitäähän
jouluna olla hyvää mökkiläiselläkin, mutta rouvan vehnänsekaiset
limput eivät riittäneet alkuunkaan. Kauppias Andersson jakoi lahjansa
puodista, ja Johan Montinilla oli järjestetty liike niin, että rengit
ohjasivat kansan toisesta portista kartanolle, toisesta taas työnsivät
kadulle.
Kerjääjien lauma kiersi koko kaupungin porvariston, välillä vain
tuontuostakin käyden asuntotalossaan pussiansa tyhjentämässä.
Parhaimmat saaliit saatiin Johan Montinilta, Soveliuksilta,
Fellmanilta, Friemanilta ja Lundbergilta. Asunnoissaan anelijat
tarkastelivat ja maistelivat omia ja toistensa saanteja ja huomasivat:
"Parempaa sinulla on... sinä jouvuit ennen kuin minä". Talonväellekin
annettiin maistiaisia. Seuraavana päivänä taas vaelsi Raahen maanteillä
joukoittain kelkkamiehiä vetäen kaupungin porvareilta kerjättyjä
jouluvaroja. Muutamat ajoivat hevosella, jonka ennen kaupunkiin tuloaan
olivat jättäneet syrjään. Sanotaanpa joukossa olleen joskus varakkaita
maanemäntiäkin, vain ryysyihin puettuina.
Mutta Tuomas toi toisiakin veronkantajia. Se haastoi mukaansa
seurakunnan papistonkin aina unilukkaria myöten, ellei kaikkia juuri
talojenkiertäjiksi, niin kumminkin saantinsa ottajiksi.
Papeilla ei ollut ennen varsinaista määrättyä palkkaa, vaan he elivät
seurakuntalaisten vapaaehtoisten antimien varassa, paitsi mitä saivat
virkatoimituksistaan sekä "puustellista" — kaupungin pappilalla oli
metsää ja karjanlaidunta, niin että kirkkoherra saattoi hoitaa viisi,
kuusikin lehmää. Pitkin vuotta aina silloin tällöin Raahe muisti
sielunpaimeniansa. Niinpä laivan koteuduttua ulkomeriltä pappikin sai
osansa ulkomaiden tuomisista, ja kun kalamies palasi Ulkopauhoilta, vei
hän papillekin merenmaistiaisia. Kun porvarin emäntä sai leipomuksensa
uunista, pisti hän pappilan emännällekin lämpimäisiä. Mutta kaikkein
enimmät viemiset vietiin Tuomaanpäivänä. Silloin annettiin kuin koko
vuodesta, joten pappikin sai jouluvaransa. Suuret porvarit lähettivät
Tuomaan iltapäivänä rengin viemään kirkkoherralle sokeritopan,
jauhoja, ryynejä, kahvia, ja saattoipa renki antaa papille kirjeen,
missä oli kahdentoista markan seteli sekä paperilappu, jotta niin ja
niin monta markkaa tästä apulaiselle. Pikku talot lähettivät papille
markan, parikin markkaa. Siten saattoi papin rahallinen vuosipalkka
1860-luvulla nousta n. 1500 markkaan.
Mutta toiset kirkonmiehet, sekä "iso-lukkari" että "pikkulukkari"
eli "unilukkari", kulkivat itse saanneillaan. Iso-lukkari karautti
hevosella pihaan, astui taloon ja toivotti "onnellista joulujuhlaa ja
rauhaa ja terveyttä", ja sai kukkaroonsa pari markkaa sekä rekeensä
joululimpun ja jästileivän ja pari talikynttilää jouluvalokseen. Mutta
vaatimaton unilukkari tuli vain kelkkaa kiskoen ja toivotti hänkin
"onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä", ja sai kukkaroonsa
markan sekä kelkkaansa limpun, jästileivän ja pari kynttilää.
Maaseurakuntaa myöten lukkarit kiersivät, toinen edellä hevosella
lasketellen, toinen perässä kelkkaa kinnaten. Unilukkari Nissiläkin
vaelsi Pattijokea 29 ajastaikaa saaden leivän ja ruiskapan joka
talosta. Erottuaan virastaan äijä tapasi kehua:
— Jos yhen vuuen vielä olisin pärjännyt, niin tynnyrin talosta olisin
saanut.
Suuria eivät lukkarit suinkaan ansainneet, mutta kun arkitöillään
hankkivat lisäevästä, niin elivät. Lukkari Wahlforskin tuli kaupungin
tullista kelkka täynnä mustapäisiä perillisiä, mutta pois lähtiessään
ajoi toisessa luokassa komeana pankinjohtajana.
Maakunnan köyhiä ja sielunsa paimenia muistaessaan Raahen oli toki
pitänyt muistaa omaakin jouluansa ja sitä varten valmistautua. Niinpä
olikin laitettu lipeäkalat, paistettu kinkut, pantu joulusahdit,
leivottu monenlaiset leivät, kaakut, vehnäpukit sekä tähdenmuotoiset
ja puolikuun malliset joulutortut ynnä mantelikranssit. Jo lokakuun
teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja
kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista
pistellä pienet "kurrinsa", joita sitten voivat näperrellä
joulukuuseen. Monessa porvarin kodissa oli vuoron jälkeen vietetty
jouluvalvojaisia, "julvaka", joihin tyttäret ja nuoret rouvat ja
joskus herratkin olivat kokoontuneet valmistamaan joululahjoja.
Siinä tyttäret ompelivat ja kutoivat "papoilleen" ja "mammoilleen"
sekä rouvat herroilleen minkä mitäkin: kirjoitusmattoa, kaulahuivia,
turkkivyötä, kynänpyyhettä, ompelukoristeista silkkilompakkoa, helmillä
kirjailtua samettista rahakukkaroa, kahvipannun myssyä, pellinnyöriä...
Herratkin koettivat parhaansa mukaan olla apuna yhteistyössä. Niinpä
pellinnyörejä puuhaarukalla kudottaessa herra piteli koreita villaisia
loimirihmoja neidon näperrellessä haarukka kädessä. Välillä aina
juotiin kahvia, syötiin "hätäkräämiä" ja juteltiin "mukavia". Jopa
monesti juteltiin ahkerammin kuin huolehdittiin joululahjoista.
Joulukuusikin ilahdutti raahelaisen kotia. Rikkaiden porvarien salissa
se seisoi ja loisti kuin paratiisinpuu. Siinä 1850—60-luvuilla
koristeltiin joulukuusi mitä moninaisimmilla paperihetuloilla. Ympäri
koko kuusta ripustettiin ylhäältä alas pitkiä paperisuikaleita,
niin että kuusen kynttilät pistäytyivät suikaleen yläpään reiästä.
Suikaleisiin liimattiin kaikennäköisiä kuvioita, joita oli leikelty
Heickellin mamsellilta ostetusta kulta- ja hopea- ja monenvärisestä
kiiltopaperista. Leikeltiin samoista papereista myös lystikkäitä
tanssijoita, temppumestareita, silmänkääntäjiä ja kaikkia, ja
liimattiin paperisuikaleisiin. Useihin kynttilöihin laitettiin isot
paperiset "mansetit" ja niiden reunoihin liimattiin monikoukeroisia,
monenvärisiä paperikaistaleita ja paperikukkia. Koristi kuusta vielä
joku kyyhkysenmuotoiseksi laitettu samettilintukin ja ulkomaan ihania
omenoita punoitti puun hedelminä. Lopulta kuusi oli koreudella niin
verhottu, ettei sen vihannuutta paljonkaan näkynyt. Kaikki koreus oli
kotona itse valmistettu, lapsetkin olivat olleet mukana leikkelemässä.
Mutta kaikkein pienimpiä lapsia ei laskettu koko joulukuusihuoneeseen,
ennenkuin vasta iltasella ovet avattiin. Ja silloin saivat pienetkin
nähdä kynttilöissä kimaltelevan kuusen koko koreudessaan.
Myöhemmin 1870-luvulla opittiin joulukuusi pukemaan tinakoristeilla,
tinaisilla soikioilla, joissa oli kuin puitteissa kaikenlaisia
värikkäitä kuvia herroista ja mamselleista. Tinalevyt ripustettiin
kuuseen koreilla silkkinauhoilla. Ripustettiin kuuseen myöskin
punaisista ja vihreistä sitsilangan päistä punottuja nauhoja,
silkkipaperista tehtyjä tupsuja sekä lasipalloja. Saipa kuusi
koreakseen vielä omassa kylässä valmistettuja hienoja karamelleja.