mestarien suunnittelemassa vanhassa haahmossaan ne hauskoine
otsakammioineen seisoivat pihan perässä ristikkoalustallaan. Monen
porvarin, kuten Henrik Montinin, Gyllbergin, Friemanin pihamaan sivulla
taikka taustana nähtiin komea, kaksikerroksinen, pitkä luhtirakennus
ala-aittoineen ja yliskammioineen, ulkorappusineen ja portinaluksineen.
Hyvän porvarin kartanoon liittyi vielä kellarikin, vahvaseinäinen,
maakivistä kasattu, harjakattoinen matala rakennus, joka oli
pihan nurkassa lähellä asuinrakennusta, useinkin kadulle vievän
porttikäytävän vieressä. Valkoisiksi laastittuine seinineen ja vahvasti
raudoitettuine leveine ovineen se kohosi komeana pihamaan nurmikosta,
ja toisinaan viheriäiset humalaköynnökset kiipeilivät valkean seinän
viereen pystytetyissä vartaissa. Parhailla porvareilla, Sovelluksilla
ja Langeilla, Ahlqvistilla ja Jurveliuksilla, oli vielä mahtavat
kivikellarit kirkon takana Kirkonmäen laiteessa.
Keskikaupunkia, suurkylän napaseutua, joka piti pystyssä koko
yhteiskuntaa, ympäröi maan puolelta joka suunnalla vähäväkisten
pikku pirttien ryhmä kuin ulkokuorena tukien sekä suojellen
tärkeää sydänseutua. Näillä pienpirttisten asumilla laitapuolilla
olivat omat erikoisnimensäkin Niinpä nimitettiin _Katinhännäksi_
sitä kaupunginosaa, joka oli pohjoislaidalla, Kirkonmäen takana,
Saaristokadun kahta puolta ja Reiponkadun loppunivelillä. Tämä takamaa
oli jo entisistä ajoista ollut kaupungin pienimpien pirttimaana.
Länsipään asutus näyttää aloitetun jo 1700-luvun lopulla, mutta vasta
1800-luvun alkupuolella ennätettiin Katinhännässä Kirkonlahden perukan
seuduille sekä Kirkonmäen laiteeseen, ja viimein 1850-60-luvuilla
päästiin Reiponkadulle ja Lehmirannalle, Katinhäntä oli kyllä vain
"sortonimi" kunnon kaupungin kolkalle, eivätkä sen asukkaat juuri
mielellään sitä kuulleet. Mutta siitä he olivat hyvillään, kun heitä
sanottiin "kirkonkyläläisiksi", sillä he itsekin nimittivät rakasta,
Kirkonmäen laiteeseen, temppelin turviin nostettua mökkiryhmäänsä
_Kirkonkyläksi_. Tupakkatehtailija Leufstadiuskin soimasi apteekkari
Wichmannia, joka asui kirkon vieressä, "katinhäntäläiseksi", kun herrat
kerran istuskelivat totilasin ääressä. Rohtoherra väitti olevansa
"Kirkonkylästä", mutta kun tupakkaherra ei ottanut sitä uskoakseen,
loppui ystävysten rohtoileminen siihen, että tehtailija lähti kotiinsa
kivahtaen:
— Olet sinä kuitenkin rumpan juuresta!
Vähäisten pirttien kaupunkia oli myöskin _Nätterpori_ Härkätorin
itälaidassa. Se oli vain kymmenkunnan pikku talon yhtymä, joka
oli saanut ensimmäiset eläjänsä suurpalon jälkeen 1800-luvun
alkupuoliskolla. Kolmas pikkuväen asuntorykelmä oli _Paavonperän_
mäellä, kaupungin eteläpäässä, oluttehtaan lähimailla. Merijärveltä
aikoinaan tullut _Paavonperän_ ukko oli siinä ensin yksinään majaillut,
hoidellen tuulimyllyään, ja antanut nimensä koko mäelle. Sitten
myöhemmin kokoontui ukon ympärille yhteiseen seuranpitoon muutakin
mökkiväkeä, enimmäkseen laivantimpereitä ja meriläisiä. Eteläpuolen
laitakaupunkia oli aikoinaan myöskin nykyisen Torikadun seutu, joka
Nätterporin ja Härkätorin mailta ulottui läns rannalle _Sovionperään_
asti. Tämäkin syrjämaa oli varattomien valtamaana. Kaupungin
kansoittuessa ja kasvaessa nousi _Uusikaupunki_ eteläisimmäksi
laitapuoleksi, joten entinen Sovionperän seutu ei enää ollutkaan
reunamaata.
Tämä rikkauksista osaton reunapuolien vartioväki asui vielä enimmäkseen
harmaissa laudoittamattomissa pikku taloissa lautakaton alla; olipa
joidenkuiden pienien pirttien suojana vanha koeteltu tuohikatto. Vain
muutamat merimiehet olivat saaneet laivojen painolastista hankituksi
mökkiinsä kaakelikaton. Pitkin katuviertä seisoivat talopahaset,
muutamat pikkuisia kuin laivankajutat, hyvässä sovinnossa, milloin
asettuneina naapurinsa kanssa käsikkäin saman pikku pihamaan vierelle,
milloin taas niin, että matalan väliaidan ylitse voi hyvinkin olla
puheluissa naapuritalon kanssa. Ja väliaitaan oli tavallisesti heitetty
portti, josta saattoi suoraan pistäytyä toiselle pihamaalle. Joskus oli
välimaalle sattuneen ulkorakennuksen lävitse avattu pikku ovet pihalta
toiselle. Niinpä päästiin Rantakadulta Läksyn talosta pihamaita pitkin
Brahenkadulle tarvitsematta kertaakaan käydä Saaristokadulla. Kapeiden
katujen ylitse mökit taas vilkuttivat toisilleen silmää, toisinaan
tarttuivat pitkiin tarinoihinkin, vaikka joskus sattui niinkin, että
monenkarvaisissa väreissä kimaltelevat ikkunat vilkahtivat vihaisesti
ja sanat tuiskahtelivat kiukkuisina kadun ylitse.
Monet pieneläjien talot olivat niin matalia ja ikkunat niin alhaalla,
että yksin lapsetkin saattoivat kadulta kurkistaa sisään. Pikku
tytöistä olikin "kauhian lystiä" pitkinä iltapuhteina juoksennella
kadulla talolta toiselle tiirailemassa ikkunasta, kun muorit
toimekkaina ja punoittavin kasvoin häärivät avonaisen takan ääressä,
ja kun leveällä takkakivellä porisi keittopata pitkien rautajalkojen
varassa.
Samat huoneet, navetat, ladot, liiterit, aitat, mitkä nähtiin
keskikaupunkilaisten kartanoilla, ympäröivät laitapuolienkin vähäisiä
pihamaita, vaatimattomina vain ja matalina pikku kömmänöinä. Aitatkin
olivat pikkuisia, neliseinäisiä, monesti kallelleen painuneita pöksiä,
mutta silti samaa vanhankansan tekoa: kammioniekkoja, malkakattoja,
ristikoille salvettuja.
Sauna on aina ollut Suomen kansan suosima laitos, ja sitä
raahelainenkin rakasti. Se nähtiin "melkein joka talosa pihan perällä
alakartanosa", yhtä hyvin ison porvarin kuin merimiehen ja työläisen
hoidoissa, ja ainakin kerran viikossa Raahen piti käydä ottamassa hyvät
löylyt. Keskikaupungin kylpyhuoneet oli jo saatu savupiipullisiksi,
ja Fellmanilla suuri pihapirtti toimitti samalla saunankin virkaa.
Pirtissä oli iso ulos savuava holviuuni, jonka sisään oli muurattu
kiuas, ja ylhäällä seinien vierissä oli kahdet laajat lauteet.
Rengit asuivat pirtissä, tekivät puhdetöitään ja nukkuivat yönsä
seinään kiinnitetyissä sängyissä, ja maanukotkin siellä majailivat
kaupunkimatkoillaan. Mutta kun haluttiin ottaa löylyt, kuumennettiin
kiuas, viskata porautettiin vettä ja kiipaistiin vihta kädessä
lauteille. Reunakansan saunat olivat vain pikkuisia nokinaamaisia
huoneita, mutta silti oikeita Suomen kansan saunoja, mustia ja nokisia,
hyviä hönkäisemään äkäisen löylyn. Kaikilla ei kyllä ollut omaa saunaa,
mutta silloin juoksaistiin vihta kainalossa naapurin lämpöisiin. Piti
vain muistaa vieraaseen saunaan mennessään sylkäistä alusolkiinsa ja
sanoa;
"Hyi, tartu, tartu tattaraiseen,
vaan älä minnuun tartu".
Näin oli vanha raahelaistalo miltei kuin tavallinen maalaisasunto.
Ja mitäpä se juuri muuta voi ollakaan. Maaltahan oli kaupungin paras
porvaristo saanut alkunsa, samoin kuin sen merikansa ja työväkikin.
Maakuntaan juontivat kaupungin juuret, maalta se otti ei vain elävän
voimansa, vaan suureksi osaksi varallisuutensakin, ja maata se
itsekin ansioikseen myllersi, kun niikseen tuli, sekä hoiti karjaakin
omiksi tarpeikseen. Siksi raahelaisen kotoinen ympäristökin muodostui
maalaiseksi. Läheisiltä pelloilta tuuli toi maantuoksua kaupunkiin
asti, heinänteon aikana kuului aidantakaisilta niityiltä viikatteen
hiominen, ja syksyisin taas kuultiin porvarien riihistä, joita oli
pitkin peltomaita kaupungin laidassa, ahkera vartankolke. Ja joka
kesäilta lehmikarja asteli katuja pitkin kotiinsa, nappaillen tuon
tuostakin suuhunsa kadun reunassa kasvavaa ruohoa. Pihamaalleen
kaupungin asukas heitti vanhan kotoisen kuusen kuultavakseen, ja hänen
mielipuitaan olivat kukkivat pihlajat sekä viheriät tuulenpesäkoivut
pihapirtin seinustalla, pihakaivon vierellä tahi saunan päädyllä.
Ne hänelle haastelivat hänen isänsä tahi esi-isänsä rauhallisesta
maalaiselämästä. Osan laajaa pihakenttäänsä hän oli pehmittänyt
perunapelloksi, niin että se kesäisin hohti valkeana kuin maanukon
paras perunasarka. Ja kun sauna lauantaisin pihan perällä sauhusi
pyhäistä aattoiltaa, hän asteli tyytyväisenä sen lämpöiseen mustaan
suojaan, kuten entiset isät maallakin. Ja vanhaan hyvään tapaan hän
piti pienen saunansa pyhänä huoneena.
Mutta tästä parisatavuotisesta saunoittelemisesta tuli viimein
surullinen loppu. Tapahtui 1860-luvulla Raahen kaupungissa sellainen
"iso asia", että tulipalon vaaran takia "tuli kova sääntö, että
saunat pois". Pihamaiden piiristä piti kaikki puusaunat hävitettämän,
ja kaupunkilaisista tämä oli "vähä kamala asia". Laivavarvissakaan,
kun viisin, kuusin miehin kiskottiin suuria pelkkoja, ei tahtonut
työstä tulla mitään, kun yhtä päätä piti päivitellä: "Mitenkähän
sitten tullaan toimeen, kun saunat pitää lopettaa?" Ja vanhat rakkaat
kiukaat täytyi jaoittaa maahan sekä panna mustat huoneet muuhun
virkaan, Suurporvarit ja muut isot miehet eivät kyllä joutuneet
neuvottomiksi, vaan he laittoivat pesuammeita taikka "höyryskaapeja",
joissa saattoivat istua hautumassa, niin että pää vain oli ulkona.
Mutta laitakaupunki ei sellaisiin kyennyt, istui vain saunaansa
ikävöiden ja koetti miten kuten tulla toimeen. Pian kyllä muutamat ukot
saunansyyhyssään kyhäsivät kylpylän kaupungin ulkopuolelle. _Eskelin_
teki heti ensimmäiseksi pienen saunaköpperön kaupungin laitaan,
Durkholmaan, _Hurnanen_ rakensi kylpymökin Kummattiin, Saloisten tien
varrelle, ja _Granlund_ taas Yrityksen perälle, Ollinsaaren lähimaille.
Mutta _Matti Luoto_ kasasi pihalleen kivisen "kellarisaunan", sillä
ne eivät olleet kiellettyjä. Ukko kaivoi vain isohkon kuopan, latoi
kiviä seiniksi yli maakamaran ja sitten kattoi ja sisusti saunaksi.
Samanlaisen laitoksen _Erikkilän Aukustikin_ teki Puusepänkadun
ja Brahenkadun kulmaukseen, sekä _Helaakosken_ "paattiskippari"
Aitakadulle ja viimein _Skinnarin_ ukko, "Herra-Skinnari", Brahekadulle
Katinhäntään, Näissä saunoissa naapuritkin saivat kymmenen pennin
maksusta käydä vihtomassa sen kuin halusivat, antoipa Matti Luoto
lämmintänsä, mikäli sitä riitti, ilmaiseksikin. Saunat olivat kaikki
"familjasaunoja", joissa yhtaikaa kävi kylpemässä sekä miesväki että
naiskansa, miten milloinkin sattui. Muutamat saunat olivat kyllä niin
pikkuruisia, ettei niihin mahtunut kuin pari kolme henkeä kerralla.
Silloin kun kreivi Brahen kaupunkia ensi kertaa nostettiin, saatiin
taloihin tarvittavat hirret ottaa jopa osaksi omalta tonttimaalta.
Mutta vähitellen metsä pakeni tervanpolttajan, sahurin ja kuokkamiehen
käsistä yhä kauemmaksi merenrannasta, ja talontekijät saivat kuljettaa
tarvispuunsa yhä etempää. Niinpä jo Tuomas Stenbäck mainitsee pienessä
Raahen historiassaan v:lta 1769, että rakennushirret pitää vedättää
puolentoista, parinkin penikulman päästä. Yhtä kaukaa ja kauempaakin
täytyi niitä myöhemmin haalia, Vihanti oli vanhojen raahelaisten
hirsimetsänä. Sieltä vedätettiin monet talonseinät, ja pikku eläjät
salvattivat vihantilaisilla metsänisännillä valmiita huoneenkehikoita,
ajattivat kaupunkiin ja sitten itse keinottelivat ne asuttaviksi.
Toinen raahelaisten seinämetsä kasvoi Iin sydänmailla. Iiläisten
kanssa tehtiin sopimuksia huoneiden salvamisesta ja sitten kesäkautena
tuotiin hirret jähdeillä kotiin, väliin monenkin talon seinät samalla
kertaa. Jotkut suurporvarit toivat suurpalon jälkeen talonsa —
Ruotsista. Ainakin "Vanha-Lundberg" Ruotsista tullessaan toi laivallaan
kokonaisen valmiiksi salvetun talon, ja sama talo on vieläkin pystyssä
Pakkahuoneenkadun varrella.
Samoja parinkymmenen kyynärän levyisiä katuja, joita alku-Raahen
kansa oli astellut, vaelsi kolmattasataansa kulkeva Suur-Raahekin.
Vain jokunen uusi katu oli kaupungin kasvaessa saatu lisäksi,
muuan itälaidalle ja joitakuita etelätullin puolelle. Useat kadut
oli ristitty uudestaan. Niinpä vanha Pitkäkatu oli muutettu
_Brahenkaduksi_, Etelä-Kirkkokatu lyhennetty vain _Kirkkokaduksi_
ja entinen itäpuolen Aitakatu saatu _Reiponkaduksi_. Poikittain
kulkevasta Länsi-Kirkkokadusta oli tehty _Cortenkatu_, Isostakadusta
Pakkahuoneenkatu sekä eteläisestä Aitakadusta _Mentzerinkatu_.
Itälaitaan oli tullut uusi _Aitakatu_ ja etelänpuoleen _Torikatu_ ja
_Puusepänkatu_ sekä Kirkonmäen laiteeseen lyhykäinen _Ämmänkatu_.
Vanha Raahe oli aina ahkeroinut merillä, eikä juuri ollut joutanut
pitämään kovinkaan suurta lukua maallisista kulkukeinoistaan. Niinpä
vielä parisatavuotisen kaupungin kadut olivat miltei samanlaisessa
luonnontilassa kuin ensi aikojenkin uudiskylässä. Nurmettuneina,
ruokkoamattomina kylänraitteina ne ojentuivat halki taloryhmien.
Rattaiden pyörät olivat vain röykyttäneet raitionsa keskikadulle ja
jalankulkijat hiertäneet reunapuoliin ruohottoman sileän polun. Mutta
muuten oli koko katu miltei samaa tasaista kenttää talorivistä toiseen,
sillä katuojasistakaan ei ollut paljon taikaa, vaan vesi useinkin sai
etsiä tiensä mistä löysi. Katujen kulmiin oli vain pystytetty vankat
puupölkyt taikka kivipylväät, etteivät pitkät mastopuut, kun niitä
kaupungin lävitse ajettiin, olisi kadulta toiselle käännyttäessä
päässeet ruhjomaan talojen nurkkalaudoitusta. Vasta 1850-luvulla
joudettiin hiukan katutöihinkin: Isotori laskettiin kivillä,
kivitettiin keskikaupungin katujakin, vieläpä laitettiin oikein
kaupunkilaiskäytävät katuvieriin, tosin vain toiselle puolelle, paitsi
Kirkkokadulle, joka sai käytävän molemmille reunoilleen. Ja silloin
"meiän kylän" asukkaat pääsivät astelemaan asioillaan pitkin oikeita
"rotuaareja", kuten ainakin kaupungin kansa.
Mutta Raahen oli paras liikkua vasta rakennetuilla
kaupunginkäytävillään vain valoisana aikana, sillä pimeän yön
tietämissä oli parasta pysytellä kotinurkilla. Kaduilla ei ollut
minkäänlaista valaistusta, vaan täysi yö asui koko kylässä, ja
varsinkin rojuisina syyspimeinä pieni kaupunki eli kuin säkissä. Jos
jollakulla oli asiaa naapuriin, sai hän varustaa matkaansa lyhdyn
voidakseen kunnialla kulkea pimeitä katuja, joiden syysrapakkoihin
rattaatkin joskus vajosivat akselia myöten. Eikä tavallisesti
pahimman yön tienoissa kaduilla juuri liikuttukaan. Jo yhdeksän
aikana illalla Sarklinin ukko rumpusi kaupunkinsa yötiloilleen, eikä
sen jälkeen enää monellakaan ollut asiaa kotiportin ulkopuolelle.
Vain vanha palovartijaäijä jäi yksin katuja mittailemaan huudellen
"kellolyönyttään".
Vasta 1870:n vaiheilla koitti viimein valkeus öisille kaduillekin.
Katujen risteyksiin pystytettiin patsaat ja patsaiden nokkaan
nostettiin öljylamppu. Alussa asetettiin vain kuusi, seitsemän lamppua
kaupungin keskimaille: Ahlqvistin nurkkaan, Heikki Montinin ja
Lundbergin nurkkauksiin, "kistun" viereen ja Aspegrenin porttipieleen
sekä Lackströmin ja Durchmanin nurkkiin. Nelikulmaisesta lasilyhdystään
lamput tuijottivat pimeille kaduille neljään suuntaan, näyttäen tietä
illan kulkijalle sekä antaen pienelle kaupungille vähän niinkuin
suuremman tuntua. Vanhat eukot, Lampelan Maija ja Junttilan Maija,
niitä hoitivat, päivällä täyttivät öljyllä ja illalla panivat tulen
tuikuttamaan. Harvalukuiset käryävät öljytuijut eivät kyllä saattaneet
loihtia kovin suurta valkeutta, tihrusivathan vain patsaan nokassa kuin
uninen silmä. Mutta yhdessä vanhan palovartijan kanssa ne koettivat
valvoa nukkuvaa kaupunkia ja räpyttivät tuttavallisesti silmäänsä
vartijaäijälle, kun hän tuntihuutojaan hujautellen asteli ohitse. Ne
olivatkin yöhuutajan kanssa ainoat yölliset eläjät: yksisilmäinen
tuikuttaja sekä huutavan ääni. Monesti kyllä sattui joku tuiju kesken
virkaansa väsymään ja nukahtamaan, ja joskus vanha tuntienhuutajakin
väsähti, istahti katuvieren kivelle ja nukahti.
Ja silloin koko kaupunki nukkui.
Lähimailla.
Suuren iänikuisen meren ja suuren iänikuisen tasamaan vaiheilla pieni
Raahe asustaa. Meri saattaa kyllä toisinaan myllertää valtavina
aaltovuorina, mutta Pohjanlahden rantakamara on iänkaiken samaa
lakeuksien, soitten ja niittyjen kenttää. Varsin vaatimattomia ovat
näiden tienoiden parhaatkin maannousut; vaaroja ja mäkiä kipuamaan
tottunut ylimaalainen niitä tuskin huomaisikaan. Raahen oma rautatie,
ratisten ja kilkattaen alituista virttään: "Lap-pi, Top-pi, Rel-let-ti,
Pat-ti-jo-ki, Raa-he!" ojentuu miltei lapinjänkien laajuisten soitten
ja niittyjen halki, vähän vaihteeksi vain sivuten Ämmänmäkeä sekä
lasketellen pitkää Santamäkeä. Tasaisia maita halkoo Raahen maantiekin.
Pohjantietä tullen saa laskea pienen _Pietarinmäen_, Pattijoen
nykyisen kirkkomäen, ja eteläntielle lähtien ponnistaa _Mettalanmäen_
hyvänsuopaisen maannouseman. Samanlaisia hiljaisia kohoamia ovat
kaupungin viereiset _Paavonperän_ ja _Paraatimäetkin_. Vain Saloisten
mailla on vähän komeampia nousuja.
Tällaisen yksitoikkoisen maakamaran reunalla on merenkävijäin kaupunki.
Entiseen aikaan asui näillä mailla vielä Hiisiäkin, kirkonvihollisia.
Muuankin aikoi suunnattomalla kiviröykkiöllä rusentaa Saloisten vasta
rakennetun ristinkirkon. Mutta helma repesi ja kivet remahtivat
maahan, ja sama kivikasa nähdään vieläkin Saloisten _Hiidenkalliolla_,
maantien vieressä, Kuljunlahden itäpuolella. Mansikkakarin jylhien
rantakallioiden luolassa taas tiedetään asustaneen jättiläisiä. Hiidet
lienevät kyllä jo jotenkin vähiin hävinneet ristillisen Saloisten
mäkimailta, jossa jo seitsemättäsataa vuotta on kirkonkellokin
kajahdellut, eikä Mansikkakarin kallioilla ole enää pitkiin aikoihin
nähty jatulien kansaa. Kaupungin ristirahvas uskaltaa kyllä jo tehdä
retkiä jättiläisten luolamaahan, ja Hiidenkalliolla nuori Saloinen
viettää kokkojuhliansa.
Mutta kaupungin lähistöllä, hautausmaan takana, metsätien vieressä,
on synkkä _Mestauskallio_, missä entiseen aikaan toimitettiin kamalat
kaulankatkaisut. Surkean lopun saaneiden henget jäivät männikköön
pitkiksi ajoiksi rauhattomina harhailemaan, niin että vielä viime
aikoinakin on niillä main nähty vaikka minkälaisia kyöpeleitä sekä
kuultu kovaa toraa ja pauhaamista. Karjaluotoskakin oli kerran
säikäytetty melkein taidottomaksi, ja Mäkelän Eera sekä Oravan Matti
saivat lähimetsässä tuntikauden turhaan ampua paukuttaa samaa metsoa.
On tässä samalla metsätiellä ennen nähty liikuskelevan kaunis
"fröökynäkin". Kesäiltasin auringon juuri laskeutuessa on metsästä
astunut pitkä, mustapukuinen, valkeahuivinen nainen, liidellyt
hiljalleen pitkin tietä ja sitten taas kadonnut metsään. Kuka hän
lienee ollut ja minkätähden hänen pitää metsässä liikkua, ei oikein
tiedetä, mutta läheisen _Fröökynänmäen_ punaisessa pikku talossa
sanotaan ennen jonkun aatelisneidin asustaneen. Sanovatpa jotkut
kuulleensa, että neiti olisi tapettu ja kätketty kiven alle.
Muinaiselle markkinapaikalle ja vanhan Sataman maille, suureen,
lankkutapuleilla täytettyyn _Lapaluotoon_, vie kaupungin tie yli
matalan _Pikimäen_, yli pienen _Ruonanojan_ sekä ohitse entisen
_Laivavarvin_ ja monilukuisten "kesämajojen". Meren rantaa tie
noudattaa ja kulkee merta katsellen. _Suenreiässä_ käy taas meri
katselemaan maantietä, sillä vanhan Satamalahden pitkä mutkitteleva
perukka kiertyy toiseltakin puolen aivan tien äärelle. Siinä onkin
matala maa, ja entiseen aikaan merivesi pitikin vapaan kulkunsa
loiskien Satamalahdesta ympäritse Suenreikään. Saarena oli silloin
nykyisten satamalahtien alue. _Maivaperässä_ oli "luusitupa",
_Virpiperässä_ vanha Virven äijä pyyteli kalaa, ja Lapaluoto ynnä koko
saarimaa oli mustana kuusikkona, jossa puuta sekä seisoi pystyssä että
makasi maassa.
Vaikka valtava selkämeri kuinka mahtavana möyryäisikin, se ei
kuitenkaan saata äkäisimpiäkään vesivuoriaan vyöryttää Raahen rannoille
asti. Kaupunkia valvoo suuri pikkusaarten seurakunta, joka miltei
käsi kädessä on ryhmittynyt rantapuoleen ulapan äärelle lyömään
pirstoiksi aina Ruotsin rannoilta saakka vyöryviä valtameriä. Jo
äärimmäisinä meren selällä seisovat veden alaisin puolin asettuneet
karit, _Ulkopauhat_, sitten nousevat meren aavaa vastaan pienet äkäiset
avopäiset saarenukot; _Tasku, Kalla, Riepu_ ja _Pimiä_, Taskulla
vielä vierustoverinaan pikkuruinen _Taskuntukku_, joka vetisellä
kivikolla, _Avaimella_, käy kiinni isäntäänsä. Rannempana on jo
vahvempi vartioväki, _Pitkänkarin_ takaa alkaen Lapaluodon nokkaan
saakka: _Preiskäri_ Kuoharinnokkineen ja _Louvetkari, Smitti, Uniletto,
Kello_ ja _Maapauhat, Iso-Kraaseli_ ja pieni _Kumpeleen_ saari yli
satavuotisine "pookeineen". Sitten vielä viimeisinä myrskyjen murtajina
lähinnä rantaa pieni _Soini_, isommat _Äijä_ ja _Ämmä_ ja _Ämmänklippi_
ynnä _Maijanpauha, Vähä-Kraaseli, Ulko-Pantti_ ja _Iiläinen_ sekä
_Maa-Fantti_ ja _Musta_, vieläpä _Pulavärkki_ ja _Pietankivi_. Aavalla
pohjanpuolella murtavat Siikajoen Tauvosta tulevia merenvoimia myöskin
_Mikonkari, Ruotsalo_ ja _Koninkari, Vasikanpää, Kusiininkivikot_ sekä
_Hakotauri_.
Muinaisina hyvinä päivinä pieni Raahe oli suuren meren kanssa paljoa
läheisemmässä yhteydessä kuin nykyään. Meri ulottui kaupungin
rantaan asti niin syvänä, että isotkin laivat saattoivat purjehtia
suolalasteineen kauppatorin laitaan makasiinien luo ja Puluvärkin
suola-aitalle sekä Maa-Fantille, jonka rannalla oli aikoinaan
kolmattakymmentä aittaa. Ja kaupungin ensimmäisillä vuosikymmenillä
meri kävi ympäri kyläniemen, niin että vain kapea kannas yhdisti
niemen mantereeseen. Silloin Pitkäkari, Iiläinen ja monet muutkin
niemet olivat vielä erillisinä saarina, samoin useat isohkot saaret
kahtena, kolmenakin pikku luotona ja muutamat saarenaihelmat asuivat
umpipäässä, ollen vasta aaltojen alta nousemassa. Ovatpa vielä vanhat
kalaäijätkin poikavarsoina ollessaan soudelleet _Härkäsalmea_ ympäri
Pitkänkarin, _Holminkankaan_ ohitse _Kylmäänlahteen_ sekä laskeneet
isolla täysilastisella pauhapaatilla Mustan ja Maa-Fantin välistä
salmea. Ja vanhan-vanhaan aikaan oli isoilla laivoillakin purjehdittu
Härkäsalmen kautta, jopa sanotaan ennen muutaman laivan hukkuneenkin
Härkäsalmeen. Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen papereista löydämme
merkinnän; "V. 1742 purjehti isoisä isäni kanssa läpi Härkäsalmen, joka
on Pitkänkarin pohjoispuolella". Kirkonlahdesta kraatari Sundberg veti
ennen nuottaa saaden ahvenia sekä suolakalaksi että keittokattilaansa,
ja lahden rannalla, _Karvarinniemessä_, oli nahkuri Karlundilla sekä
venevalkamansa että nahkojen virutuspaikka. Vastaisella rannalla
taas, _Kiviniemessä_, pitivät kalaveneitään Kallion, Sundströmin ja
Järvelinin äijät. Muistavat nykyiset vanhat senkin, kun Ollinsaaren
ja kaupungin välillä, Yrityksenperän perällä, oli suuri _Ollinsaaren_
lammikko, missä nyt vain oja juoksee tien poikki. Muistavatpa vanhat
vielä senkin, kun _Sovionperää_ soudeltiin veneillä aina Brahenkadun
varrelle, lähelle Kauppilan mummun mökinportaita, ja raatihuoneen seutu
oli aivan merenä, "eikä plaanaa ollut ollenkaan".