Raahe jää yhä kauemmas kuivalle. Härkäsalmi on jo hävinnyt ja
Pitkäkari on tarttunut mantereeseen, liläinen Perkisen veljeksineen on
iskeytynyt Pitkänkarin kylkeen, ja Kirkonlahti kutistunut matalaksi
lätäköksi jättäen jälkeensä kaupungin karjalle rehevän _Lehmirannan_
ja _Märjännyksen, Durkholman_ ja _Krokholman_ pellot sekä kivisen
_Vihastenkarin_ tuulimyllyjen kentäksi. Sovionperäkin kuivui
vähitellen, niin että sen reunaan viimein saatiin raatihuoneen sija, ja
koko vesiperukka "Engesmannikesän" jälkeen hätäaputöinä "fyllättiin" ja
istutettiin komeaksi Raatihuoneen puistoksi. Risuja ja mutaa ja hiekkaa
vain lyötiin rapakkoon ja koko kaupungin väellä, miehissä ja naisissa,
tehtiin työtä, lastenkin kiskoessa risukuormia ja saadessa kolme
kopeekkaa kelkallisesta.
Entinen Sovionperä nähdään nyt enää vain vanhoissa kartoissa.
Järjestyksenpito.
Hyvä järjestys, hyvät tavat ja kristillinen meno piti olla
kunniallisessa kaupungissa. Näitä koetti pieni Raahekin noudattaa
valtapiirissään. Jo parisataa vuotta oli rantakylän asukasta totutettu
elämään kaupunkilaisittain, niin että hän sentään jo vähillä
ohjauksilla osasikin käydä ulos ja sisälle niinkuin kunniallisen
kaupunkilaisen tulee.
Syrjäinen, omissa oloissaan elävä rantakaupunki piti tarkkaa lukua
kansalaisistaan, eikä laskenut alammaiseksensa ketä tahansa maailman
kiertäjää taikka korvesta tulijaa, Tulliaidan sisäpuolelle päästettiin
vain sellaiset pyrkijät, jotka ottivat ensin pari vuotta marssiakseen
palovartijana kaupungin öisiä katuja, tahi tehdäkseen muuta halpaa
kaupungin palvelusta, tahi lähtivät raahelaisten laivoissa merille
vähintäänkin vuoden matkalle tahi parille Ruotsin-reissulle. Sitten
vasta avattiin kaupungin kirjat ja merkittiin niihin uuden kansalaisen
nimi.
Mutta tulokas ei silti vielä ollut täysi raahelainen, vaikka oli
saanutkin nimensä kirjoihin ja oli laillisesti kaupungin kansaan
luettu. Sillä vanha raahelainen laski kylänsä asukkaat kahteen
joukkokuntaan: toiset olivat avojaloin saapuneita raahelaisia,
toiset tullista tulleita. Ensimmäiset olivat oikeita, syntyperäisiä
raahelaisia, joilla oli täysi kansalaisluottamus tässä pienessä
yhteiskunnassa, mutta jälkimmäiset taas semmoisia hiukan epäilyttäviä
olioita, joille kunnon kaupunkilainen ei saattanut tunnustaa täyttä
tasa-arvoa. Saattoipa kestää vuosikymmeniä, ennenkuin tullista tullut
muukalainen oli voittanut ihmisten mielisuosion, niin että "meiän kylä"
tunnusti hänet omakseen. Hyvin helposti vanha raahelainen katsellessaan
tullista tulleiden joukkoa saattoi sanoa:
— Aivan monguulilaisia... eikä kettään avojalkasta raahelaista....
mitä lienevät pööveleitä.
Yövartijan, "pränvahin", toimi olikin omiaan vasta kaupunkiin
tulleille maanjusseille: oppivathan siinä tuntemaan kaupunkia ja
samalla näkemään, että kaupungissa eletään kaupungin tavalla. Muuten
kun Raahe pani omia miehiään yö kulkijoiksi, se pisti siihen virkaan
sellaisia vaareja, jotka eivät juuri muuhun kelvanneet, Piippu-Matteja,
Nikola-äijiä ja sen semmoisia, kunhan vain äijästä ääni lähti.
Piippu-Matista eli _Maunulan Matista_, joka asusteli ensin
Reiponkadulla, sitten ulkona Aittaniemen luona pikku mökissä, lähtikin
"komia ääni", kun hän yövartijana "huusi tiimaa". Yhdeksältä äijä lähti
astelemaan ja kymmeneltä hän jo hujautteli:
"Kello on kymmenen lyööny — lyööny!"
Poikakurikatkin sitä kuullessaan innostuivat, niin että messusivat
nurkan takaa vastaan:
"Piippu-Matti on p—nsa syööny — syööny!"
Joka tuntia yökyöpeli sitten tuuttaili aina aamuneljään asti, jolloin
alkoi rumpalin vuoro. Mutta vanhat vaarit eivät tahtoneet jaksaa
kiertää kaupungin joka kolkkaa, vaan pyysivät joskus puolestaan jonkun
kulmakuntalaisen omalla nurkallaan parkaisemaan kellon lyönnin.
_Vitolinin Mattikin_, jolla nuorempana "oli sitten hyvä mölä ja pitkään
juokseva ääni ja hyvät lauluputket", veteli Katinhännän nurkalla ja
joskus ollessaan iltakävelyllä Uudessakaupungissa kymmenlyöntiä,
niin että kuului yli kaupungin. Silloisella palovartijalla,
_Talle-Jaakolla_, olikin kovin huono rinta ja raskas äänenkulku, niin
että hän hyvin tarvitsikin apunaan nuoremman vahvaa "mölää".
Mutta jo ennenkuin palovartija aloitti öisen vaelluksensa, kiersi
toinen paljoa arvokkaampi virkamies koko kaupungin. Kello yhdeksän
lähti "trumpari", _Sarklinin Matti_, vanha merimies, rumpuaan
pärryttäen Isoltatorilta astelemaan ympäri kaupunkia, ja silloin kunnon
kylä rupesi hankkiutumaan yötiloilleen. Kun "iltatrumpu" kuului,
tuli kaduilla leikkiville lapsillekin kiire; paikalla he lähtivät
piristämään kotiin. Niitä, jotka jäivät kaduille sivu kymmenen,
yövartija äkäisenä hääteli pois. Mutta vaikka Sarklinin ukko rumpasikin
kaupungin aikaiseen yölepoon, ei äijä kyllä kauan antanut kansansa
vedellä aamu-unia. Vanha Raahe tiesi:
"Illan virkku, aamun torkku,
se tapa talon hävittää.
Illan torkku, aamun virkku,
se tapa talon pitää".
Ja tämän tiesi vanha rumpalikin. Siksipä hän jo neljän aikana
aamulla asteli Isolletorille lähtien sieltä rumpuaan pömisyttäen
taas kiertelemään kaupunkia. Sarklinin iso, köykkyselkäinen äijä
olikin "mainio trumpaamaan". Joku vanha sotaherra, mikä lienee
kersantti ollut, oli hänet opettanut käyttämään kalikoitaan kuin paras
sotarumpali. Niinpä Sarklin kalikoikin iltarumpuaan, että se milteipä
"puhui":
"Torille, torille
trumpun kans,
merelle, merelle
miekan kans".
Ja aamuvarhaisena taas jo unisilmissä saatiin kuulla, kun Isotori alkoi
pömistä:
"Sutiputi, sutiputi,
sukkaan, kenkään,
aamulla varhain
vaate selkään".
Toisella mahdilla Raahen rumpu soi kuin oululaisen _Holoperin_ äijän,
jonka kapine ei osannut sanoa sen viisaampaa kuin:
"Holoperin housut on
täynnä täitä, täynnä täitä,
suuria niinkuin puukonpäitä".
Hyvä musikantti oli myöskin _Hackmanin Matti_, joka Sarklinin jälkeen
hoiteli rumpalin virkaa, ollen jonkin aikaa palovartijanakin,
välitöikseen kivittäen kaupungin katuja. Matti oli ennen ollut
ruotusotamiehenä, jopa oikein "kruunun hurnistina", ollen semmoinen
mestari, että otti nuotin ja äänen vaikka kirvesvarresta. Matin
eukkokin sitä kehuskeli: "Kyllä Matilla hyvä korva on, vaikkei se
kuullut kirkonpaloa".
Paitsi ilta- ja aamusoittoa, piti rumpalin pärryttää vielä muutkin
tärkeät asiat, "auksuunit", "pruutankastelut" sekä monet muut kaupungin
kuulutukset. Yhdessä "tastienari" _Fredrik Holmqvistin_ kanssa rumpali
kulkea veivasi, ja joka kadun kulmassa ukot pysähtyivät, rumpali
rupesi pömisyttämään, ja sitten tastienari komeasti paukutti tärkeän
paperinsa. Markkinain alkaminenkin ilmoitettiin rummuttamalla, ja
silloin oli "markkinarauha langennut sisään ja seisoi se pari, kolme
päivää". Eikä kukaan saanut ruveta tekemään kauppoja ennen, kuin
markkinarauha oli "langennut sisään".
Vaikka markkinarauha kaupunkiin julistetuinkin, piti silti vielä olla
patrulli, joka yövartijan apuna kulki kadulla "sisäänlangennutta"
rauhaa yllä pitämässä. Joka talosta vuoronperään täytyi miehen astua
vartioon, ja seitsemänkin miehen voimalla vaellettiin öisiä katuja.
Varsinkin niihin aikoihin, jolloin kuulu Perttunen ja Mannisen Eera
elivät parasta rosvokauttansa, liikkui vahva vartiosto monissa ryhmissä
ympäri kaupunkia, pimeän syksyn öinä muulloinkin kuin markkina-aikoina.
Perttunen ja Manninen kyllä olivatkin pienen kaupungin kauhuna.
Perttunenkin joskus piilottelihe ja piti majaansa itse kaupungissa
jonkun tunnetun mestarin hoivissa ja yhdessä Mannisen Eeran kanssa
rosvoili ympäristöillä, niin että Eeran isäparkakin kaupungista
lähtiessään pelkäsi, että "jos se Mannisen suuri rosvo tulee ja
ryöstää". Oli kyllä vielä muitakin suuria voroja silloin maakuntaa
rasittamassa: Tunterin Aatami, Näsiön Samppa ja Pringari. Tunterikin
oli niin ylpeä, että kerskaili: "En olisikaan Aatami Tunteri Torniosta,
jos siikajokisia pelkäisin". Toisista hyväkkäistä taas vanha laulu
kertoi:
"Onko sulla, Pringari,
poronlihan tarve?
Näsiön Sampan säkiss
on sorkat ja sarvet".
Vahvoissa aseissa vartio väki vaelteli, päällysmiehellä oli vanha
sapeli ja muilla uroilla, millä pelottava "korskivääri", millä julma
rautahaarukka, millä mitäkin ankaraa vehettä. Korskiväärinä oli
seipään nenässä koukkusakarainen rautaristi, jolla saattoi sukkelasti
siepata vaikka ohitse yrittävän huijarin hevosta suitsipielistä
kiinni, ja rautahaarukan jousikitaisella pihdillä voi taas tarttua
pakoon juoksevan pahantekijän takakoipeen taikka niskaan. Kaduilta
pyydystetty saalis vietiin sitten _kistuun_, poliisitupaan, joka
punaiseksi maalattuna seisoi "kiviraunion päällä", korkean lauta-aidan
ympäröimänä, Isontorin laidassa, meren puolella, vastapäätä Langin
taloa. Kistun päämiehenä oli "fiskaali Raami", pieni, lihava ukko,
jonka komentoon kuului Piippu-Matti yövartijana sekä rumpali ja
tilapäisesti vaeltava yöpatrulli. Muita poliiseja ei viskaalilla ollut
komennettavana — eikä juuri tarvittukaan, sillä paljoa myöhemmin, kun
saatiin varsinaisia poliiseja, oli heidän miltei ainoana virkanaan
pilkkoa kaupungin rakennuksissa tarvittavat polttopuut sekä lapioida
lumi kaupungille kuuluvilta katuosilta. Paremman puuttessa muuan vanha
viskaali-ukko kerran otti ja komenteli itseään, hyppi ja temppuili
keppi kädessä, tahtoen näyttää eräille ylioppilaille, "miten ennen
äkseerattiin".
Toinen viskaali taas piti niin kovaa komentoa ja möykettä kotonaan,
että kaupunki antoi luvan varvari Pyhälälle puuttua asiaan, jopa
kerran itse perkelekin sai luvan ja heti lähti lennättämään viskaalia
Isollevainiolle Yrityksenperälle, niin että tohina vain kuului sekä
miesparan hätääntynyt huuto:
— Herra kulta... herra kulta. — ömt tprym tprym...
Kistussa säilytettiin pelottavia vankien vehkeitä: "hanskluvia",
"kaularautoja", "kaffelirautoja" ja "kankipultteja". Ja kartanolla
tönötti kamala kaakinpuu, kaikkien pahantekijäin kauhu. Silloin tällöin
viskaali pani siinä toimeen sellaiset pieksäjäiset, että ulvonta kuului
aidan toisellekin puolelle. Silti kyllä Raahe asteli aidan sisäpuolelle
toimitusta äärestä katsomaan. Matti August Sovelluskin asteli kerran
ohitse, ja kun näki, että patruunia ja porvareita, kapteeneja ja
kaikkia oli katsomassa pieksämistä, pysähtyi ja sanoi:
— Siinä pikku rosvoa piiskataan ja isot katsoo päältä.
Muuatta pyhäjokista naistakin, Järvi-Kreetaa, kistun paalussa kerran
vitsottiin. Eukko rukka oli joskus erehtynyt niin, että oli pannut
omat sukkansa vieraan lehmän jalkoihin ja taluttanut sen navettaansa.
Siitä oli Kreetaa kiusattu Härkätorin paalussa rautakytkyt kaulassa
ja lypsinkiulu kädessä kansan kummana, kunnes oli lopuksi pieksetty
kaakinpuussa.
"Piiskurina" oli entiseen aikaan _Perkkauksen Jussi_, "Keera-Junnu",
joka sai virkanimensä silloin, kun joutui vitsomaan muuatta tuttuansa,
naishenkilöä, joka pyyteli pieksäjäänsä:
— Kära Junnu, slå inte så hårt![2]
Samalla Keera-Junnulla, pikku äijällä, oli muitakin yhtä suuria
virkoja kuin ankara piiskurin toimi. Äijä asui Palonkylässä pienessä
turvemökissä, jota sanottiin "Hoviksi", ja sinne kaupunkilaiset
saattelivat vanhat koiransa ja kissansa Junnun tapettaviksi. Vanhat
hevoskonitkin Keera nuijasi hengiltä ja nylki. Vitsaköydellä vaari vain
hirtteli koiria ja kissoja, ja toisinaan kävi työ niin kömpelösti, että
elukat pääsivät karkaamaan kesken parasta hirttämistä.
Piiskurina oli sitten myöskin vanha yökyöpeli, Piippu-Matti, joka
roiski monta selkää verille, mutta viimein joutui — äijäpaha
kähvelteli vaatetavaraa raahelaisten kesämajoista — ukon oma
nahka kaakinpuuhun. Häckmanin Matti vuorostaan otti viran, ropsien
kaima-parkaansa kaakissa, joka silloin oli kaupungin laidassa,
Isollavainiolla, nykyisen Palokunnan talon seuduilla.
Oikeutta istui ja jakoi kaupungin "pormestari ja raati". Raatimiehiksi
pani Raahe parhaat ja arvokkaimmat porvarinsa ja mestarinsa. Ne
olivatkin jo oikein arvoherroja maakunnan lautamiesten rinnalla,
vaikkakin Saloisten Hakalan isäntä piti virkaa niin kunnianarvoisena,
että meni heti kapakkaan ottamaan hyvät ryypyt ja julistamaan, että
hänet on nyt nostettu erinomaiseksi lautamieheksi. Hyvä virkahan se
oli, niinkuin raatimiehenkin, olipa joskus niin rasittava, että tahtoi
heikon miehen uuvuttaa. Kauppias Lauraeuskin istuessaan raatimiehen
tuolilla, pitkissä, hiljaisissa jutun jauhamisissa uupui ja nukahti.
Mutta kun ukko tyrkättiin päätöstä tekemään, oli hänellä heti valmis:
— Bifalles, bifalles![3]
Asui Raahessa entiseen aikaan "herassöötinki ja ritari" _Zachris
Alopaeus_, Saloisten kihlakunnan korkea oikeuden valvoja. Tuomari
omisti Similän talon Mettalassa, ja pestatessaan sinne renkejä hän
lupasi:
— Minä annan puuron leivän kanssa, mutta meidän talossa pitää olla
työssä rumpusta rumppuun.
Kaupungissa Alopaeus asui Rantakadulla, Cortenkadun kulmassa vanhassa
talossa, joka vieläkin on pystyssä. Läheistä rantaa sanotaan yhäkin
joskus "Alopaeuksen rannaksi". Mutta ennen, 1700-luvulla, oli samalla
paikalla asunut kauppias _Petter Richard_, ja rantaa oli sanottu
"Rikartin rannaksi".
Yhteisvoimin pieni kaupunki ponnisteli ja teki yhteiset työnsä.
Niinpä kaikki kaupungin tiet korjattiin ja hiekoitettiin sekä uudet
tiet laitettiin "taksvärkillä". Pantiin vain "kapula" kiertämään,
milloin oli työmaalle saavuttava. Mies talosta piti olla työssä,
ja isoista porvareista mies ja hevonen. Mutta jos talosta mies oli
merellä, voi tilalle astua nainen, ellei tahdottu palkata vierasta
miestä. Hevosmiehet vetivät soraa, hevosettomat sitä levittivät
ja muuten kohentelivat tietä. Syksyisin vedätettiin Preiskäristä
soraa Härkätorille kasaan Etelän tietä varten, mutta Pohjantien
hiekka otettiin Antinkankaasta. Tällä tavalla koko kaupungin väellä
rakennettiin 1843 silta Kirkonlahden ylitse Pitkänkarin puolelle sekä
taas 1850:n vaiheilla laiteltiin Pitkänkarin tietä. Mutta Kopsantietä,
joka porvarien peltojen ja niittyjen kautta vei Kopsankylää kohden,
tekivät porvarit omin voimin Koskenkorvan "kontille" asti. Samoin
patruunit yksinään 1861 rakentelivat käytävää Paavonperän mäeltä
laivaveistämölle.
Kaupungin järjestys piti olla kaupungin teilläkin. Tulliportit
olivat rajana, ennenkuin tultiin kaupungin puolelle. Pohjantulli oli
Fredriksbergin takana, Etelän tulli ennen Mettalanmäkeä. Kummallakin
tulliportin "krintillä" istuskeli pikku kopperossa "krintinvahtina"
vanha vaari taikka muori.
Yhteistyöllä aikoinaan laitettiin Sovionperäkin komeaksi puistoksi,
yhteisin voimin nostettiin tulliherra Brunoulta 1865 ostettu
keskeneräinen talo Sovionperän reunalla, Rantakadun varrella, komeaksi
raatihuoneeksi. Kahden laivan väellä raatihuonetta kiilattiin ylöskin,
Fellmanin varvista vain miehet komennettiin. Ja kun raatihuoneen
seiniä rapattiin, niin poikakurikat Soveliuksen pirtissä vuoleskelivat
nelikulmaisia pikku nappuloita viidestä kopeekasta kapallisen. Niitä
napsittiin seinään, ettei rappaus karisisi alas.
Kapula pantiin kiireesti kiertämään silloinkin, kun kaupungissa sattui
tuli pääsemään valloilleen. Myöskin vartiomies juoksi pitkin katua
puuräikkää päristäen, ja kaikkein suurimmassa ahdistuksessa hyökättiin
Kirkonmäelle tapuliin soittamaan hätäkelloa. Mutta silloin kun
kirkonkelloihin käytiin, piti olla jo totinen paikka, sillä kelloihin
ei saanut mennä koskemaan syyttä eikä pikku syystäkään. Koko kylä
miehissä ja naisissa, ja varsinkin naisissa silloin, kun enin osa
miehiä oli merillä, riensi valkeanvaaraa sammuttamaan, oli sitten yö
taikka päivä. Kuka kaappasi käteensä ämpäriä, kuka kiulua, palohakaa,
kuka mitäkin asetta, juosten palopaikalle. Siellä toiset kantoivat
vettä, toiset käyttivät paloruiskua ja tekivät ken mitäkin. Vanhat
mummu-raukat, joiden oli yksin yösydännäkin pitänyt nousta lämpöisestä
sijastaan, vain seisoivat sivulla ja koettivat edes siunailla, kun
nuoremmalla väellä ei ollut siihen aikaa.
Kirkko.
Raahen ensimmäisenä kirkkona oli entinen pieni Ristikarin pyhäkkö, joka
oli siirretty markkinatorin äärelle kaupungin laitaan. Mutta vasta
perustuksilleen noussut Raahe ei tyytynyt kauan vanhaan Ristikarin
saarnapirttiin, vaan ryhtyi heti rakentamaan uutta isompaa ja komeampaa
temppeliä. Toimekas Kemi-Heikki, "Mukali muorin äidinisä", vedätti heti
asian aluksi ensimmäisen hirren kirkkomäelle, ja yhteisin voimin nuori
rantaraivio ahersi, niin että jo 1650-luvulla kohosi kylän koillisella
kulmalla, katajikkomäellä, uusi temppeli. Se oli kolmattakymmentä syltä
pitkä, lähes kahdeksaa leveä ja neljäätoista korkea, jyrkkäkattoinen
puukirkko, jonka länsipäädyssä seisoi terävähuippuinen torni ylentäen
kärkensä 87 kyynärää korkealle.
Tästä harmaaseinäisestä temppelistä tuli pian koko kaupungin
rakastama ja palvoma taivaan Herran palvontapaikka. Kylän parhaat
porvarit kantoivat sille lahjojansa ja koristivat sitä kilvan.
Itse kaupungin isä, Brahe-kreivi, lähetti Ruotsin tammea kirkon
koristuksiin, kreivillisten vaakunain kehyksiin sekä kreivillisiin
kirkonpenkkeihinsä, lahjoittipa vielä hyvän ja tarpeellisen
kirkonkellonkin. Pormestari _Corte_ taas teetti taitavalla
kuvanveistäjällä, _Michael Baltilla_, kauniin saarnatuolin, sekä
nuoremmalla Michael Baltilla muita kirkon kaunistuksia. Niinpä
Corte laitatti komean muistotaulun, epitaphionin, itsestään ja
omaisistaan, ja asetti taulun kirkon kuoriin. Lahjoittipa Corte
kirkolle soittokoneenkin, pienet posetiiviurut, jotka asetettiin
korkealle parvekkeelle lehterin yläpuolelle. Sitten muut hyvät porvarit
ja arvonmiehet kykynsä mukaan koettivat kaunistaa nuorta kirkkoaan
lahjoittaen kuka mitäkin: kynttiläkruunuja, maalauksia, apostolien ja
enkelien kuvia sekä kaikenlaisia koristeveistoksia. Muistotauluihin ja
seinäkoristeisiin lahjoittajat "pränttäyttivät" muistokirjoituksen.
Niinpä kunnianarvoiset ja hyvinarvokkaat kaupungin raatimiehet, _Hans
Forbus_ ja _Lars Kranck_ laitattivat kauniisti leikatut ja maalatut
kehyslaudat papinpenkin takana olevaan ikkunaan ja maalauttivat niihin:
"Gudhi till Ähra och hans H. Församling till Prydnadt haffa denne stads
Rådhman dhee Ehreborne och välachtade Hans Fårbus och Lars Kranck
denne fönster sigh och sinom efterkommande till Åminnelse ståffera
låtit Anno 1670."[4] Porvari _Henrik Gråd_ laitatti koristekehykset
miesten puolelle keski-ikkunaan, ja _Mikkel Sovio_ vaimoineen toiseen
miesten puolen ikkunaan, kirjoituttaen tauluun: "Michel: Bertil So
Catharina Aucters: D:". Naisten puolen ikkunoita koristelivat samalla
tavalla raatimies _Henrik Forbus_ sekä porvari _Tammelander_, jonka
muistomerkissä luetaan: "Johan: Michelson Annah: Corte."
Hyvin mieluista sitten olikin rantakorpeen rakennetun uudiskaupungin
kansan astua omatekoiseen pyhään sunnuntaipirttiinsä. Sen tornissa
isä-kreivin "kaunis ja ihana kirkonkello" kutsuen kumahteli, sen
seiniltä tervehtivät monet tutut taulut ja veistokset kauniine
kirjoituksineen, ja ylhäältä kattoparvelta kaikui ihana soitto, kun
urkuri _Zacharias Palm_ käytteli pormestarin lahjoittamaa posetiivia.
Niin hyvännäköinen oli pienen kaupungin kirkko, kauniisti koristeltu
ja huolellisesti laitettu, että itse piispa Gezelius oli siihen
tyytyväinen ja kehui sitä koko sen paikkakunnan kauneimmaksi kirkoksi.
Ja hyvät kylänmiehet itse pitivät temppeliänsä kaikkein kauneimpana,
ainakin parhaana koko Pohjanmaalla.
Ahkerasti kyläläiset varustivat kirkkoaan edelleenkin ja kantoivat
sen kunnioiksi hyviänsä. Uudet oikeat urut saatiin jo 1689, ja aina
tuontuostakin muistettiin milloin mitäkin laitella ja varustaa, jopa
kerran koko temppeli vedeltiin ulkoa tervalla. Surkeana Isonvihan
aikana viha venäläinen kyllä kovin häpäisi ja raastoi raahelaisten
pyhää huonetta ja turmeli sen kauniin sisustan, särkien m.m. urutkin
aivan kelpaamattomiksi. Mutta rauhan tultua Raahen koteutunut kansa
vähitellen pani vanhan temppelinsä kuvineen ja muistotauluineen
uudelleen kuntoon, vaikka kotikylälle saapuessaan saikin kauhukseen
nähdä, kuinka oli "kirkko ja jäljellä olevat rakennukset enimmäkseen
täynnä vihollisen hevosten lantaa, huonosta hoidosta sotavuosina
rappeutuneina, lintujen pesinä ja käärmeitten koloina". Rupesipa Raahe
pian entiseen hyvään tapaansa kaunistamaan ja rikastuttamaan kirkkoa
uusilla esineillä, seinälampuilla, veistokuvilla ja seinätauluilla,
Freitagit, Öhrnit, Juneliukset, Soveliukset, Lacket, Hemmit, Äijälät
ja Monkkaset tuovat uhrinsa pyhäkköön. Nähtiin kirkossa vielä oikealla
seinällä kirkkoherra _Martinus Peitziuksen_ merkillinen muistotaulu,
jonka Peitzius vaimoineen oli maalauttanut "Jumalan kunniaksi ja
Raahen kirkon kaunistukseksi". Isossa taulussa kuvattiin Martti-herra
emäntineen kolmitoistaisen lapsilauman keskellä rukoilemassa Kristusta,
suuren kaiman, Martti Lutherin, seisoessa toimitusta katsomassa.
Tällaisena isien temppelinä vanha kirkko seisoi omalla lujalla
pohjallaan vielä nykyisten vanhojen parhaina päivinä. Se oli kasvanut
yhdessä vanhan kaupungin kanssa, ja sen kanssa ja sen hoidossa olivat
kaikki oikeat raahelaiset kasvaneet ja varttuneet, Siksi sitä oikea
raahelainen rakastikin ja suurella hartaudella astui sen pyhään suojaan
sekä yhtä suurella ihastuksella kuin entisetkin eläjät ylensi katseensa
monilukuisten kuvien puoleen.
Pyhät kuvat olivatkin vanhan kirkon ominaisimpia koristuksia. Kaunis
ja merkillinen oli kyllä saarnatuolikin, ettei "niin kaunista näe
misään", se kun oli leikattu ja koverreltu hyvin monisärmäiseksi
ja moniruusuiseksi. Mutta veistokuvat sittenkin vetivät puoleensa
hartaimman katseen. Niitä oli ympäri seiniä, "puusiipisiä enkelinkuvia
ja raamatullisia miehiä ja apostoleita ja Neitsyt Maarioita ja
Lutheeruksia ja Johanneksia ja sellainen Pietarikin, jolla oli
käesä kaksi kalaa". Sitten oli vielä veistotauluja seinillä sekä
kaikenlaisia "naamakatteja", lankunpaloista veistettyjä kuvia, jotka
esittivät ihmisnaamaa leukaa myöten. Niitä oli kaikkien penkkien
päissäkin, ja toiset niistä mulkoilivat silmiään ja venyttivät
suunsa hirveän suureksi, toiset taas muuten irvistelivät, toiset
esiintyivät sarvipäisinä kyöpeleinä taikka partanaamaisina paholaisina,
Akkunanpieletkin ja kamanat olivat kuvia täynnä, kukkoja ja
lohikäärmeitä sekä kaikenkaltaisia kummia koukeroita ja koverruksia.
Kaikki veistokuvat, koristukset ja muut oli aikoinaan maalattu
monenvärisiksi, punaisiksi, sinisiksi, viheriäisiksi, valkoisiksi,
mutta vuosien vieriessä oli värikäs loisto himmentynyt ja saanut
hiljaisen vaisun iltahohteen.
Hartaina ja asiantuntijoina vanhat merenkävijät katselivat pientä
laivaa, joka kiikkui kirkonkatossa. Se toi meriläisen mieleen
vaellukset maailman merillä, ja vanhalle harmaapäälle se muistutti,
että epävakaisella elämän merellä ihmisparka purjehtii silloinkin, kun
liikkuu kovalla maakamaralla. Laivan runkopuu oli tuotu "Stockholmin
Skäristä"; entinen Burmanin ukko sen oli tuonut ja vähän jo veistellyt
sitä mallilleen, ja Montinin kapteeni oli sitten tehnyt sen valmiiksi.
Laiva oli oikein "täysirikinen fregatti", jopa kuin vanha sotalaiva
kahta puolta kanuunoilla aseistettu. Merimiehet katselivat ja ihailivat
laivaa, mutta vanha Jupelli, laivantimperi ja suuri juopottelija,
katseli kirkon ihmiskuvia ja naamakatteja, katseli ja painoi mieleensä,
niin että saattoi sitten sopivassa tilaisuudessa sanoa ärisevälle
eukolleen;
— Otta sine kirkkoseinäst yks' nakti mees... se ei söö eikä joo,
mutta ei kans' töötä teke.